Yllin kyllin tekemistä

Ilmoittauduinpa kasvattajan peruskurssille. Sehän on kennelnimen saamiseksi käytävä kurssi, mutta myös hyvää koiratietoutta niillekin, jotka eivät aio ryhtyä kasvatustyöhön. Minä tykkään ajatella asioita aina vaiheittain: tämä ei vielä velvoita minua tekemään asiaa x, mutta on hyvin hyödyllinen käytävä jatkon kannalta. Kennelpiirissä järjestetään paljon muitakin hyödyllisiä ja mielenkiintoisia kursseja, esim. koetoimitsija. Siihen tarvitaan kylläkin hyvä harrastuspohja, eipä tuo ole maailman viimeinen tilaisuus käydä se. Kehätoimitsijankin kurssi on tulossa keväällä.

Paljon muutakin olen meille aikatauluun suunnitellut. Iiri lähtee tokoalkeisiin (pentutottikset käytiin loppuvuodesta), jahka TorKK:in jäsenyysjutut ja maksut ovat kunnossa, Nekku tapakasvatukseen ja myöhemmin agialkeisiin. Iirille ajattelin tiedustella sopivaa saumaa treenata hakua, jälkeä jatketaan sitten myöhemmin keväällä kun lumet ovat sulaneet (jos niitä nyt tälle talvelle kunnolla edes tulee). Tervun näyttelydebyytti on helmikuussa Torniossa, kesälle olen myös kaavaillut yhtä jos toistakin näytelmää. Silloin on tarkoitus viedä molemmat tytöt eläinlääkärin tarkastuksiin; lonkat, kyynärpäät, silmät. Nekkuahan ei tulla käyttämään jalostukseen kokonsa takia, mutta se tarkastetaan ihan vaan jalostustiedon nimissä. Sitä silmällä pitäen, että saisi kahden koiran tarkastamisesta könttäalennus. ;) En kyllä edes tiedä, onko se mahdollista tarkastaa kaksi koiraa samoilla polimaksuilla. Kai se on.

Iirillähän on passi, eli periaatteessa voidaan aloittaa kansainvälinen näyttelyurakin. :P Lähinnä meidän pohjolaisten kyseeseen taitaa tulla ensimmäisenä Ruotsi ja Norja, tai no miksei Virokin. Viro erityisen kiinnostavana siellä saavutettavan junnuvalion vuoksi. Ehkä se haave nyt ei hirveän realistinen ole, tuskin sieltä yhdellä käynnillä titteliä mukaan lähtee, ja se on kuitenkin viidensadan euron paikka lähteä kipaisemaan. Matka- ja yöpymiskustannuksiin ei toki nopealla vilkaisulla noin paljon uppoa, mutta täältä asti ei kannata pienemmällä budjetilla lähteä käymäänkään.

No, mitä me oikeasti aiotaan tehdä kevätkaudella, on siis Nekun tapakasvatus ja mahdollisuuksien mukaan agialkeet, Iirin tokoalkeet ja alkukesästä agialkeet, jälki ja toiveen mukaan haku. Näyttelyistä Tornion ryhmänäyttely helmikuussa on varma, melkein uskaltaisin luvata myös Oulun ryhmän toukokuulle. Muualle Suomeen lähdetään mahdollisuuksien mukaan. Loppuvuosi on sitten asia erikseen, kesällekin irtoaa pohjoisia näyttelyitä melkein joka viikonlopulle. Ne katsotaan sitten. :)

Ystävän äkkikuolema

Luin tänään ihmisestä, jonka koira oli jäänyt auton alle. Asia on hänelle äärimmäisen kipeä, koiran menetyksestä aiheutuva suru jatkuvaa. Voin kuvitella. Kun lemmikki menehtyy onnettomuudessa, ihminen vaan heitetään äkkiarvaamatta ja valmistautumatta surutyöhön.

Tasha kuoli nopeasti, mutta minulla oli kuitenkin aikaa valmistautua sen kuolemaan. Minulla oli aikaa viivyttää eutanasiapäätöstä. Silti se tuntuu niin äkkinäiseltä. Katson vanhoja kuvia, tältäkin vuodelta: tuota ottaessa en voinut aavistaa, että ensi jouluun mennessä olisin jo haudannut sen. Tuntuu syylliseltä, kun Iiristä on valtavia määriä valokuvia ja Tashasta vain pari. Miksi en kuvannut sitä enemmän? Osaan kuitenkin ymmärtää itseäni. Jokainen eläin on joskus uusi ja/tai pentu. Kutakin kuvataan vuorollaan muistikortit/filmirullat täyteen. Tashastakin on pentuajoiltaan runsain määrin kuvia. Tietysti Iiristä on. Muutaman vuoden päästä kuvia ei ole enää läheskään niin paljon. Seinällekään ei tarvita kuin yksi, ja eläimen tulee muistamaan päivittäin.

Kuvista johtuva itsesyytös on heijaste tunteista elävästä elämästä: Miksi en huomioinut Tashaa niin paljon kuin huomioin Iiriä? Onko tämä jokin karman kosto siitä, että uskaltauduin hankkimaan koiran?

Lemmikin tasaisesti etenevä sairaus antaa aikaa totuttautua ajatukselle, että pian sen elämä on päättynyt. Jos kaikki käy äkkiä, kuten auto-onnettomuudessa, tarina jää kammottavan kesken: meidän piti keretä vielä niin paljon. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuisi menettää joku näistä lapsosista aivan yhtäkkiä. Silti se voi sattua milloin vain. On parempi vaalia nykyhetkeä, osata nauttia asioiden keskeneräisyydestä, sillä yhden eliniän aikana ei voi saada aikaan niin paljon, että kaiken päätyttyä voisi sanoa tehneensä kaiken.

Ajantasaus

Ihan tovi taas on vierähtänyt edellisestä merkinnästä. Olen muuttanut, asuntoni on ollut kohtalaisen isotöisessä remontissa ja tavarat etsivät paikkaansa vieläkin.

Iiri täyttää tällä viikolla 7 kk, Nekulle kilahti viime viikolla 9 kk. Iiri on kasvanut hyvin, pysyy jotakuinkin samoissa mitoissa kuin sijoitusnarttuna oleva siskonsa Jippi (Rantavahdin Jippikayjei). Säkäkorkeutta on jotakuinkin 54 cm, oikein hyvin tämänikäiselle näyttelytasoiselle pennulle siis, painoa oli viimeksi 13,5 kg ja siitä on liki pari viikkoa. Pitäisi punnita uudestaan loppuviikosta. Olen lakannut vertaamasta paljon suurempiin sisaruksiin, sillä pentueessa on todella monta eri tyyppiä. Laskeskelin, että jos se tässä vielä seitsemän kuukautta kasvaa tasaista tahtia, kilo kuussa riittää hyvin. Kevytrakenteinen se on vielä, mutta liekö tuo ihmekään, jos se alkaa olla liki aikuisen korkuinen, mutta lähes kymmentä kiloa aikuista kevyempi. Honkkelivaihe pahimmillaan. :) Oikein kaunis koira se on silti.

Nekku liikkuu noin 42-43 cm vaiheilla. Näen aika vähän shelttejä, joten Nekku on jotenkin vakiintunut sheltin arkkityypiksi, on vaikea kuvitella, miten Hista olisi voinut olla sitä paljon pienempi. :D Mutta suurihan se on, ei sille mitään mahda. Ei sillä, että sillä olisi sen kummemmin mitään merkitystä. Olisihan sitä ollut hauska käyttää kehässä, eikä mikään estä käyttämästäkään. Agipotentiaalia siinä kyllä on, se on eloisa, ketterä, nopea ja kontaktinhakuinen. Haaveilen agialkeista ensi keväälle. Sitä ennen pitäisi saada tavat kuntoon. Luonteen puolesta minusta tuntuu usein, että se on sheltiksi syntynyt terrieri; hyvin omanarvontuntoinen pikku käskyttäjä. Se on piristävä vastapari Iirille, joka on todella miellyttämisenhaluinen, toki nyt murkkuiässä vähän rajojaan koettelevampi. Kummastakin voisi leipoa mitä vain.

Laitan myöhemmin tuoreita kuvia, tuokin yläkuva pitäisi päivittää. :)

Pala palalta pystyyn

Hiljaa alkaa arki asettua uomilleen. Tashan poissaolo on edelleen ilmeinen, mutta jollain lailla on täytynyt hyväksyä, että harmaavarpuseni on lähtenyt. Olen koettanut lukea osuuttani siihen mahdollisimman objektiivisesti ja tullut siihen tulokseen, etten ole Tashan kuolemasta yksinään vastuussa. Kissa sai kuitenkin insuliinia päivittäin. Verensokerimittaukset myös paljastivat, että Tashan glukoosiarvot heilahtelivat hyvin voimakkaasti - esim. viikko sitten tiistaina mittasin aamuarvona ennen piikkiä 16 ja risat, kun taas illalla päivystyksessä lukemat näyttivät 26,5. Tashan diabetes oli siis hyvin epävakaa. Niin ikään epävakaa hoitoni saattoi ehkä nopeuttaa taudin kehittymistä finaaliinsa, muttei ole sanottua, etteikö Tashan elämä olisi tullut olemaan äärimmäistä heilahtelua puolelta toiselle myös minuutintarkalla hoidolla. Se olisi ehkä vain pitkittänyt hankalan taudin sairastamista ja stressannut Tashan elämää paljon pitempään.

Lilli on jollain tapaa astunut nyt esiin Tashan varjosta. Syksyllä harmittelin hiukan, kun huomioni pyöri lähinnä varttuvan Iirin ja sairastavan Tashan ympärillä. Lilli on kuitenkin ollut aina kissa, joka hakee itse huomionsa, jos ei muuten sitä saa. Silti se on jotenkin aina ollut se kakkoskissa, Tashaa pienempi, hölmömpi, pieniturkkisempi, vaatimattomampi. Se on saanut syödä sitä, mitä Tashan mukaan on ostettu. Hyvä kissa siis - todella sopeutuvainen, helppohoitoinen ja kilttikin. Se ei ärhentele muuten kuin koirille, niillekin ehkä vähenevästi. Aion jatkossa panostaa enemmän Lillin hoitoon. Se ei ainakaan saa kärsiä Tashan kohtaloa. Jos jollain tavalla voin sitä ennaltaehkäistä, niin jätän ainakin markettiruuat ostamatta.

Minusta tuntuu, että Iiri on jäämässä kamalan pieneksi. Siskoilta ja veljiltä mitataan kiloja enemmän painoa kuin siltä. Iiri painaa nyt 11,4 kg, kun taas seuraava sisko (josta olen kuullut ja joka on aina ollut aika tasainen Iirin kanssa), painaa 12,5 kg. Veli painaa komeat 15,5 kg. Ruuanvaihto-operaatio on jo aloitettu, viime perjantaina Iiri alkoi saada ruokansa seassa Best in showia. Tällä hetkellä suhde on noin 50/50. Tahti on aika nopea, mutta vatsa vaikuttaa pysyneen muutoksessa mukana. Itse asiassa huomasin Tornion-matkaa varten ruokaa ottaessani, että penturuokaa on varsin vähän - kiire siis tuli. Tarkoitus olisi hivuttaa suhde 20/80:een, mikä tarkoittaisi Iirin tapauksessa puolta desiä Canamia, kahta BIS:iä. Sitä pystyisin ylläpitämään jonkun aikaa.

On varmistunut, että muutan Oulusta. Tällä hetkellä on asunto kiikarissa Keminmaassa, nähtäväksi jää, miten sen kanssa käy. Haluaisin vain lähteä Oulusta vähin äänin ja jättää jälkeeni mahdollisimman paljon tavaraa. Kalusteita minulla nyt ei niin kammottavasti olekaan, enimmäkseen pieniä tavaroita - kirjoja, levyjä, vaatteita, käsityötarvikkeita, astioita... Saapa nähdä, miten kuviot sujuvat.

Tämä risti on kannettava

Minä tapoin Tashan. Minä en hoitanut kissaani, ja se kuoli pelkästään minun huolimattomuuteni tähden.

