Mikä rakentaa minut - kirjaimellisesti

Aloin käymään salilla kohta vuosi sitten. Taustaa mulla oli vähän ennestään; muutama vuosi sitten kävin hyvinkin aktiivisesti, kunnes se loppui eroangstissa. Mulla oli painoa ihan reippaasti painoindeksin suhteen, mutta kävin, koska halusin ja koska mä vaan rakastan kuntosalitreeniä. En mitenkään systemaattisesti laihduttanut. Ajattelin, että jos laihtuminen tulee kaupanpäällisenä, niin ihan jees.

No tässä sitä nyt ollaan about vuotta myöhemmin ja 15 kg kevyempänä. Ihan hyvä kaupanpäällinen. Nyt sitten uusista vaa'an lukemista innostuneena oon päättänyt laihduttaa toisen kympin kesään mennessä. Just nyt tuntuu elämässä siltä, että voisinkin ottaa jonkun tiukan dieetin tähän muutamaksi kuukaudeksi. Mulla on ihan kivasti lihasmassaa ja musta ois ihan huippu, että se näkyis päällepäinkin.

Mulle tämä projekti on ennen kaikkea body modificationia. Siksi tavallisesti mielletään lävistykset, tatuoinnit ja se maailma, mutta mä sisällyttäisin siihen ehdottomasti myös vartalon tavoitteellisen muokkaamisen joko liikunnan ja ruokavalion tai plastiikkakirurgian avulla. Ja musta kaikkein tervein suhtautuminen laihduttamiseen on juuri siinä, että se on vain body modificationia. Mua himottaa toisinaan hulluna jotain lävistystä, esim. vertical labretia, tai tatuointia, mutten ripusta koko itsetuntoani sen varaan, saanko niitä. Vertical labret on tiellä, kun soitan huilua. Siksi en hanki sitä.

Tämän voi soveltaa myös siihen laihduttamiseen. Pistä ensin itsetunto kuntoon. Opettele rakastamaan peilikuvaasi, vaikka kroppa ei olekaan samanlainen kuin alusvaatemallilla. Ota humoristinen suhtautuminen, leiki vatsamakkaroilla. Mä leikin simpanssia työntämällä vatsan ulos ja seisomalla kurjassa ryhdissä. Näyttää tosi epäseksikkäältä, mutta on hauskaa.  Musta on hiiskatin huono aloittaa mitään laihdutusprojektia itseinhon vallassa. Jos epäonnistut, mielenterveys kärsii. Olet entistä itseinhoisempi.

Mua on myös ärsyttänyt sellanen porkkanalla päähän -asenne sairaalloisen lihavia kohtaan. Terveyden tavoittelun pitäisi olla jokaisen oma valinta. Musta sillä ei ole mitään virkaa, jos viestitetään 150-kiloiselle ihmiselle, että se on kävelevä sydänkohtaus. Syyllistämisellä ei saada aikaan mitään hyvää. Ite pitäisin korvat auki ja odottaisin sen ihmisen omaa aloitetta tilanteensa muuttamiseksi. Jos sillä ei tulisi lähdettyä kävelylle, tarjoutuisin seuraksi, tai jos sitä hirvittäisi lähteä uimaan, lupautuisin henkiseksi tueksi. Jos se ei pääsisi kaupasta ostamatta mässyä, lähtisin mukaan tsemppaamaan. Aloite pitää tulla ihmisestä itsestään. Joskus on vähän vaikeaa erottaa, mistä se syy tulee, mutta se kannattaa kyllä selvittää.

Mulla meni kauan aikaa selvittää, mitä mä oikeasti haluan itseltäni ja mikä on tavallaan ympäristön "aivopesua". Mä olen kyllä ihan helvetin kova analysoimaan ja ylianalysoimaan itseäni ja ihan kaikkea, joten joltain toiselta se luultavasti kävisi nopeammin.

Jollain tapaa mä olen tuntenut itseni urheilijaksi ja urheilulliseksi jo vuosia. Aloitin aikuisbaletin vuonna 2008, ja jo ennen sitä saatoin toisinaan tanssia itseni hikiseksi ihan vaan omassa kotonani. Oulussa kaikki pyöräilee, joten mulla ei ollut mitään ongelmaa pyöräillä kymmentä kilsaa paikasta A paikkaan B. Jossain vaiheessa aloin sitten kiinnittää huomiota ruuankin terveellisyyteen. Mulle tämä on ollut tosi riippuvainen siitä, missä henkisessä kunnossa oon ollut - masennusjaksolla sitä helposti syö lohturuokaa, elää leivällä ja nuudeleilla ja kaikella tutulla, turvallisella ja helpolla. Tähän kun on vielä lisätty mun ongelmat lantiossa, ei liikkuminen vaan huvita.