Itsesyytös on vallannut mieleni. Entä jos olisin pistänyt siihen joka ainoan insuliinipiikin, kaikki ajallaan, nukkumatta pommiin yhdestäkään? Olisiko tyttöni elossa? Minähän näin jo kesällä siinä yleiskunnon heikkenemistä, olisiko se ollut muka niin vaikeaa viedä se eläinlääkäriin yhteen ainoaan testiin? Tuliko se hypoglykemia vain siksi, ettei Tasha ollut vielä tottunut insuliiniin, koska en ollut totuttanut sitä tarpeeksi säännöllisesti ja rytmisesti? Olisiko minun pitänyt pyytää ketoaineiden testausta jo viime viikon torstaina, kun se kävi syömättömyyden takia eläinlääkärillä ensimmäisen kerran?

Joku voisi ehkä sanoa, ettei itsensä syyttelyllä ole mitään virkaa eikä sillä saada kuollutta takaisin. Olen eri mieltä. Minun on käytävä tämä kiirastuli, minun on katsottava kuolleen tyttöni valokuvaa ja rikinkeltaisia silmiä ja tunnettava syyllisyyttä. Tällä murhaavan pahalla ololla minun on tultava paremmaksi ihmiseksi. Se ei saa enää koskaan tapahtua uudelleen. Tashalle en voi enää rikostani hyvittää, joten minun on käännettävä se eläviin. Iiriin. Lilliin. Pupuun. Tunnen olevani maailman huonoin lemmikinomistaja, mutta koska en usko vastuunsa hylkäämiseen ja lemmikeistä luopumiseen, minun on vain revittävä parannus vaikka selkänahastani. Jos minulla ei ole varaa tarjota niille mahdollisimman hyvää elämää, täytyy tehdä töitä sen eteen, että on. Viis mukavuudenhalusta.

Se olisi voinut sattua kelle tahansa. Ymmärrän, että tuo käytökseni ei ole hirveän harvinaista. Se ei tee kuitenkaan minusta yhtään vähemmän syyllistä. Jonkun toisen lemmikki ei ehkä olisi kuollut samassa tilanteessa, mutta minun kuoli. Ja sen takia minun on pyrittävä parempaan.

Minun rakkaani on kuollut.

Lokakuun kuudes vuonna 2011

Kannoin eilen tefloninharmaan ystäväni viimeiselle matkalleen. Asetin sen koppaan, jossa se oli viettänyt paljon aikaa matkustellessaan eläinlääkärin ja kodin väliä, silloin tällöin Torniossa käyden. Otin sen sängyn alta, jonne se oli kömpinyt haaveilemaan kuolemasta, ja laitoin sen katottomaan koppaan odottamaan, tietäen, että se oli liian voipunut lähteäkseen siitä mihinkään, vaikkei sen kulkua rajoitettukaan.
Olin edellisenä päivänä tuonut sen tiputuksesta samassa kopassa, ja matkan aikana se oli pissannut alleen ja kastellut siinä olevan lakanan. Se ei tuntunut välittävän tästä sotkusta lainkaan, kissa, joka normaalisti oli sangen mielenosoituksellisesti boikotoinut viikon vanhoja kissanhiekkoja ja juossut lattiakaivolle lirulle. Vaihdoin kuitenkin lakanan. Kotona ollessaan se taapersi laatikolle, vaikka kyykistyi sille niin suurpiirteisesti, että noro varui puoliksi lattialle. Tämä toimenpide varmasti verotti sen voimia äärimmäisen paljon, sillä se toimituksensa jälkeen toikkaroi metrin kauemmaksi ja lysähti siihen joksikin aikaa. Väsynyt, painunut katse ei kiinnittynyt mihinkään.

Natashan kuolemaa edeltävä yö on ollut tähänastisessa surutyössäni kaikkein vaikein. Rakas lemmikki, ei vielä edes kovin vanha, vaati saada helpotuksen sairauteensa. Tarjosin sille kaikki herkut, mutta pää kääntyi pois. Tyttöni ei ollut syönyt mitään vapaaehtoisesti sunnuntai-illan jälkeen. Se oli pysynyt elossa ainoastaan nesteytyksen avulla, niellen ainoastaan lääkeruiskulla pakkosyötetyn soseen. Ihmiset jatkoivat taistelua sen puolesta, vaikka se niin ilmeisesti oli itse jo luovuttanut. Huokaisten ymmärsin: oli pelkkää kidutusta viedä se uuteen nesteytykseen taas yhdeksi päiväksi. Minun ainoa velvollisuuteni oli antaa sille kuolema, jota se kaipasi.

Itkin hiukan, kun rauhoittava lääke annettiin sen edellisenä päivänä tassuun jätettyyn kanyyliin. Tuo käpälään teipattu vieras esine ei häirinnyt sitä vähääkään, se ei yrittänyt saada sitä pois. Siihen laitettiin myös viimeinen barbituraattiyliannostus. Kun katselin viimeisiä sydämensykkeitään kokevaa lemmikkiäni, en enää itkenyt. Odotin rauhallisesti, että sen lihasnytkintä lakkaa ja kiedoin sen pyyheliinaan. Kannoin sen pois pahvilaatikossa, ja se tuntui raskaalta sylissä, vaikka kissani oli kuollessaan noin kolmikiloinen, äärimmäisen alipainoinen kokoisekseen.

Tasha odottaa nyt viimeistä leposijaansa. Se haudataan Histan viereen Keminmaahan vanhempieni tulevan talon vihreälle tontille. Siellä saavat nukkua kaksi erilaista ystävää, jotka tapasivat Tashan ollessa aivan pieni. Ystävää, jotka kuolemallaan jättivät perheensä sydämiin valtavan kokoisen aukon.

Via Dolorosa

Jatkanpa nyt ajatusta siitä keskenjääneestä diabetestapauksesta.

Tashan diagnoosista on nyt neljä viikkoa aikaa. Olen tuona aikana nähnyt diabeteksen molemmat ääripäät, vaarallisen matalan verensokerin, hypoglykemian, sekä taivaissa hipovia verensokerilukuja esittävän ketoasidoosin. Tasha sai hypoglykemian ensimmäisellä viikolla, jonka jälkeen sen insuliiniannos pienennettiin kahdesta yksiköstä yhteen, kahdesti päivässä. Sen jälkeen sen verensokeri on esitellyt varsin vaihtelevia lukuja, kuitenkaan missään vaiheessa menemättä alle toivotun kympin. Olen ollut jokseenkin optimistinen hoitotasapainon löytymisestä.

Tällä hetkellä Tasha kärsii pahasta ketoasidoosista. Kyseessä on tila, jossa jatkuvat korkeat verensokeriluvut aiheuttavat ketoaineiden voimakkaan lisääntymisen veressä, mikä johtaa happomyrkytykseen. Tasha lopetti syömisen viime viikolla. Vein sen torstaina lääkäriin, jossa se sai nesteytystä ja muita vahvistavia aineita, esim. antibioottia mahdollisten tulehdusten varalta ja b-vitamiinia ruokahalun lisäämiseksi. Tyttö virkistyi viikonlopuksi. Maanantaina se kuitenkin lopetti syömisen ja meni aika vaisuksi. Tiistaina tilasin ajan omalääkärille Lemmikkiin, joka tuli olemaan keskiviikkoaamuna. Tiistai-iltana se kävi kuitenkin sen verran flegmaattiseksi, että vein sen päivystykseen. Siellä se sai lisää tippaa niin suoneen kuin nahan alle, ketoaineitten runsas määrä virtsassa todettiin, samoin painajaismaisen korkea verensokeri, 26,5. Nesteytyksen jälkeen meidät lähetettiin kotiin odottamaan aamun lääkäriaikaa. Aamulla Tasha otettiin Lemmikkiin sisään tipalle koko päiväksi. Sitä koetettiin turhaan saada syömään, kaikin konstein, pahoinvoinninestolääkityksin, diatsepaamein, nesteytyksin. Hain sen viideltä kotiin jokseenkin samassa kunnossa kuin se oli aamulla mennessäänkin.

Tasha on lopettanut taistelun. Se on liki yhtä kauheassa kunnossa kuin Hista viimeisillään, tosin Histaakaan ei tarvinnut nesteyttää yhtä rytmisesti kuin Tashaa. Se kuitenkin söi hiukan. Tasha ei ole vapaaehtoisesti syönyt muruakaan sunnuntai-illan jälkeen.
Viiden tunnin päästä Tasha on kuollut. Olen tehnyt päätökseni. Tarkoitukseni oli joko saada se illan aikana syömään tai viedä aamulla viimeiselle piikille. Nyt sillä olisi edessään samanlainen päivä kuin keskiviikko, keinotekoista hengissäpitämistä. Virkistymisestä ei ole mitään takeita. Kun katson Tashaa, näen sydäntäsärkevän heikon pienen olennon, joka ei jaksa enää taistella. Se on laihtunut neljässä viikossa melkein kilon ja oli laihassa kunnossa jo diagnoosin aikaan. On tullut aika antaa sen mennä.

Seuraavaksi kirjoitan kai muistokirjoituksen. Tai ehkä jotain ihan muuta. Olen jo jonkin aikaa pelännyt Tashan siirtämistä tuosta osastosta Muu lössi muisto-osastolle. Silloin kuukausi sitten ennen sen diagnoosia arvelin sen kärsivän samasta kuin Hista. Se romahtikin Histaa nopeammin.

Taskuraketteja ja kukkakeppejä

Olen pari kertaa tuonut julki ulkonäkösuosimukseni kummastakin rodusta. Belgi ei saa olla liian sirorakenteinen, tikkujalkainen pieni paimenkoira. Shelteissä ärsyttää niiden kutistuminen useimpien tuomarien suosimuksissa. Ne ovat ihan hyviä periaatteita teoriassa.

Käytännössähän ulkonäön olisi tultava pennunvalinnassa toissijaisena ominaisuutena. Puoli vuotta käsityksiä muodosteltuani lähdin tekemään Pipin pentueeseen valintaa näiden edellä mainittujen ulkonäkötoivomuksien määräämänä, haluten koiran, jolla on jokseenkin samansävyinen turkki kuin äidillään. Ja kuitenkin mukaani lähti pentueen pienin ja siroin. Tämä pikkuruinen neiti on osoittautunut luonteensa puolesta varsinaiseksi unelmien täyttymykseksi, ihanaksi koiraksi harrastaa. Samoin olen yhtä grotskunarttua katsellut turhan pieneksi ja siroksi omaan makuuni, mutta ko. perhe on harrastuskoirina ihan huippupäätä, mitä nyt on hiukan katsellut niiden edesottamuksia. Harrastussilmäni alkaa hiljalleen kehittyä tuon ulkonäkösilmän ohi, tänäänkin jo kävi takaraivossa pieni ajatus, josko laittaisi ensimmäisen grotskunsa sitten joskus tuon sisarusparven jälkeläisistä. On niitä niin ihana katsella tositoimissa.

Shelttienkin suhteen vannoin ihan vasta, etten kyllä laita sellaista minishelttiä. Ajatus pääsi jalostumaan senkin suhteen jo; nyt päätoive olisi, että koira olisi eloisia luonteita kantavasta linjasta, ulkonäöllä ei varsinaisesti ole vähäistäkään väliä. Ainoa, mitä en nyt halua, on ns. näyttelybroileri, valtavaa turkkia kantava tyhjäpää. Ilman muuta ulkonäkö on vain plussaa, kyllä minäkin näyttelyihin lähden (Iirin kanssa on pikku pakko :D), mutta miettiä sopii, tekeekö puutteellisella luonteella varustetulla kauniilla, mutta harrastuksia varten hankitulla koiralla oikein mitään.

Pee-Pee-Pello ja uusi blogi

Ensi alkuun ilmoitusluontoinen asia. Kun olen jonkun verran noita englanninkielisiä päivityksiä tehnyt, niin tästedes teen ne uuteen kissablogiini Feline Living. Tämä blogi säilyy edelleen koirapainotteisena, joskin kirjoitan myös entiseen malliin juttuja muistakin eläimistäni. Kissaversio vastaavasti painottuu kissoihin, mutta jos koen tarvetta kirjoittaa jonkin koirajutun englanniksi, teen sen sinne.
Hey, I've created a new blog written completely in English. It's mainly concerning cats as I have two of them, but I'm planning to update there all the dog stuff I feel I need to write in English. So this paragraph is the last one of that language you'll see here. You can find the blog by clicking the link above in the Finnish paragraph.