Mun lantiossa on monia ongelmia ja kipukohtia; lonkka kipeytyy esim. selällään maatessa, kotitöitä tehdessä ja jalkatreenissä. Käytännössä katsottuna sitä ei siis voi tehdä mitään, jos ei halua kipuja. Kipualueita on todettu erilaisten terveydenhoitoalan ammattilaisten toimesta mm. alaselässä, piriformiksessa, häntäluussa ja lonkan limapussissa. Kävin viimeksi tällä viikolla fysioterapeutilla ja kysyin, mitä ihmettä näin monien kipujen kombo voi tarkoittaa. Ei osannut vastata. Lääkäri on seuraavan kerran ennen vappua, saapa nähdä, tuleeko sieltä uutta sanottavaa. Multa on viimeksi kuvattu lumbaalinikamat, joissa ei ollut nähtävillä muuta kuin vähän korostunutta lordoosia, eli notkoselkää. Ortopedi ei nähnyt kuvissa mitään oireita aiheuttavaa. Voi olla, että multa kuvataan lonkat erikseen. Ajattelin vaatia magneettikuvia, vaikka YTHS:llä niitä vehkeitä ei ole. Toivottavasti saan lähetteen Töölön polille.

No, se niistä vaivoista. On vaan ärsyttävää, kun on vähän sitä sun tätä rajoittamassa elämää. Silloin ei nyt varmaan ole mikään ihme, jos se alkaa näkyä ulkonäössä, vaikka kuinka olisi urheilijatyttö sisältäpäin.

Löysin toissapäivänä kuvia itsestäni keväältä 2012. Oltiin Iirin kanssa silloin Rantavahtien kevätleirillä ja olen tosi hämmentynyt siitä, miten isossa kunnossa olen ollut. Ei pitäisi olla yllättynyt - tuolloinkin oli jonkunasteinen masennusjakso, olin kuukausi aiemmin vetänyt itseni nurin Iirin kanssa pyöräillessä ja kävellyt kolme viikkoa kepeillä, ja sen ajan olin asunut sitten porukoilla kera pakastimellisen pullaa.

Karma 24 vee ja Iiri 1 vee

Eniten mua hämmentää, etten tosiaan ole tajunnut kokoani. Koen sen jotenkin osaksi omaa kehomyönteisyyttäni, että pitäisi tiedostaa itsensä ja olla peittelemättä mitään, vaikka sitten sitä, että tarvitsee isomman vaatekoon kuin M. Oon ostanut ensimmäiset L-kokoiset vaatteeni vasta tuosta vuotta myöhemmin ja siihen asti tunkenut itseni vanhoihin vaatteisiin. Vaa'alla en käynyt ennen viime kevättä, mutta luultavasti painan tuossa yli 90 kg. Hitsi kun en osaa oikein tiivistää, mikä tuossa on suurin ongelma... Ehkä se, että pitäisi positiivisesti hyväksyä olevansa lihava silloin kun on. Ei minkään deniaalin eikä murheellisen periksiantamisen kautta, vaan tyyliin "ok, näytän tältä, eikä siinä mitään, rakastan itseäni sellaisena kuin olen ja muutan itseäni vain, jos siltä tuntuu".

Karma 27 vee

Toinen kuva on sitten tältä viikolta Stadiumin sovituskopista (vaatteet on omat, olin just sovittanut ulkoiluhousuja :p). Musta ehkä kaikkein jännittävintä näiden kuvien vertailussa on se, miten ihmisruumis muokkautuu vaikka mihin. Saman luurangon varaan voi rakentaa 50-kiloisen voimistelijan ja 150-kiloisen rekkakuskin. Ruumis nähdään jotenkin pysyvänä ominaisuutena, joka on olemassa ennen ja jälkeen mielen ja persoonan kehittymisen, mutta solujen toiminnan myötä ruumis uusiutuu ja muuttuu jatkuvasti, eikä 70-vuotiaalla ole ruumiissaan enää atomiakaan siitä, mitä siinä oli 20-vuotiaana. Ei edes siellä, mitä äkkiseltään pitäisi muuttumattomana; silmissä tai aivoissa. Tämä antaa ihan loputtomasti potentiaalia kehonmuokkaukseen. Geenit asettavat tietyn rajan - ihminen ei voi kasvattaa pituuttaan, muuttaa silmienväriään tai luustonsa mittasuhteita - mutta keho on sopeutuvainen varsin sekalaiseen joukkoon erilaisia muutoksia.

Heh, näin käy, kun kirjoitan jotain tekstiä useina eri päivinä. Pituutta tulee poikkeuksellisen paljon ja ajatukset poukkoilevat suuntaan sun toiseen. Alan varmaan kirjoittamaan myös urheilu- ja fitness-jutuista. Hiukan alkaa levitä tämän blogin aiheet. :D Jos mun pitäisi tuotteellistaa itseni ja jotenkin kohdistetummin kirjoittaa vain tietystä aihepiiristä kerätäkseni enemmän lukijoita, se olisi ihan sikavaikeaa. Halusin aikoinaan sulautua koirapiireihin, kun aloitin tämän blogin. Se nyt ei käynytkään niin kivuttomasti, joten siksikin tämän päivittäminen jäi vuosiksi. Loppupeleissä haluan pitää henkilökohtaista blogia, joka ei ripustaudu siihen, mikä mun elämässä milloinkin sattuu olemaan päällimmäisenä. Eihän se nyt niin mediaseksikästä ole, mutta eipä tarvikaan. Oishan se ihan hauskaa, jos mulla ois satoja lukijoita, mutta en vaan kuulu niihin ihmisiin, joille se on tärkeätä.

No mutta, nyt postaan tämän ennen kuin läpätän tähän vielä aanelosellisen tekstiä. Än yy tee nyt.

Puistosamooja

Oon löytänyt uudelleen vanhan harrastuksen. Siihen asti, että muutin pois Oulusta, mulla oli silloin tällöin tapana lähteä kuljeksimaan ympäriinsä vailla sen kummempaa päämäärää kuin oppia tuntemaan oma elimympäristö. Joskus löysin itseni esim. Maikkulasta, tai kun en tiennyt, missä olin, etsin vaan ison tien ja lähdin seuraamaan sitä takaisin keskustaan päin. Nykyään tämäkin on helpompaa älyluurien navigaattoreilla. Taskutietokone laskee sulle optimaalisimman reitin kotiin. Tietty se ei ole niin siistiä kuin vaan harhailla menemään ja luottaa omaan suuntavaistoon. 

Tulee mieleen kesä 2011 Edinburghissa, kun olin lähtenyt pyöräretkelle Itä-Lothianin maaseudulle. Taskussa oli Nokia C7, karttaominaisuuksin siis varustettuna, mutta ulkomailla kartan lataamiseen vaadittava tiedonsiirto oli sikakallista. Ajelin siis pitkin poikin rantaseutuja suunnistaen maamerkkien ja auringon perusteella. Yksi risteys oli poikkeus. Äkkiseltään en hoksannut ollenkaan, mihin suuntaan siitä olisi kannattavin jatkaa. Kaivoin puhelimen taskusta ja annoin sen ladata sen sikakalliin kartan. Puhelin oli lievästi hämillään sijainnin vaihtumisesta Skotlannin Alamaille, joten kartasta ei ollut liikaa apua. Lopullisen päätöksen tein intuition varassa. Se osoittautui oikeaksi. Päädyin tavoitellulle Longniddryn rautatieasemalle, josta ajelin junalla takaisin Edinburghiin. 

Tässä tulee se BAT-hihnan eittämättömin plussapuoli: se vähentää vetämistä 90 prosentilla. Kun energia ei enää mene vetävän koiran aisoissapitämiseen, jaksaa kävellä kauaskin. Me ollaan tällä viikolla kävelty monta kertaa yli 5 km. Oon päässyt takaisin samoilemaan. Se on jo nyt parantanut mun Helsinki-maantietoa huomattavasti. 

Haluan samoilla pitemmällekin. Mun haaveena on, että jonain päivänä, ehkä vuoden tai kahden päästä, vaelletaan Helsingistä Haaparannalle. Reitin odotettu pituus on noin 1000 km, koska aikomus ei todellakaan ole mennä suorinta reittiä. Tähän aikaa pitäisi varata pari kuukautta. Pari kuukautta tien päällä mukana vain oleelliset rinkassa. Yöt nukutaan enimmäkseen teltassa, mutta mahdollisuuksien mukaan myös tuttujen luona ja hostellissa. Koiran kanssa ei edes pelota. 

Tänä kesänä ajattelin kävellä satasen. Se voi olla esim. Kemistä Ouluun tai Helsimgistä Riihimäelle. Siihen harjoitteleminen käy näiden lenkkien kautta - kehitetään omaa kestävyyttä ja totutetaan kroppaa ja koiraa pitkille matkoille. 