Viikonloppuna pakkasin Iirin mukaan ja lähdin käymään Pellon pentunäyttelyssä. Veljeni perheineen asuu ko. paikkakunnalla, ehkä muistatte tämän tarinan veljenpoikani syntymäpäiviltä. Oulu-Pello-väli on aika hurja pienelle matkustettavaksi, nelituntisen matkan aikana ehdin jo uumoilla tulevia vesivahinkoja. Käytin Iiriä kyllä ulkona Kemissä ja Torniossa, muttei se millekään alkanut. Ei ilmeisesti tyttö kuitenkaan niin jalat ristissä matkustanut.
Iiri pärjäsi matkat oikein hyvin. Se kiipeää bussiin jo itse, samoin hyppää penkille (jonka toki olen peittänyt). Sieti opetellakin, sen kymmenkiloinen olemus ei oikein enää anna myöten nopeille siirroille paikasta toiseen.

Automatkustuksenkin Iiri on omaksunut. Ehdimme ennen matkaa käydä rokotusreissun kaverin kyydillä farmarilla, sitä ennen se ei ollut moisen kulkuvälineen perässä olla. Veljenikin omistaa farmarin, ja sen kyydissä Iiri jo osasi olla kuin kala vedessä, mitä nyt että se mönki pari kertaa koiraverkon raosta takapenkille...

Näyttelyynhän olimme menossa turisteina. Nekku ei päässyt osallistumaan (sitä ei ole totutettu kehää varten), mutta paikalla oli sen sijaan Nekun sisko Fella (Vauhtitassun Lipstikka), jonka tapasin nyt ensi kertaa luovutuksen jälkeen. Kaunis tyttö oli merlestä kasvanut! Fella sai kehästä kakkosen kokonsa takia. Se on nyt puolivuotiaana tasan 35 cm, Nekkua noin kolme senttiä matalampi. En oikein välitä siitä, mihin suuntaan sheltit ovat menossa. Kehän voitti äärettömän pieni merlesheltti, mikä taitaa olla aika yleinen trendi nykyään. Ei taida olla Nekulla asiaa muotovalioruusukkeille, jos tämä on asian laita. Ei kyllä tarvitsekaan. Haluaisin Nekusta vain harrastuskoiran, tosin minulla ei ole hirveän hyviä saumoja kouluttaa sitä, kun asun niin kaukana. Harmikseni.

Mutta tosiaan, Iiri ei päässyt näyttelyyn sisään! Portsari vilkaisi tytön paperit ja lähetti kotiinsa kasvamaan. ;) No ei vaineskaan, rokotukset eivät olleet kyllin vanhat, eikä sille mahda mitään. Saipahan tehdä debyyttinsä auton perässä odottamisessa. Hyvin hoituikin. :) Paikalla ei ollut ensimmäistäkään belgialaista, mikä oli aika harmi. Kai ne eivät vain tule etelämmästä noin ylös pohjoiseen, kun tällä alueella ei hetkeen ole ollut sopivan ikäistä belgipentuetta. Iiri olisi luonnollisesti varastanut show'n ja leipoutunut epäviralliseksi BISsiksi. ;)

Likka pääsi hieromaan tuttavuutta veljeni koirien kanssa, joita ovat aiemmassa postauksessa mainittu nuori labbis Saana sekä liki kymmenvuotias sekarotuinen Tessi. Saana on hirveä touhottaja, ja Iiri vähän vierasti alkuun moista innokkuutta. Tessi vanhempana koirana ei sitten mellestämiseen syttynyt I:n yrityksistä huolimatta, mutta labbiksesta syntyi varsinainen melskakaveri. Siellä ne saivat sitten pihallakin vetää juoksurallia. Iiri sai olla tosi paljon irti, mihinkään ei pihalta luvatta lähtenyt, tosin säikäytti yhden pikkutytön, lasten kaverin, silkalla riemastuneella kohtijuoksullaan. :S Iirihän on älyttömän sosiaalinen koira, tykkää lapsista, toisista koirista ja vieraista aikuisista, mutta tuota intoa pitäisi alkaa hiljalleen hillitä. Itse en pysty kuvittelemaan, että joku pelkäisi tuollaista hyväntahtoista hömppää, mutta tosi on, että jos pelkää koiria, kohtijuokseva hännänheiluttaja vaistomaisesti laukaisee pelkoreaktion, oli kuinka kiltti ja pentu hyvänsä. Minusta on vähän sääli hillitä tuollaisia silkkaa riemua osoittavia eleitä, kuten vastenhyppimistä ja tuota kohtijuoksua, mutta onhan se niin, että kunnon koirakansalaisen pitäisi osoittaa välinpitämättömyyttä kadullakulkijoita kohtaan. Tykkäisin tosi paljon, jos Iiriä voisi pitää irti kaikissa tilanteissa kaupunkikävelyitä lukuunottamatta. Se tarkoittaa vain sitä, että kaikki pyrähdykset on opetettava pois.

Erään kissan sairaskertomus

Torstaina pistäydyimme Tashan kanssa lääkärissä. Kattiparasta otettiin yhteensä neljä verinäytettä, joilla tarkastettiin verensokeri sekä munuaisten, kilpirauhasten ja maksan tila. Sen lisäksi se joutui röntgeniin, jolla varmistettiin, ettei tytössä ole näkyviä kasvaimia.

Mahdollisia diagnooseja oli viisi, yksi kutakin koetta kohden. Diabetes, munuaisten vajaatoiminta, kilpirauhasen liikatoiminta, maksatulehdukset sekä syöpä. Eläinlääkärin mielipidettä kysyessäni jälkimmäinen olisi ollut se huonoin vaihtoehto, etenkin piilevänä ja armottomana. Kaikki muut pysyisivät kurissa lääkityksen avulla. Tasha todettiin kohtalaisen pirteäksi eikä ainakaan aneemiseksi kissaneidiksi. Sitä toimenpide ärsytti ensin järjettömästi; siltä tuli koko repertuaari sähinää, murinaa, raavinta- ja puremisyrityksiä. Sitten kun piikittäminen oli lakannut ja toinen sai hyvitykseksi hiukan raksuja, alkoi huomionkipeys. Se kehräsi ja puski jalkoja ja käsiä mielissään. Melkoinen tuuliviiri kissakseen.

Saimme tietää, että verikokeiden tulosten saapumisessa menisi huomiseen. Röntgenkuvan näki heti ja se todettiin puhtaaksi. Hyvässä tapauksessa koe tai kaksi kerkeäisi valmistumaan, jos jäisimme odottelemaan, mutta helpointa olisi vain mennä kotiin ja soitella tuloksista perjantai-iltapäivänä. Aloimme siis niine hyvinemme tehdä lähtöä.
Siinä korttiani maksuksi höylätessä labran lääkäri huikkasi meidät takaisin, sillä yksi koe oli valmistunut ja ilmentänyt liika-arvoa eräälle pitoisuudelle. Vastaanottanut lääkäri tulkitsi tuloksen, ja kertoi meille, että tefloninharmaalla kissallani on diabetes. Diagnoosi tarkoitti sitä, mitä se tarkoittaa ihmisellekin: insuliinilisää. Ja kyllä, piikitettynä. Kissani tarvitsisi tästä edespäin piikin kahdesti päivässä. Se tarkoittaisi melkoista elämänmuutosta meille kaikille.

Jatkuu seuraavassa numerossa. Sitten, kun jaksan jäsennellä taas ajatuksiani. :P

Kissaneitiseni

Meidän tefloninharmaa Natsi-neiti on kipeä. Enkä tykkää sen oireista yhtään. Ehkä antauduin liiaksi Googlen vietäväksi, mutta sen idean jälkeen, jonka sieltä sain, olen äärimmäisen huolissani katsonut noita oireita, sillä tunnen ne. Liiankin hyvin.

Yleiskunnon heikkeneminen. Laihtuminen, turkin laadun huononeminen, oksentelu, huono ruokahalu, tiheä virtsaaminen. Ihan kuin meidän Hista vajaa vuosi sitten. Miinus ripuli, joita kissoilla ei munuaisten vajaatoiminnassa niin esiinnykään.

Olen yrittänyt viime viikosta asti päästä sen kanssa lääkäriin, vaan eri asemat pallottelevat meitä ympäriinsä. "Meillä ei ole aikoja, yritä päivystykseen", "tämä ei ole päivystysasia", "meidän ajat menevät ensi viikolle", "soititko jo Ouluvetiin, Akuuttiin, jne..." Eilen kukaan ei vastannut puhelimeen. Tänään sitten vihdoin ja viimein sain ajan torstaille Lemmikkiin. Tulee kallis tikki, mutta se maksetaan, että saadaan Tasha-rievulle jotain diagnoosia. Toivon, että olen väärässä pahojen aavistusteni kanssa.

Kissat ja koirat eivät sairasta tuota vajaatoimintaa ihan samalla tavalla. Kissoille yleensä pystytään antamaan pitempi elinajan ennuste, riippuen siitä, miten varhain sitä ollaan ryhdytty hoitamaan. Minä vannoin Histan kuoleman jälkeen, etten saman diagnoosin sattuessa anna enää yhdenkään lemmikkini päästä niin pitkälle siinä. Mutta mihin sen viivan pystyy piirtämään? Mikä on ohimenevä heikkouden hetki, mikä on lopullinen heikkeneminen? Histankin ripulia olisi voinut viikkoa aiemmin luulla vielä niiksi sen taudeiksi, joiden jälkeen se taas piristyy. Ja kuinkas sitten kävikään.
Kyynelsilmin olen tuota kissaa katsonut ja koettanut varautua siihen hetkeen, jona kuulen sen verikoetuloksista vahvistuksen pelolleni. Se on minun Natsi. Se on vasta seitsemän.

Keltainen nokka ja märät korvat

Tässä Iirin sisarusten uusiin perheisiin ja muihin belgi-ihmisiin tutustuessa on tullut aika nöyräksi kirjoittamaankaan mistään. :) Ennen ehkä tuntui, että oli hiukan haisua asioista ja että jopa voisi jonkinlaisia yleistyksiä tehdäkin, mutta nyt on alkanut jo vähän hävettää tämä pieni minä pienten juttujensa kanssa. :D Kouluttaminen on sellainen asia, josta itse mielellään rupattelisi, mutta toisaalta, erästä vessakirjoitusta lainaten, on parempi pitää suunsa kiinni ja antaa vaikutelma tyhmyydestä kuin avata se ja osoittaa vaikutelma todeksi. :D

Koen tosin, että yksi iso vahvuus omassa persoonallisuudessa koirani kouluttajana on pyrkimykseni aina kehittymään. Aika harvoin (paitsi tänään ;)) olen menettänyt hermojani itse Iiriin, enemmän itseeni, joka ei ole tehnyt tarpeeksi vaikuttaakseen Iirin käyttäytymiseen. Nyt olen sairastanut monta päivää ja näin ollen myös hukannut monta päivää Iirin kouluttamisessa, sillä leikkiminen, lenkkeileminen ja kaikki muu yhteinen tekeminen on ollut minimissään. Pakolliset käskytkin ovat olleet aika vaisuja, sellaisia kuin ne nyt kuumeisella, räkäisellä ihmisellä voivat olla. Sitähän neiti uhmispuhmis on käyttänyt härskisti hyväkseen, ja "alas!"- ja "tule!"-käskyt ovat kaikuneet paljon kuuroille korville.

Seura-/yhdistystoiminta kiinnostaisi myös. En vain tiedä, mikä se mieleinen ryhmä olisi; rotuyhdistys, rotuyhdistyksen lehti, rotuyhdistyksen paikallisosasto, harrastusseura, toinen vaiko kolmas. Osaan kuvitella, että nämä kaikki ottaisivat mielihyvin tekevät kädet vastaan, mutta kuitenkin pitäisi poimia se yksi, jolle uhraisi enemmän aikaansa. Ai niin ja mikä osasto tai jaos? Mitä rotuyhdistyksen toimintaan tulee, olen kiinnostunein jalostuksesta ja harrastustoiminnasta, joissa kummissakin olen murheellisen keltanokkainen. No, josko aloittaisi tämän uran rivijäsenenä, eihän sitä ole heti koiran hankittuaan pakko työntää nokkaansa intensiivisesti joka asiaan. Aloittaisi vaikka talkoilusta.

Ja taas uusi kokeilu

...ja uusi värimaailma. Mietin hetken aikaa, teenkö uutta ulkoasua vielä kun en ole hetkeen ottanut kakaroista päivitettyä yhteiskuvaa. No, kelvannee tuo muutaman viikon takainen. Siinä Iiri tosin on vielä Nekkua pienempi, ihan lapsenkasvoinen pallero! Nekku on kasvattanut kuvan jälkeen puoli kiloa uutta turkkia, mutta muutoin se ei ole hirvittävästi muuttunut. Tietty karvankasvun yhteydessä yleisilme tulee aikuisemmaksi. Nekullahan tulee pian puoli vuotta täyteen, äkkiä se aika menee. Samalla kauhulla olen katsellut Iirin karvanlähtöä. Vastahan kersa tuli ja oli ihana pyöreä tollisko, nyt mittasuhteet muistuttavat jo paljon aikuista belgiä. Selkäpiihin on ilmaantunut tumma juova aikuista karvaa.

Perjantaina teimme visiitin Justiina-siskon luokse. Justiinahan asuu Kiimingissä, bussimatkan päässä meiltä. Kovasti se oli iso pieni siskokin muuttunut sitten viime näkemän. Pentu oli siskon tapaamisesta ensi alkuun lievästi hölmistynyt, se ei ole nykyisen parvoepidemian takia juuri tavannut muita koiria. Iiri taas on saanut harrastaa liki keskeytymätöntä vapaapainia koirien kanssa ja tajusi heti jutun jujun. No, lopulta siskokset olivat toisiinsa perin tyytyväisiä kisuajia. Iiri pääsi myös kokeilemaan automatkustusta boksissa peräkontissa eikä ollut millänsäkään, mikä on hyvä merkki. Se alkaa hiljakseen kasvamaan ulos isäni pakettiauton ohjaamosta ja sille pitäisi laittaa taakse häkki tai boksi.

Nyt, noin 15-viikkoisena Iirin säkäkorkeus on 42,5 cm. Se on edelleen pentueensa pienimpiä, Justiina oli sitä selvästi korkeampi ja muutkin ovat mittailleet suurempia tuloksia. Se punnittiin viikko sitten lauantaina, jolloin se oli 8,3 kg. Sisua tytöstä silti löytyy, mikä on aina äärimmäisen hyvä pienenä syntyneelle. Heh, luin vasta tekstiviestejä, joita Anne-Mari oli laitellut pentujen synnyttyä, ja Iirihän siellä mainittiin ensimmäisenä tyyliin "yksi tyttö on pieni, mutta syö suht hyvin". Ensiodotukset pennun elämän jatkeelle eivät olleet siis kunnianhimoiset, mutta tuossapa tuo porskuttaa hyvinkin lupaavana belginalkuna. Melkein liiankin lupaavana meikäläiselle. ;)

Laittelen myöhemmin kuvia Kiimingin-treffeiltä, kuvien lisääminen näihin Blogspotin teksteihin on sellaista seikkailua, jonka jätän mieluusti toiseen kertaan. :P

Arki Iirin kanssa ja Iiri arjessa

Melkein pari kuukautta tässä ollaan Iirin kanssa tutustuttu toisiimme ja minäkin olen päässyt näkemään paljon sellaista käytännössä, mitä olen pohtinut vain teoriassa. Iirillä ikää on tällä hetkellä rapiat 14 vk ja uhmaikä alkaa pikkuhiljaa putkahtelemaan esiin.

Iiri on toistaiseksi ollut kohtalaisen nöyrä auktoriteetteja, minua kohtaan. En ole nähnyt Nekun uhmiksesta tyypillistä hampaat irvessä -kukkoilua, se ei ole vielä haastanut johtajuuttani kunnolla ollenkaan. Uhma ilmenee lähinnä itsepäisenä vetämisenä hihnassa, kissojen härnäämisenä ja haukkumisena sekä jonkinmoisena paimentamisena. 

Itsestäni olen huomannut voimakkaan varovaisuuden piirteen. Blomsterin Pena auttoi tarkastelemaan itseäni tässä mielessä, sanoi minun pohtivan asioita hyvin paljon, mutta että sokeassa uskossa ei ole mitään väärää siinä vaiheessa kun on niin alussa (palvelus)koiran kanssa kuin minä. 

Nyt kun olen ryhtynyt miettimään asiaa, todellakin, ironisesti ottaen tämän lauseen alun huomioon, mietin asioita liikaa. Haluan miltei joka koulutuskikkaan toisen mielipiteen, useimmiten juuri heiltä. Esimerkiksi olen nyt tosiaan kamppaillut tuon Iirin vetämisongelman kanssa. Anne-Mari neuvoi pienen hihnanyppäisyn, jota kannattaa hyödyntää joka kerta, kun hihna kiristyy. No, se auttoi hetken, mutta tämä porhalsi taas tuulispäänä. Pohdin uutta taktiikkaa, mutta Anne-Mari kehotti kokeilemaan sarjanyppäisyjä, ikään kuin hihnalla sähköttämistä koiralle. Se on taas tepsinyt. Jännä, miten yksinkertainen neuvo: "koira ei reagoi nyppäisyyn" -> "no nypi enemmän!" Ja sitä en tajunnut itse. Sekään ei tietty aivan yksioikoista ole, mutta ehkä yksinkertaisin on se, mitä kannattaa kokeilla ensin. 

Tiedän syynkin, miksi harkitsen näin paljon eri metodeja. Olen omalla tavallani äärimmäisen varovainen ja epävarmakin ensimmäisen tällaisen koiran kouluttamisessa. Ärhäkän sheltin kanssa nyt voi vielä pärjätä silkalla fyysisellä ylivoimalla, mutta belgi on ikään kuin aivopestävä haluamaan noudattaa käskyjä, tai muuten, vakavien dominanssiongelmien sattuessa, ihmisellä on suorastaan ympäristölleen vaarallinen koira. Ja tähän ajatukseen kun olen ensin valmentautunut sen puoli vuotta, ei ole ihmekään, jos haluan edetä varovasti. Lisäksi minua vaivaa jonkinlainen ylenpalttinen perfektionismi. Haluaisin Iirin olevan täydellinen koira. Sitähän se ei tietenkään voi olla, mutta haluaisin, että minulla olisi tarpeeksi älyä havaita ongelma-aihiot ajoissa ja ettei minun tarvitsisi ajatella aiheuttaneeni Iiriin jonkun negatiivisen piirteen. Pelkään virheitä sen kouluttamisessa, ja se luultavasti on se perimmäinen syy tilanteeseen, jossa kyselen helposti arvattavien vastauksien perään. No, ehkä tämän jäsentelyn myötä opin vähän tiedostamaan taipumukseni.

Ja asiasta apinanleipäpuuhun. Huolellisesti aikoinaan pohtimani layout ei miellytä minua vieläkään, joten luultavasti tulen vaihtamaan sen taas. Tuo nykyinen leiskakuva ei tietyllä tapaa istu eri resoluutioissa. Joihinkin se on liian suuri ja jokin, useimmiten Iirin pää, jää pois. Joissakin se taas täyttää vain näytön keskiön, mikä ei nyt sinällään haittaa, mitä nyt ärsyttää hiukan. Ja sivun avatessa tuo otsikkokuva piilottaa alleen puolet noista leiskakuvista. Saa nähdä, vaihdanko noiden paikkaa ja teenkö taustasta karvaisen koirankuvien siirtyessä otsikkotekstiin. Niin siinä varmaan käy. Siksi toisekseen kuvat ovat aika vanhoja, millä on oikeastaan väliä lähinnä Iirin suhteen. Nekku ei ole juuri värijakaumiaan muuttanut, mitä nyt kasvattanut komeaa, kiiltävänmustaa turkkia, mutta tuo Iirin pennunharmahtava turkki on kirkastunut varsin hunajaiseksi. Sävy on täsmälleen sama kuin äitinsä turkissa. Iirin korvat ovat myös tietenkin nousseet pystyyn ja maski muuttunut hyvin säännöllisen rajautuneeksi. Laitanpa joku päivä tässä kuvia!

Muok. Laitoinpa kokeeksi tuon Googlen AdSensen, jonka myötä sivuille tuli mainoksia. Nehän eivät ole minun valitsemiani, joten en ole varsinaisesti vastuussa niiden sisällöstä. Jospa niistä jotain hyötyä olisi.

Kakarakuulumisia

Huhhuh, paljon on tapahtunut edellisen merkinnän jälkeen. Kävi niin kuin arvelinkin: oma koira täyttää arjen niin täysivaltaisesti, ettei juuri kerkeä netissä kuin piipahtamaan.

Majailen vielä tämän viikon vanhempieni luona Torniossa, mutta ensi viikolla koittaa arki. Lievästi hirvittyneenä odotan Iirin totuttamista yksinäisyyteen. Sehän ei ole käytännössä ollut lainkaan yksin eläessään. Joitakin kymmen-kaksikymmenminuuttisia vain, joina Nekku on käynyt ulkona ja minäkään en ole ollut paikalla. No, eiköhän se siitä.

Harrastusseuran löytäminen on myös ollut yllättävän vaikeaa. Ensimmäisenä otin yhteyttä Active Dogiin, jonka perustajat ovat Mikko Aaltonen ja Mari Kaplas, mm-tason agiliitäjiä. No, elokuun kursseille ei mahduttu Iirin kanssa, pitää yrittää uudestaan syyskuussa. OKK:lle ei päässyt myöskään vielä, sillä ainakin tokojaoksen kurssit päätetään vasta elokuun lopulla ja hakuaika on niin ikään syyskuussa. KAS muodostaa ryhmänsä vain lukukausien alussa, ja syysryhmiin Iiri on liian pieni. Muutamia yhteydenottoja on vielä laitettu, ja vastauksia odotellaan. No, pääsemme kuitenkin Pohjoisen Belgien tottistreeneihin. Siellähän ei ohjattua koulutusta ole, mutta kukin voi tulla paikalle treenaamaan tasonsa mukaan. Sosiaalistumisen kannalta ainakin tosi hyvä.

Mutta lähdenkin tästä ruokkimaan tuon belgianpirulaisen. Toivoa sopii, että kirjoittelisin taas vähän useammin. Kerran ikuisuudessa kun kirjoittaa niin unohtaa puolet asioista, joista alkutilanteessa on aikonut kirjoittaa. :D

Shelttisoturi

Edellisestä merkinnästä sain äkäistä palautetta siitä, olenko kääntänyt kokonaan kelkkani belgien puoleen. Teksti tulkittiin shelttejä mollaavaksi ja ihan suotta.

Tekstillä puutuin shelttien yhteen luonteenpiirteeseen, jonka useimmat rehelliset sheltinomistajat luultavasti tunnistavat ja tunnustavat. Sheltit ovat yleisesti ottaen hiukan arkoja, toki poikkeuksiakin löytyy, kuten aina. Rodusta ko. tekstissä maalaamani kuva oli sarjakuvamaisen kärjistetty, lievästi huvittunut. Olen tietenkin hyvin hyvin ihastunut belgeihin nyt kun minulla sellainen vihdoin on, ja luonnollisesti vertaan sitä edelliseen kokemukseeni koirista.

Minun mielestäni vastakkainasettelua rotujen paremmuudesta ei kannata lähteä tekemäänkään. Belgit ovat palveluskoiria, ja niihin on jalostettu eri piirteitä kuin seurakoirasheltteihin. Belgien kohtalainen kovuus toimii äärimmäisen hyvin poliisikoiralla, mutta meillä olisi melkoisia pirttihirmuja shelteikseen, jos nekin olisivat yhtä kovia. Kummatkin ovat hyvin eloisia ja älykkäitä, ja kummankin älyllä pärjää pitkälle harrastuksessa kuin harrastuksessa, myös kotioloissa. Niissä on siis paljon samoja piirteitä, mutta myös jokunen erottava tekijä. Ja niin sen pitääkin mennä. Muuten ei olisi järkeä pitää samaa koiraa kahdessa eri rotumääritelmässä.