Wanted!

Me etsitään Iirille uusia tyttökavereita. Jos asut jossain akselilla Vallila-Pasila-Kumpula-Käpylä ja narttusi on rauhallinen ja kiltti tai vaihtoehtoisesti vilkas ja sosiaalinen, me halutaan tutustua teihin!

Iirillä on paljon kaveripoikia. Sen ongelmat harvemmin liittyy uroskoiriin, mutta se saattaa käyttäytyä uhittelevasti ja vihamielisesti narttuja kohtaan. Sen takia me halutaan sille lisää chicksejä. Ei nyt heti löysätä niitä heilumaan koirapuistoon, vaan matkustetaan bussilla eli lenkkeillään yhdessä niin, että ne oppii sietämään toisiaan ja Iirillekin tulee myönteinen mielikuva, että toinen tyttö meinaa kivoja juttuja.

Poikakavereitakaan ei ole Iirin haaremissa koskaan liikaa! Eli kaikenkarvaiset ja -karvattomat koirat mainituin ominaisuuksin ovat tervetulleita meidän kuvioihin. :) Toisia remmirähjiä rajoittaisin vielä ainakin tässä vaiheessa, koska yhdessäkin on jo hommansa. :p Sitten jonain päivänä kun meidän neiti on saavuttanut dalailamamaisen tyyneyden toisten koirien suhteen, autetaan muita sosiaalistamisessa enemmän kuin mielellään! :)

Tyhjätaskuna on hyvä tehdä ostoksia

Se on niin mukavaa shoppailla persaukisena.

Kävin tänään kiertämässä urheiluliikkeitä. Oon innostunut kauheasti nyt patikoimisesta ja pitkien matkojen kävelystä, ja meinasin ensi kesänä lähteä kävelemään satasen tai jotain sen suuntaista. Joskus vielä kävelen läpi Suomen, mutta se nyt saa toistaiseksi vielä olla. Oon nyt sitten seurannut silmä kovana kaiken maailman retkeilykamppeita ja tehnyt paljon nojatuolimatkoja ja suunnitelmia siitä, mitä tuollaisilla reissuilla tarvitsee.

Kahlasin siis läpi XXL:n, Stadiumin, Intersportin ja Scandinavian Outdoor Storen. Eilen kävin Partioaitassa. En oo tuolla XXL:ssä käynyt aiemmin kunnolla. Tuo Kluuvin liike avattiin pari kuukautta sitten ja kävin niissä avajaishulinoissa, mutta se väenpaljous alkoi vituttaa ja ahdistaa niin loihakasti, että häivyin. Nyt sitten menin katsomaan kunnolla, mitä siellä on myynnissä. Yllätyin, kun tajusin, että siellä myydään jopa koiraurheilutarvikkeita! Ei mitään superhifiä, tyyliin agilityesteitä tai tokokartioita, mutta kaikenlaista pientä kätevää. Makupaloja, matkatarvikkeita (matkavesikuppeja ja turvavyövaljaita esim), hoitotarvikkeita ja sen sellaista. XXL on myös kunnostautunut edullisuudessa - kama irtoaa halvemmalla kuin Mustista ja Mirristä. Matkavesipullo maksaa siellä noin vitosen.

Mulla on päällä tämä haaste, että oon vähintään vappuun ostamatta uusia vaatteita. Hätä ei lue lakia - sukat ja alusvaatteet on ok, tai jos on kova tarve johonkin. Itse ostin kunnollisen talvilakin, mulla kun ei ollut mitään, mikä peittäisi korvat kunnolla tässä Suomenlahden viimassa. Farkutkin ostin, sen jälkeen kun kahdet loppuvuodesta ostetut sanoivat kräts about kahden viikon välein.
Kun on tämä vaatteidenostokielto ja se seikka, ettei edes ole rahaa, shoppailu on aika mielenkiintoista. Voit seurata omia ajatuksiasi ja sitä, kuinka herkästi tuote alkaa kiinnostaa. Aloin vilkuilla kauniinvärisiä takkeja, vaikka mulla on ainakin kolme takkia pelkästään ulkoilua varten. Seuraavan takin tarvitsen, jos joku menee rikki, kovasti vääränkokoiseksi tai jos innostun pakkasurheilusta ja sen takia tarvitsen tyyliin untuvatakin.