Ja jos mielipiteeni shelttien suhteen on edelleen jäänyt jollekulle epäselväksi, niin tässä se on rautalangasta väännettynä: sydämessäni on puolipystyjen korvien, poskipartojen ja kiilaturvan mallinen kohta siinä, minne Hista sen on muotoillut. Ja se ei sieltä ole lähdössä mihinkään, osoittautui Iiri kuinka loistavaksi koiraksi tahansa. Se tekee viereen sen toisen paikan näille tummaturville.

Iiri pieni pyörii

Jännästi se loppui asia heti, kun blogin pentukuumeosio saatiin päätökseen ja ne pentukikkailut muuttuivat osaksi arkipäivää. :) Pitää vähän skarpata, vaikka välillä tuntuu, ettei vuorokauden tunnit riitäkään enää koneella istumiseen. Se on oikeastaan ihan hyvä se!

Rakastun tuohon rotuun päivä päivältä enemmän. Iiri on kuin toisinto Pipistä, rauhallinen ja keskittyvä, vaikka tietysti myös energinen niin kuin pennun kuuluukin. Iirin päikkäreitä ei häiritse minkään valtakunnan paukaus tai ylenmalkainen meteli, joka saisi sheltin hyppimään seinille ja pelkäämään äänen tuottajaa lopun ikäänsä, näin hiukan kärjistäen. Eilen illalla vain huvittuneesti katselin, kuinka Iiri asettui nukkumaan vanhalle rautarikkalapiolle, jota Hista pelkäsi, liekö joskus saanut kaatuvan harjan siitä päällensä. Iirikin onnistui kaatamaan harjan, mutta se ei tuota viilipyttyä häirinnyt vähääkään, ei vaikka harja kosahti terävästi ja kuuluvasti lattiakaakeliin sen vieressä. Eihän se mikään ihme sinällään ole, tyttöhän on kahden pk-kokeita harrastavan, siis laukausvarman, koiran jälkeläinen, mutta kontrasti näihin kahteen shelttiin on huima.

Kovin pitkiä kävelyjä en ole vielä Iirin kanssa ottanut, vaikka tyttö kasvaa ja voimistuu päivä päivältä. Koen ulkonakäyttämisen yleensä ennen kaikkea ulkoiluun ja remmissä olemiseen totuttamiseksi. Tänäkin aamuna heräsin, kun Iiri vinkui ovella ja vaikka näin, että se oli tehnyt hätänsä sisälle ja vinkui luultavasti muista syistä, lähdin käyttämään sitä, jotta se ymmärtäisi ulospääsemisprosessin käynnistyvän tuosta aloitteestaan. En halua lähteä ulos sillä mentaliteetilla, että pennun tulee tehdä sinne tarpeensa, sillä painostukseni heijastuu pentuun ja se hermostuu, mikä taas ei edesauta sen hädäntekoa ulos yhtään. En myöskään ole vetänyt Iiriä ulkona hihnasta ollenkaan, mikä omalla tavallaan hidastaa sen remmioppimista, mutta on mielestäni kauaskantoisempaa. Koiran on oltava valmis jatkamaan matkaa pyydettäessä, ei pakottaessa eli remmistä repiessä. Sitten kun ryhdytään ulkoilemaan vapaana, vallanpitokeino katoaa ja koira saattaa ymmärtää hyödyntää vapauttaan väärällä tavalla.

Mutta tällaisia kuulumisia elukkaluolasta, katsellaan, josko taas innostuisin ottamaan kuvia.

Belgialainen perheenjäsen

Kohta viikon verran tässä ollaan saatu belgikakaran läsnäoloon opetella. Iiri poikkeaa Nekusta paitsi fyysiseltä olemukseltaan, myös luonteeltaan moninkin eri tavoin. Tytöt ovat kuitenkin löytäneet toisensa todella hyvin, ja Nekusta on ollut Iirille varmasti paljon apua ja seuraa. Yksinoloon Iiri ei ole kuitenkaan kunnolla päässyt totuttelemaan. Sitä pitäisi opetella, sillä syksyllä Nekku ei enää ole sen seurassa jatkuvasti. Kissojenkin suhteen olen vähän saanut arvuutella, uskaltaisinko niitä keskenään jättää.

Minkä ensimmäisinä asioina huomaa, kun pääsee näitä kahta koiralasta vertaamaan toisiinsa, on Iirin huima puruvoima. Se ei jää Nekulle ollenkaan huonommaksi taisteluleikeissä, ja sen leukoja on huomattavasti vaikeampi vääntää auki, jos sieltä haluaa jotain saada pois. Siinä, missä Nekku kaluaa puruluun päätä muutaman viikon, Iiri on järsinyt puoli luuta yhdessä yössä. Tämä on hyvä tiedostaa näin jo aikaisessa vaiheessa, sillä jos Iiri alle kahdeksanviikkoisena omaa jo tuollaiset voimat, se on melkoinen hallittava uhmakkaana murkkuna tai aikuisena. Se vähän hirvittää.

Tässä vaiheessa kuitenkin vaikuttaisi, että Iiri on Nekkua jokseenkin nöyrämpi ja leppoisampi. Nekkuhan on käynyt aika uhmakkaaksi, mikä luultavasti johtuu sen hemmotellusta asemasta tultuaan Histan menetystä surevaan kotiin. Toivon vain, etten tulisi tiedostamattani kohdelleeksi Iiriä samalla lailla. Ei se ainakaan ruuan suhteen ole päässyt nirsoilemaan.
Iiri on omalla tavallaan rohkeampi kuin Nekku, sillä vaikka Nekku koettelee ihmisiään enemmän, Iirin uteliaisuus riittää voittamaan sen pelon vieraita asioita kohtaan. Nekku on arastellut kaikenlaisia pelottavia asioita auton oven sulkemisesta frisbeenheittäjiin. Ja kun se pelkää, se lyö hihnassa jarrut pohjaan ja pyrkii pakenemaan vastakkaiseen suuntaan. Iiri jää katselemaan.

Kyllähän tässä arveluttaa, osaako sitä kasvattaa pennusta kunnon belgin, kun rotu on uusi ja aikaisempaa harrastuskoiraa haastavampi. Onneksi apujoukkoja on kuitenkin kertynyt. Ehkä osaa myös ottaa Nekun kanssa tehdyistä virheistä opikseen, vaikka lapsilla ikäeroa on vähän ja siinä mielessä virheet turhan uusia objektiivisesti tarkasteltaviksi. Koiraa ei kuitenkaan pidä ruveta pelkäämään, vaan ongelmatilanteissa vain kääntyä rohkeasti kokeneempien puoleen. Ristiriitaista tietoa on kuitenkin paljon. Joku suosittelee aggressiotilanteissa koiran konkreettista alistamista, joku ei missään nimessä hyväksy koiraan "kajoamista". Se vaikeuttaakin oikean ratkaisun löytämistä. Itse lähtisin liikkeelle ehkä siitä lähtökohdasta, minkälaisia neuvojan omat koirat ovat; onko niillä ollut paljon ongelmia vai ovatko ne kuuliaisia, mutta iloisia koiria? Tosin senkin arviointi on toisinaan työlästä. Keskustelupalstoilla se sentään useimmiten onnistuu; aktiivit mielellään avautuvat omien koiriensa ongelmista toisissa ketjuissa. ;)

Iiri sai emäntänsä

Kun kirjoitan tätä, koiranpennut kähisevät tyytyväisinä sängyn alla. Minun on vaikea keksiä, mistä aloittaisin. En ole koskaan synnyttänyt, mutta voin kuvitella, että sen jälkeinen olotila vastasyntynyt rinnalla on samankaltainen kuin tämä. Katselee vain nukkuvaa pentua ja tuntee selittämätöntä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. En tuntenut sellaista kummankaan sheltin kanssa. Luulen, että sillä on tekemistä tuon pitkän prosessin kanssa, jonka olen käynyt ennen kuin pentuni lopulta sain.

Kaikki on sujunut hienosti. Nekku kiintyi pentuun sinä silmänräpäyksenä, kun tajusi saaneensa todellisen leikkikaverin. Tasha on suhtautunut asiaan sillä tavanomaisen ristiriitaisella välinpitämättömällä uteliaisuudellaan. Nekkua inhoava Lillikin sai tavata Iirin, joskin kissa on viettänyt enimmän osan aikaa suljetun oven takana pupun kaverina. Se ei tunnu siitä liikaa pahastuvan. Iirillä tuli hienosti pissat ulos ja se osaa luoksetuloa jo hyvin. Se ei ole ikävöinyt ja ruokaakin se söi puolet siitä varsin reilusta annoksesta, jonka sille laitoin.

Eihän tämä sanoinkuvaamattoman hieno fiilis ikuisesti kestä ja Iirin takia tullaan vielä vuodattamaan kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneliä, mutta nyt ei voi muuta kuin olla onnellinen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

Vahtikoira Nekku

Tänään käytiin Nekun kanssa uudessa paikassa. Veljenpoikani täytti eilen kahdeksan, ja tänään hänen ikävuosiaan juhlistettiin asianmukaisilla pirskeillä. Talo oli siis täynnä lapsia ja muita vieraita ihmisiä, ja mikä pahinta, talon kaksi koirahösseliä. Nekku teki oikein olan takaa tuttavuutta kolmivuotiaan labradorinnoutajan kanssa.

Mikä ainakin tuli selväksi, oli shetlanninlammaskoiran paimenominaisuudet. Nekku hädin tuskin päästi labbista äitini luokse, vaan kiersi vartioimassa ja haukkumassa toista kauemmaksi. Ja kyllä siitä tytöstä lähtee ääntä. Nekkuhan kävi viime viikolla myös Blomstereilla haukkumassa heidän kaksi muuta belgiään; Kodan ja Venlan pystyyn. Temperamenttia siis löytyy kotitarpeiksi. Nekun emähän, Lotta, on samanlainen. Vauhtitassulla on huikea määrä keskikokoisia ja isompia koiria; huskyja, samojedeja ja ausseja, mutta tuo pieni sininen koira pitää kuria kaikille eikä salli ryppyilyjä. Taskuraketti näyttää tuostakin vauvasta kasvavan.

Eilen pistäydyin Ruotsin puolella Djurmagazinetissa. Sieltähän Iiri sai itselleen aloitussetin: ruoka- ja juomakulhot ja kaksi lelua.

"Noutokapula" jäänee aikaisin auttamatta liian pieneksi, mutta pitäähän se esitellä lapselle jo hyvissä ajoin. Löysin onneksi vinkuvyötiäisen täältäkin. Kun hoksasin sellaisen Zooplussalla, meinasin revetä liitoksistani: mullemullemullemulle. En kuitenkaan lyönyt Saksan-tilausta sisään vain vyötiäisen takia, ja onneksi. Olisi saattanut vyötiäiselle tulla lisähintaa melko tavalla. Päätin pistää sisään uuden trendin ja ostaa tietoisesti erilaiset kupit juomista ja syömistä varten. :P Todellisuudessa tuo Mason Cashin raitakuppi oli loppunut tuota yhtä lukuunottamatta, jolloin minuutin harkinnan jälkeen päätin yhdistää sen toisen hienon kanssa. En tiedä vielä, kummasta tulee kumpi. Aiemmin raitakuppi oli päätymässä vesikulhoksi, nyt olen sitä mieltä, että se sopii paremmin ruokakupiksi, kun siitä saa paremman otteen kuin toisesta ja sitä nostellaan ainakin aluksi enemmän kuin vesikuppia. Ongelmia ne ovat pienetkin ongelmat. ;)

Alkaisi näyttää siltä, että Iiri tulee maanantaina. Tuo päivä on oikeastaan ainoa, jolloin minulla on aikaa olla sen kanssa koko päivän, kun taas sen jälkeiset ovat työntäyteisiä. Vauva ei kuitenkaan yksin jää missään vaiheessa, pikemminkin ongelmana on se, kuinka sen totuttaa yksinoloon, kun kotona on aina joku. 

Käsittelin nopeasti pari kuvaa Nekun tuttavuudenteosta labbiksen kanssa. Nämä tilanteet ovat aika vaikeita valokuvattavia, koirat syöksähtelevät ja säpsähtelevät suuntaan jos toiseenkin, minkä ehtivät. Varmaan pitäisi mennä jollekin lemmikkivalokuvauskurssille.

 "Arvaa, ootko tulossa... No et!"











"Relaa, kaveri... mustiahan tässä ollaan kumpikin..."

Uutta pukkaa

Nyt kun tässä kerran taas olin säätämässä tätä niin säädetään nämä loputkin muutokset voimaan. Eli, kuten ylhäällä lukee, blogin uusi nimi on Rantavahti & Vauhtitassu.

Blogin nimi tulee luonnollisesti lasten kennelnimistä. Ne ovat kumpikin suomenkielisiä, niin ne toimivat oikein hyvin yhdessä, varsinkin kun niistä tulee sellainen Heinähattu ja Vilttitossu -assosiaatio. Roolitkin osuvat kohdilleen; Iiri sopii Heinähattu-isosiskoksi isomman aikuiskokonsa ja suhteellisen rauhallisuutensa vuoksi. Nekku taas on rämäpää-Vilttitossu, joka aina houkuttelee siskonsa seikkailuihin.

Otsikkokuvan karvakasat tulevat vanhemmilta. Iirin Pippi-äiti on kaunis punablondi, kun taas Nekun Devil-iskä on kohtalokas mustaturkki. Vanhemmat on valittu värityksen mukaan; Lotan aurajuustoturkki ei olisi oikein sopinut Nekun tunnukseksi ja Hugon suklaata lähentelevä merkistö ei taas aivan käy yksin meidän pienen blondi-Iirin kanssa.

Jonkun verran saan vielä tehdä tässä mallinsovitusta, mutta pääsinpäs pätkäyttämään uuden nimen esiin!

Kersojen kuvakatselmus

Kävinpäs hifistelemässä taas kakaroiden luona kameran kera, ja kuvia karttui taas kovasti. Raakasin sieltä muutaman kivoimman yleiseen pällistelyyn.

Hoksasin, että Googlen kuvahaussa saattaa tulla hyvin paljon blogini kuvia, joten tästä eteenpäin signeeraan ne. Pääsin tiiraamaan blogini ulkoasua vihdoin pöytäkoneelta, enkä ole kauhean tyytyväinen. Tämän läppärin resoluutiolla tuo taustakuva täyttää pystysuunnassa koko näytön, mutta ei pöytäkoneella. Paljon säätöä tiedossa.

Mutta kuvakimara lähtee tästä.

 Täältä me tullaan! Penikat ulkoaitauksessaan, etummaisena sijoitusnarttu Jippi eli Rantavahdin Jippikayjei. Jipin korvat ovat jo lähteneet nousemaan, mikä tekee sen tunnistamisen helpommaksi. Jippi on käynyt Iirin kanssa hyvin samankokoiseksi (nyt 100 grammaa alkuperäistä pikkulikkaa kevyempi!), joten kauempaa kakaroiden erottaminen toisistaan on käynyt vaikeaksi. Jipin takana valkopanta Jeskamandeera, jonka nimi kyllä käy täysin yksiin pennun luonteen kanssa. "Jeskamandeera, mitä sä taas touhuat?" Keskellä Iiri. Vasemmalla taka-alalla joko Jaska (mustapantapoika) tai vihreä tyttö Juhannusruusu, kokoero Iiriin nähden viittaisi enemmän Jaskaan. Iirin oikealla puolella Jalo (sinipantapoika) ja Justiina, en osaa sanoa, kumpi on kumpi. 

Tässä on hyvä rauhoittaa kutisevia ikeniään. Setin alimmainen on Iiri, kahta muuta en äkkiseltään tunnista. 

Nämä lapset on kuitenkin helppo tunnistaa: Jaska Jokunen ja Iiripiiri.

 "Äiti, äiti!" Ränttätäntät rynnistävät maitobaaritungokseen, kun Pippi ilmaantuu näköpiiriin. Iiri vasemmalla, kun taas kasassa vaikuttaisi olevan Jaska, Jalo ja Justiina. Taitaa siellä neljäskin olla.

 Jeskamandeera pasteeraa. Tämä tyttö on vielä vapaa, joskin kyselyitä siitä on vielä auki.





Sitkeästi se vaan jaksaa mamma imettää, vaikka kohta pentumassa nostaa belgiäidin ilmaan.




Ryhmä rämä. Vasemmalla Jalo, oikealla Iiri, Iirin vieressä Jaska, siitä yläviistossa Jippi, keskellä Justiina ja Jalon yläpuolella taitaa olla viherpanta-Juhannusruusu.

 Pentuin valtakunta. Sisäaitauksessa virikettä piisaa ja sekamelska on sen mukainen. Pysyypähän ainakin mielenkiinto poissa keittiönkalusteista. Oikealla lienee Jaska, sen vieressä Jalo, kahdesta muusta en uskalla arvata mitään. Kutakuinkin samanväriset ja samankokoiset tytöt voisivat kuitenkin viitata Iiriin ja Jippiin.



Ja paras pala viimeiseksi, pikkutyttöni kaunotar. Onnistui niin hyvin, että voisin harkita tämän tekemistä/teetättämistä tauluksi.







Loppukaneetiksi vielä, että Nekun holtiton kasvaminen vaikuttaa helpottaneen. Nyt kuudentoista viikon iässä se oli mitattaessa ja punnittaessa 34 cm ja 6,1 kg. Hämmentävää, että Hista painoi kuollessaan 6,2 kg. Hista oli aivan liian laiha. Sitä ei viime vuosinaan enää mitattukaan, mikä minua nyt hiukan kismittää. Nuorena tehdyssä mittauksessa se kuitenkin muistaakseni oli noin 37 cm.

Nekusta sain myös hienon kuvan:

Pennunvalinta on vakavaa touhua

Voidaan sanoa, että Pippi sai hyvin tasaväkisen pentueen. Ennen pentujen tapaamista ensimmäinen kriteerini oli, että otan penskan, joka on kiinnostunut minusta. No, neljän visiitin jälkeen on lapsista jokainen vuorollaan hyppinyt päälläni, jyrsinyt laukkuani, kenkiäni ja sormiani, uinut liiveihin ja pusutellut niin maan pirusti. Jos kiinnostuneisuus oli siis ensimmäinen lähtökohta, olisin saanut viedä kotiin kaikki seitsemän.

Ensimmäisellä kerralla kysyin Anne-Marilta, mikä pennuista muistuttaa ulkonäöltään eniten Pippiä samanikäisenä. Kuten lienee käynyt blogin aikana ilmi, minulla on heikko kohta Pipin tasaisen punaiselle, vaalealle turkille. Anne-Mari vastasi, että puna- ja vihreäpantainen ovat lähimpänä sitä. Mutta ulkonäön ei pitäisi olla tärkein kriteeri pennun valinnalle.

Pippi tosiaan teki seitsemän; puna-, viher-, vaalea-, ruutupinkki- ja tassupinkkipantaiset tytöt ja sini- ja mustapantaiset pojat.
Punaiseen ihastuin ensimmäisenä. Se oli tasainen ja innokas, kaunis tyttö. Ei pentueen suurin hulivili, muttei yksin mököttäjäkään. Siitä tuli ensimmäinen valintani.
Vihreä on jokseenkin rauhallinen. Pallottelin sitäkin aivan ensimmäisinä.
Vaalea on samanlainen kärpänen kuin Nekku, hyvin ihmisrakas ja pörrääväinen. Tarvitset vain katsekontaktin pentuun ja se juoksee luoksesi.
Ruutupinkki (Burberry) on naamastaan todella sievä, pieni prinsessa. Syntyessään ja ensimmäiset viisi viikkoa porukan pienin, mutta otti kovaa kiriä. Vahva vaihtoehto sekin.
Tassupinkki (Justiina) on todella tomera ja sosiaalinen tyttö. Useilla kerroilla ollut kimpussani eniten.
Sininen poika oli minulta pitkään ikään kuin hämärän peitossa, sillä se ei varsinaisesti ängennyt seuraan. Viimeksi kuitenkin otin asiakseni tutustua siihen ja siitä sai heti tiiviin kaverin.
Musta poika on suuri, paljolti Justiinaa muistuttava pentu. Mukava ja iloinen pentu sekin.

Tässähän kävi nyt niin, että kahdesta vahvimmasta vaihtoehdostani, punaisesta ja pikkupinkistä, toinen tulee päätymään minulle ja toinen menee sijoitukseen. Lievästi meinaa hirvittää, koska minulle lasketaan aika kovat odotukset. Nämä kaksi pikkunarttua ovat hyvin tasaväkiset, kumpikin erittäin potentiaalisia sijoitettavia. Minulle päätyvä pentu on erityisesti Penan suosikki, ja hän on jo aiemmin harmitellut minulle "haaskuuseen" meneviä kasvatteja. Ehkä siinä mielessä olisi ollut "turvallisempaa" ottaa joku vähemmän lupaava pentu, varsinkin kun olen belgiharrastajana ensikertalainen, mutta minkäs teet. :) Minulla on hyvät kemiat tuon pennun kanssa ja puhdasta innostusta kaikenlaisiin koiraharrastuksiin. Ei muuta kuin sekaan vain.

Nyt olisi se fanfaarien paikka, sillä tässä se on: pikkuneiti Burberry. Nekun uusi ystävä on tolkuttoman suloinen ja vähän sisarusten jalkoihin jäävä, mutta täpäkkä. Pienestä koostaan huolimatta tyllerö keksii keinot naruttaa toisia ja kohota korkeuksiin. Eilen se valloitti sylistäni heti paraatipaikan, jossa se hyvin ylhäisesti tähyili muita häsyäviä lapsia.
Jaa se nimi? Sitäkin asiaa puitiin eilen. Blomsterithan antavat pennunottajien osallistua nimeämiseen. Heillä oli tälle lapselle kaksi vaihtoehtoa odottamassa, joista valitsin sitten toisen, ja siitä se rekisterinimi ilmeisesti sitten muotoutuu. KoiraNetistä kersa siis tullee löytymään nimellä Rantavahdin Jäätelökesä.
Tässä blogissahan olen enemmän tai vähemmän kutsunut sitä nimellä Burberry pantansa mukaan. Oikea kutsumanimi viittaa vähän samaan ilmansuuntaan. Kakara tulee siis vastaamaan nimeen Iiri. Burberryhan on brittimerkki, kun taas iiri... Irlannin kieli. Senkin nimen kehitteleminen oli varsinainen iisakinkirkko. Minulla oli heti ensi alkuun puoli vuotta sitten varattuna nimi Kendra, mutta pentujen synnyttyä makustelin sitä hieman enemmän ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei nimi soinnu suomalaisen suussa tarpeeksi sulavasti (siitä tulee "Kentra"), joten rupesin pallottelemaan kaikenlaisia naisennimiä. Edinburghiin lähtiessäni oli tiedossa jo uusi nimi: Iiris. Sillä reissulla ässälle tapahtui sitten jotain, kai se putosi paluumatkalla Atlanttiin. Tykkään sanaleikeistä, ja Iiri vähän leikkii (engl. "eerie", aavemainen, lausutaan samalla lailla). Tykkään myös harvinaisista nimistä, ja uskon, ettei toista Iiri-koiraa tule kovin äkkiä vastaan (ellei joku blogin lukija sitä nyt itselleen tempaise :)). Iiri sopii pikkutytölle hyvin, sillä se kuulostaa pikkuruiselta.

Mutta tässäpä lätinää, päätetään muutamaan tuhanteen sanaan eli jokuseen kuvaan. :P

             

                   

P.S. Otin yksin tein käyttöön uuden taustani, jota sovittelin tässä yksi ilta tuntikaupalla. Loput muutokset laitan myöhemmin.

Pippi Special Edition

Huomasin, että Pippi on hyvin yleinen syy ajautua tähän blogiin Googlesta. Voisi sanoa, että useamman kerran kuussa näkee liikenteen lähteeksi googletuksen "Bästdals Ginet". Koska Pipistä saa loppujen lopuksi aika vähän tietoa netistä ja se noin googletettu koira on, voisin raapustella tähän pienen kaksikielisen esittelyn penikkani äidistä. :)

I kinda noticed that people drift into this blog very frequently by Googling "Bästdals Ginet". As she is such a popular dog to Google I could write a little introduction about her, especially when there isn't lots of information already in the Internet. She is the mother of my Belgian puppy.

So, Bästdals Ginet alias Pippi is a little Swedish souvenir. She was imported to the kennel of Rantavahdin, Tornio, Northern Finland and she has had her first litter in the age of four.

Pippihän tosiaan on Blomsterien Ruotsin-tuliainen. Anne-Mari ihaili van de Pillendijkin koiria, Dinaa erityisesti, ja otti tilaisuudesta vaarin, kun Dina teki viimeistä pentuettaan Bästdalin kenneliin. Ginet oli pentueen ainut tyttö, joten pentuvalinta oli suhteellisen selvä. Ginet, ruotsalainen pieni belginpenska, sai nimensä Peppi Pitkätossulta.

How did Pippi end up to the Blomsters? Well, Mrs Blomster admired the dogs of Van de Pillendijk. So it happened that Dina van de Pillendijk, an aging bitch owned by the Bästdals' kennel, had her last litter, five males and only one female, Ginet. So that was it. Ginet got her name Pippi from the Swedish children's books character Pippi Longstocking.

Pippi on koirana hyvin miellyttävä. Se on verrattaen rauhallinen kotioloissa. Kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen, kuinka se jäi odottamaan omaa vuoroaan tervehtimisessä nuoremman uroksen (Kodan) syöksyessä touhottaen tutustumaan. Se lähestyi varovasti kuin lupaa pyytäen, mutta kerran kun innostuit sitä rapsuttamaan, se kyllä palaa luoksesi vastaanottamaan kunnon kyhnytykset. Pippi on hyvin älykäs ja tottelevainen. Tai sitten se on jälkimmäisen suhteen vieraskorea. ;)

Pippi is a very pleasant dog. Its peaceful persona points up to you when you meet her. When other dogs may run to you buzzing, she remains further from others, curious anyway. When you have greeted everyone else and sat down, she shyly comes to you like asking, if you could scratch her a bit. And once you have, she will return every now and then to receive another bunch of good scratches. She's very intelligent and obedient. Or just pretending to be such in front of guests. ;)

Pippi two days away from giving birth to her litter.

Äitinä Pippi on niin ikään ihastuttava. Naskalihampaiset pirulaiset pääsevät nisälle vielä pitkään, eikä mammakoirassa näy mainittavia kyllästymisen merkkejä. Sehän on verrattaen vanha ensisynnyttäjä, mutta on kyllä sopeutunut rooliinsa erinomaisen hyvin.

She is also a nice mother. Fiendish puppies with fangs like stilettos get easily fed and they're at the moment already 5 weeks old. She hasn't been remarkably fed up with her new role although quite an old first-time mama.

Ja sitten loppuun yhteenveto Pipin ajantasaisista tiedoista, joita itse ainakin sain metsästää ja metsästää.

Here are some up-to-date facts about Pippi as they're pretty difficult to track down.

C. I. B. FIN & S CH JWW-08 W-08 JK3 HK1 Bästdals Ginet, "Pippi"
(suom. C. I. B. FI & S MVA JMV-08 V-08 JK3 HK1)
* 16.2.2007
Breeder/kasv.: Maria Tönnehag, Näsviken, Sweden
Owners/om.: Anne-Mari & Aleksi Blomster, Tornio, Finland
Hips B/B, eyes clear, elbows 0/0
Hobbies/harr.: tracking, obedience/jälki, haku, toko (voi)

Some links/Linkkejä:
Kennel of Rantavahdin
Kennel of Bästdals
Pippi in KoiraNet

P.S. Näköjään KoiraNetissä nuo tittelit olikin (ei ollut kyllä viimeksi!), mutta tässä nämä on kaikki samalla sivulla. :P Laitan myöhemmin vielä kuvia kun nyt en ole omien kuva-arkistojeni äärellä.

Later on, I'm going to add some photos of Pippi as I don't have my own photos on this computer.

Askel askeesiin

Nyt meni blogi kyllä aika kammon askeettiseksi, mutta kaikki liittyy uuteen layoutiin. Tähän tulee uusi taustakuva, jossa on myös uusi pentu mukana, mutta koska en ole vielä vahvistanut kauppaa ja juuri tätä pentua, en vielä liitä sitä tähän.
Tekstipalsta meni aikamoisen kapeaksi. Saa nähdä, säädänkö tuota vielä. Kuvien ja kuvatekstien suhteen ainakin se on turhan kaitainen.

Laitetaan kevennykseksi yksi kollaasi Nekusta. Kumpikin on näpätty kännykkäkameralla, ja tuo koira on sellainen pirisijä, että siitä on mahdotonta saada kännykällä oikein hyvää ja "punasilmätöntä" kuvaa.

Eli vasemmalla on Nekku nyt, 15-viikkoisena ja oikealla 8-viikkoisena. Kovaa muutosta on tapahtunut ainakin rakenteen suhteen. Oikeassa kuvassa Nekku on vielä kunnolla pentumainen, pyöreä tollisko, uudemmassa se on jo melkoinen koipeliini.

Tietääkö kukaan muuten niitä sheltin virallisia kokostandardeja? En löytänyt shelttien jalostusvaatimus- tai -toivomuslistalta kohtaa, jonka mukaan sheltin säkäkorkeuden pitäisi sijoittua tietylle skaalalle. Sen puolesta Nekun mahdollisilla pennuilla olisi siis toivoa päästä rekisteriin. Itse tietenkin tykkäisin näyttelyiden puolesta edes siitä H-arvostelusta, jolla Nekku voisi saada valionarvon. Tuo on mielestäni yksi iso epäkohta; miten ulkonäkö liittyy siihen, onko koira liikuntaharrastuksensa huippu? Tietty valionarvolla myydään pentuja ja se hyväksi havaittu yhtenä kriteerinä kertoo, että valiokoira on myös ulkonäöllisesti käypä. Mutta tuo valionarvo on se korkein tunnustus (tietty mestaruuksien lisäksi), mitä harrastaja voi koiralleen saada, ja jollain tasolla on aika laimeata viedä innokkaan harrastajan toiveet tästä tittelistä ihan vain sen takia, että koira ei tyydytä ulkomuototuomaria.

Mutta tässä tällainen pikainen leukojenavaus, palataan astialle.

The waiting moving towards its climax

It might be time for another English update.

So, the puppies are born and doing very nicely. They turned 5 weeks old on Monday so they'll be heading to new homes after two weeks. I have two quite sure candidates for my new puppy to be. They're both females as I reserved a bitch before they were born. There's all in all seven puppies in the litter; two males and five females. There's a lot of pictures of them in earlier entries.

Two months ago I lost my first dog, the Sheltie Hista. She was 12 years old and she suffered from kidney failure. As it is incurable disease with dogs, she was put to sleep in 11th April after almost a week's diarrhea and vomiting. Hista left a huge empty slot into my heart as she was my first pet and the best friend of my teenage years.
My parents got a new Sheltie puppy quite quickly. The yearn for it was placed years ago, but it wasn't possible to get one earlier. And in the end Hista being sick couldn't bear a little puppy buzzing around. But when Hista's condition got radically worse and it began to seem that she wouldn't make it to Easter we started to arrange a new baby accommodate her old place so it wouldn't be so empty when she would be gone. And so, just before April turning to May, we got Nekku. She is a bright little tricolour Sheltie kid from Savukoski.

Hista was buried last Sunday. Earlier wasn't possible because of frozen earth. She was buried to the grounds of my parents' new house yet to be built. Her grave is a pretty little grove in the back of the yard. It will be quiet and peaceful there even when the constructing is going on. She will have a rose planted there just under three birch trees. I'm sure it'll be a lovely place.

The blog will be going through some new layout processes. At the moment you see a temporary layout and I am experiencing on new colourings and stuff. The blog itself will probably change its name and address. The current name refers to Belgies and a Sable coloured Sheltie (Of the Darkmasked and the Foxtailed) but as I chat a lot about Nekku and the name really hasn't room for her, I guess I'll be changing it.

Next time I'm updating this blog in English I believe I have had my little Belgie for a while as the time goes by unbelievably quickly. So see you later!

Ulkoilmaelämää

Vauvat on taas nähty ja samoin uutta väkeä. Tapasin Kanaset eli Hugon omistajat sekä sijoitusnartun tulevan vastaanottajan. Hugo ei ollut mukana tällä kertaa. Mukavaa porukkaa, toivottavasti ollaan tekemisissä jatkossakin.

Kameran unohdin sujuvasti matkasta! Otin kuitenkin jokusen räpsyn kännykkäkameralla. Vihdoin sain lapsosista kuvaa ulkosalla. Niille on rakennettu pihalle iso aitaus kompostikehikosta ja kanaverkon tapaisesta. Siellä ne saavat leikkiä ja piileskellä kasvien ja pensaiden alla ja opetella sisäsiisteyden alkeita.





Pippi-aiheiset kuvat ovat tällä kertaa melko imettämispainotteisia. Tässäkin kaunis punatukka ruokkii lapsiaan istualtaan. En saa kyllikseni tuon koiran ihailemisesta, on se vain niin kaunis ja älykäs. Toivottavasti sen tytär perisi edes puolet äitinsä hyvistä piirteistä.

Löytyy täältä toki vähän muutakin. Pippi antaa kurinpalautusta pinkkipantaiselle pikkutytölle. Ehkä toinen pinkkipanta olisi ansainnut ojentamisen hiukan paremmin, mutta ehkä Pipillä oli syynsä. Ympärillä normaali hässäkkä leikkiviä ja syöviä pentuja




Punapantainen kyllä on jo sipannut.

Toinen imetyskuva, pikkutyttö ja pojat (musta- ja sinipanta). Tyttö ei pidä pantaansa, sillä toiset pennut retuuttavat sitä siitä.






Sympaattinen mamma raparperipensaassa.







Raparperin alla tykkää olla myös valkopantainen tyttö.









Pikkutyttökin löysi käsilaukkuni tekonahkaisen miellyttävyyden.






Hoksasin edellisestä kuvasatsista, että olin ihan hyvin saanut kuvattua kaikki pennut, sinipantaista poikaa lukuunottamatta. Kuvatessa tulee aina vähän suosittua jotakuta, joka sattuu parhaisiin kuvausasentoihin. Viimeksi niihin sattuivat Justiina (iso pinkkipanta) ja mustapantapoika, tällä kertaa on tullut kuvattua selvästi enemmän pikkutyttöä.

Selailin tänään Qojotes-kennelin blogin pentuekuvia. Kestilän Sari on erittäin aktiivinen valokuvaaja, mitä saan kiittää hyvästä katsauksesta belginpenskan kehityksen kasvuvaiheisiin. Kätevästi näkee pennun kasvun hooponnäköisestä karhunpojasta virtaviivaiseksi tummaturvaksi. Toivottavasti itselläkin tulisi oltua yhtä aktiivinen kuvaaja. Ihan hyvin tuo on tähän mennessä sujunut, saa nähdä, miten käy, kun koiranomistajuus muuttuu arjeksi. Ei tule liian paljon noita kissoja tai kaniakaan kuvattua. Nekusta noita vielä räpsii, vaikka niitä ei tähän olekaan tullut liikoja laitettua.

Väliaikaisjärjestys

Värkkäsin pienen ulkoasumuutoksen tähän, joka ei jää pysyväksi. Osa tekstistä on vaikealukuista valmiiksi määritellyn väripaletin myötä, mutta maalaamalla sen erottanee. Teen erilaisia kokeiluja uutta ulkoasua varten, jolloin muutoksia saattaa tulla muitakin.

Huomenna taas katsomaan pentuja sekä kyläilemään tulleita kuopiolaisia, joiden joukossa on käsittääkseni ainakin yhden sisaruksen tulevat omistajat. Isukki-Hugonkin isäntäväki tulee, kuten viimeksi mainitsin, mielenkiinnosta täytyy lähteä tutustumaan heihinkin. Jos Hugo tulee, saan varmaankin myös kuvia koko karvaisesta belgiperheestä. :)

Kerrotaan nyt täälläkin, että olen pyöritellyt mahdollisuutta muuttaa Oulusta pohjoisempaan. Ystäväni opiskelee ammatti-instituutti Lappian Louen yksikössä Tervolassa eläinhoitajaksi, ja samassa yksikössä voi opiskella myös tekstiiliartesaaniksi, joka on siis se, mitä minä nyt opiskelen Oulussa. On alkanut tuntua siltä, etten pääse kouluttamaan koiriani (jännästi luen myös Nekun omakseni :D) tarpeeksi hyvin Oulussa - ei vieläkään tiedä, missä käy pentutottikset ja mitä voi harkita pitemmän päälle paikkana aloittaa agi ja pk. Oulussa on aika huonoa tällä hetkellä lämmitettyjen hallien suhteen, OKK pääsee aloittamaan omansa rakentamisen hamassa tulevaisuudessa ja niin edelleen. Torniossa taas on kaikki jo valmiina; piirit ja puitteet. Blomsterien suhtautuminen koiriinsa ja niiden kouluttamiseen on tehnyt minuun aikamoisen vaikutuksen, ja kun molemmat ovat vielä TorKKin kouluttajia, mieluustihan sitä haluaisi olla heidän koutsattavanaan.
Jotenkin vaan ärsyttää ajatus, että elokuussa on tempaistava kamppeensa ja elukkansa ja lähdettävä niiden kanssa Ouluun pois Nekun luota, Nekku kun juuri elokuussa olisi riittävän ikäinen pentutottiksen aloittamiseen jne. Ei sieltä Oulusta oikein viikoilla revetä käymään iltatreeneissä. Tervolasta sen sijaan hurauttaisi aika kätevästi, jos olisi auto käytössä. Luulen, että se voisi järjestyä.

Mutta saapa nähdä, paljon on tässä vielä järjesteltävää ja selviteltävää ennen kuin tuollaiset asiat ovat toteuttamiskunnossa. On minulla jonkunlainen tunneside Ouluunkin, mutta on tässä jo jonkin aikaa ollut vähän sellainen olo, että se on nähty paikka. Oleellisimmat ystävät voi tavata pikku päiväreissullakin, eihän se niin kaukana loppujen lopuksi olisi. Koulussa on myös ollut mukavaa tänä vuonna, mutta en voi väittää, etteikö läheiseksi muodostuneen porukan hajoaminen joka ilmansuuntaan olisi madaltanut vähän omaakin kynnystä harkita muita juttuja. Tekstiiliartesaaniksi minä kyllä haluan valmistua, olisi jo aikakin saada jonkunlainen ammattitutkinto.

Tämmöistä settiä tällä kertaa. Laitan varmaan kuvia taas kun olen käynyt lapset ihmettelemässä.

Rendez-vous @ Rantavahti

Käväisinpäs väijymässä Pipin lapsosia toisen kerran, ja minulla on oikein kuviakin! Tästä se alkaa, blogini muuttuu pikkuhiljaa tekotaiteellisista pohdinnoista kuvakimaraan ja koirien edesottamusten kertaamiseen... :D

Tosiaan, belginpennut ovat nyt rapiat neljä viikkoa ja tasan kuukauden vanhoja. Meno oli vilkastunut kovasti viime näkemästä, ja pennuissa oli enemmän luonteita erotettavissa. Sen aikaisemmin mainitsemani pennun rinnalle nousi toinen potentiaalinen ehdokas, ja aika hyvin, sillä nämä kaksi lapsukaista ovat myös Blomsterien omassa harkinnassa sijoitusnartuksi. Minullehan pentu tulee siis ikiomaksi, vaikka jossain vaiheessa taisin mainita pitäväni sijoitusta mahdollisena. Sijoituskoti löytyi sitten muualta. :) Mutta tosiaan, samoja pentuja tässä harkitaan. Aika näyttää, kumpi "jää" minulle vai jääkö kumpikaan. Voihan se olla, että seuraavalla kerralla sieltä nousee taas uusi ehdokas.
Viikonloppuna on teoreettinen mahdollisuus tavata pentujen isä Hugo. Pojan isäntäväki tulee Tornioon kyläilemään ja tapaamaan pentuja, ja he ehkä ottavat isäpapan mukaansa. Lähden kyllä ehdottomasti tapaamaan heitä, jos Hugo tänne päätyy.

Mutta tässä muutama kuva! Kuvasin kyllä jokaisen, mutta eloisat pennuthan ovat vaikeita kuvattavia, ja siksi toisekseen monissa hyvissä kuvissa pennun pantaa ei näy lainkaan, joten en osaa kaikista sanoa, mikä pentu kuvassa on. Valitsin siis vain kuvina parhaat keskittymättä siihen, tulevatko kaikki pennut kuviin.





Tässä on pentueen päällepäsmäri Justiina (pinkki tassupanta). Justiinaa väsyttää. Todella sosiaalinen tyttö. Taisin mainitakin Justiinasta viimeksi, että voisin harkita muuten, mutta Nekun kanssa en mielelläni toista jääräpäätä laittaisi.

Ja tässä on toinen unikeko, pentueen pienimmäinen (pinkki Burberry-panta). Todella sievä naama, pienet korvat (varmaan nousevat aikaisin pystyyn). Porukan altavastaaja. Toisaalta sisu kehittyy, kun kuusi isompaa sisarusta käy päälle! Tämäkin on tyttö.

Torkkutuvassa keittiökaapiston alla kolme belginlasta. Oikeanpuolimmainen on vaalea poika (musta panta), pikku kiusanhenki olemassaan, keskimmäinen ensimmäisenä syntynyt tyttö (punainen panta, kuten näkyy), vasemmalla taitaa olla rauhallinen tyttö (vihreä panta). Toisena vaihtoehtona vaaleapantainen tyttö, sekin vähän kiusaavainen luonteeltaan.





"Mitä sä sisko teet?"

Justiina (pinkki panta) tappaa käsilaukkuani, sisaruksia ihmetyttää (vas. punapantatyttö, oik. viherpantatyttö).












"Eiku oota... Mulla on tosi hyvä juttu! Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen..."
(mustapantapoika)

















"Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voooooooi... Osaanko mää sun mielestä laulaa?"
(mustapantapoika, valkopantatyttö)







"Ai mitä? Minäkö? Emmä sun lelua ottanu..."
(punapantatyttö)














Varmaan tässä parin viikon aikana tiedetään, mikä se niistä loppujen lopuksi on. Kovaa kyytiähän tuo luovutus lähenee. Kauhean nopeasti tässä on aika mennyt muutenkin. Vastahan sitä oltiin nähty Pippi ensimmäisen kerran ja odotettiin sen juoksun alkamista kuin kuuta nousevaa, ja nyt pennut ovat jo kuukauden vanhoja...

Bloggity blog blog

Ja sitten jotain ihan muuta. Kävi niin omistautuneeksi tuo edellinen merkintä, etten kehdannut enää siihen loppuun ruveta survomaan muita asioita.

Blogi tulee kokemaan pikku muutoksia. Nimen tulen vaihtamaan. Tuo nykyinen viittaa enimmäkseen tervuihin ja, kuten alaotsikko kuuluu, niistä kuumeilemiseen. Ketunhäntä oli myös Histalla. Kumpikaan noista otsikossa mainituista ulkonäköpiirteistä ei oikein päde Nekkuun (vaikka ehkä luonteen puolesta päteekin), joka kuitenkin on aika isossa osassa tätä blogia. Nimi siis vaihtuu, luultavasti url-osoitekin, ja layout. Muutokset teen, jahka varaukseni Rantavahdin pentueeseen ja pentuun varmistuu.

Jatkossa haluaisin myös käsitellä enemmän muitakin eläimiä, ja mikäpä minua estää. Olenhan jakanut neliöni ja huomioni kaikenlaisten muidenkin karvaisten kanssa kohta seitsemän vuotta. Uusi nimi tulee viittaamaan edelleen enemmän koiriin, mutta aikeenani on kirjoittaa aina silloin tällöin omia merkintöjään muistakin lemmikeistäni. Esimerkiksi kanini häkkiprojekti on aika mielenkiintoinen iisakinkirkko. Eivätkä kissanikaan persoonallisuuden suhteen Nekulle häviä. Mutta kaikki aikanaan, eihän sitä etukäteen tiedä, mistä milloinkin jaksaa tai haluaa kirjoittaa.

Olen oikeastaan aika yllättynyt siitä, kuinka hyvin olen jaksanut tätä ylläpitää. Yleensä tällaiset projektit jumahtavat kuukaudessa, varsinkaan, jos näkyvää ulkopuolista kiinnostusta ei ole. Kommentit loistavat edelleen poissaolollaan, mutta klikkaustilastot kannustavat jatkamaan. Muistuttaisin muuten, että Blogspot-blogeja kommentoidakseen ei palveluun tarvitse rekisteröityä erikseen, vaan Google-tili riittää (Gmail-osoite). En muuten muista, voiko kommentin jättää ihan ulkopuolisenakin. Täytyy tarkistaa.
Huvittava huomio oli, että merkinnät alkoivat harventua, kun Nekku tuli. Osasin odottaa sitä, mutta hauska havainto silti: heti kun on koira, jonka kuulumisia ja kasvukertomuksia kirjoitella, ei joudakaan päivittämään. Toisaalta tulee tässä koneen äärellä istuskeltua, joten ehkä se "joutaminen" on korvien välissä. :]

Mutta tällaista tuloillansa!

Trikkitytöt tiskillä

Jäi sen edellisen merkinnän jälkeen häiritsemään, onko tuo meidän Nekku isohko ikäisekseen pennuksi. Vertailin siis sen sisarpuoliin (kiitos Kuivalan Maikille, joka pitää blogissaan pentujensa kokoja erinomaisesti ylhäällä), ja onhan se. Korkeutta löytyy trikkisiskoon (Smartteams True Lady) nähden suorastaan viisi senttiä enemmän samassa iässä. Toinen sisko Amor'jade-pentueesta näyttäisi olevan rakenteeltaan Nekkua lähempänä. Omaan silmään näyttää myös vähän vankemmalta, mutta Nekku nyt onkin tuollainen kuikelo. Eipä sillä, kylkiluut on hyvin piilossa pienen rasvakerroksen alla, että ei tässä sentään anorektikkopentua kasvateta. Se nyt vain on tuollainen honkkeli. <3
Tässä ihan kuvia vertailukohdiksi, tasapuolinen anteeksipyyntö kaikille, joiden kuvia käytän lupia kyselemättä (kuvaajat tietty merkkaan näkösille.)

Nekku eli Vauhtitassun Piparminttu (pistetään nyt hienosti kun laitetaan sisaruksiltakin koko nimet) n. 13 vk. Jäljitin isä-Devilin sukua ja hoksasin, että Nekku on perinyt papalta (Apple Acres Astrology) hauskat valkoiset sääret. Kannattaa pistää merkille, miten risti on korkeammalla kuin säkä. Nekku on kuvassa sen 31,5 cm korkea.

Amor'jade Alexia Queen Of Ash (kuv. J. Mattila & N. Säkkinen) 12 vk. Takajaloissa on paljon samaa kuin Neksillä, mutta pennulle ominainen pyöreys on Xialla näkyvämpää. Nekulla vaikuttaisi olevan myös pitempi selkä, mutta voi olla myös optinen harha. Xian säkäkorkeus on tässä iässä 29,5 cm.

Smartteams True Lady (kuv. J. Sipola) 3 kk. Asento ei ole ihan samanlainen kuin ylemmillä siskoilla, mutta lapsesta tulee huomattavasti pyöreämpi (ei pulleampi, mutta pyöreämmät piirteet) vaikutelma. Leidillä näyttää olevan samat valkoiset sääret kuin Nekulla. Vyötäröstä on asennon vuoksi hankala päätellä mitään. Leidin korkeudeksi on kerrottu 26 cm.

Sitten vielä loppuun ihan eri suvusta kolmekuinen trikkityttö. Sheltti on niin ikään Amor'jade-kennelin koiria, mutta paljon leimallisemmin jenkinnäköinen kuin Devilin tyttäret. 

Eli tämä on Zarvo's Diamond In The Rough (kuv. M. Sutela), Agnes. Tämäkin tyttö on hyvin pikkuruinen, pehmoinen pallero, ja samankorkuinen kuin Leidi, 26 cm. Agneksen isovelipuoli Magnus (Zarvo's U.S. Black Wild Card) on Nekun Lotta-äidin seuraava sulhanen eli siis Vauhtitassun seuraavan shelttipentueen isä, mielenkiintoisia pentuja lie luvassa. 

Haha, huomasin laittaneeni tahattomasti tytöt järjestykseen hongankolistajasta pikkusiroimpaan. Jännä, miten erinäköisiä pentuja voi samanikäiset ja -väriset tytöt olla.