Persaukisena sitä myös osaa arvioida paremmin, kuinka todennäköistä on, että äkkiseltään tulisi tilanne, jossa tuotteeseen olisi varaa. Siinä kun katselin telttoja, mietin, ettei mulla todellakaan oo varaa maksaa kahtasataa siitä halvimmastakaan teltasta. Päätin raidata Huuto.netin ja kysyä porukoilta, vieläkö se mun vanha teltta vuodelta keppi ja käpy pyörii nurkissa. Pyörii kuulemma. Eiköhän tuo mee siihen asti, että innostus loppuu tai oon varma siitä, että arvokastakin tulee sitten käytettyä.

Muissa urheilukaupoissa sitten fiilistelin tarvikkeita. Mielessäni ostin jo joogamattoa ja fitnesspalloa. Suunnittelin ostavani molemmat sitten kun tulee rahaa. Onneksi unohdan puolet kaikista suunnitelmista ennen sitä. Oleellisimmaksi oon tajunnut sen fitnesspallon, joka vaikuttaa treenaavan mainiosti mun syviä vatsalihaksia. Mulla kun on toisinaan vaikeitakin vaivoja keskivartalon ja lantion alueella, ja oon saanut ohjeet kehittää syviä vatsalihaksia henkeni edestä. Musta silti tuntuu, että ne on ihan hyvät jo nyt, ja silti mulla on kipeä lonkka juuri tälläkin hetkellä.

Mutta joo, rahan kanssa oisin tuhlannut tänään ihan reippaasti satasia. Oisin luultavasti keksinyt perusteen neljännellekin takille. (Stadiumissa oli muuten supersymppis keltainen sadetakki, joka päällä näyttäisin epäilemättä Karhuherra Paddingtonilta) Oisin luultavasti ostanut koiran talvimanttelin sovittamatta ja välittämättä siitä, että talvi alkaa olla pikkuhiljaa ohi. Oisin varmaan ostanut sen turkasen jälkiliinankin.

Musta ois ihan mielenkiintoista tietää, mistä tämä ihmisen päätön ostohimo johtuu. Näennäinen tarve ja huokea hinta saa jengin ajamaan läpi Suomen johonkin Tuuriin. Mennään Hulluille päiville ja ostetaan 20 purkkia Gainomaxia tai kolme laatikollista Brunbergin Suukkoja, vaikka kumpaakaan ei erityisemmin tehnyt mieli vielä Stockan tuulikaapissa.

Niinpä niin

Mulla ei ollut tänään hyvä päivä. Mun mielestä näistäkin asioista on tärkeätä puhua, koska liian helposti unohtuu hehkuttamaan vain hyviä asioita. Tämä merkintä sisältää nyt tekstiä epäilevältä tuomakselta, joten jos et juuri nyt jaksa lukea kenenkään valituksia, kantsii vilkuilla alempia tekstejä.

Just nyt epäilen vahvasti, onko tuo pitkä hihna meidän juttu sitten kuitenkaan. Mulla on oikea käsi ihan jumissa, koska pidän tuota remmiä nyt ihan eri asennossa; olkapää jännittyneenä ja remmikin on niin pitkä, että sitä täytyy kannatella myös siinä hartian korkeudella. Iiri on niin vilkas koira, että se välillä huitelee siellä ihan ääripäässä ja välillä kerjää naksuja seuraamalla vierellä. Ei siinä kauhean järjestelmällisesti ehdi sitä remmiä kerimään. Haluaisin nähdä videota siitä, kuinka Miira lenkittää bordercollietaan, voisin kuvitella senkin olevan melko sähköjänis sille päälle sattuessaan.

Aloitin tänään treenaamaan sitä "hitaasti jarruttamista", joka on mukavampi koiralle. Tekniikka on siis periaatteessa se, että remmiä pidetään kahdessa kädessä, joista toinen lähinnä toimii jarruna. Tarkoitus ei ole siis puristaa remmiä tavallisen äkkipysäyksen tapaan, vaan lyödä lisää kitkaa, joka toimii koiralle merkkinä siitä, että liikkumavara on loppumassa. Teoriassa ihan ok, mutta mun remmiyhdistelmän kanssa tämä ei oo mulle kauhean mukava. Mulla kun on Hurtan heijastinremmi toisena, ja se, joka sen tuntee, tietää, että siinä on lenkkejä ja lukkoja yllin kyllin. Se ei tunnu kauhean kivalta, kun lukko tai lenkki sattuu sille "jarrutusmatkalle". Oon huomannut, että alan jo vähän jännittää koko remmihässäkkää. Joku sanois, että hommaa eri remmi tai suoraan vaan se liina, mutta ite vähän karsastan sitä, että aina pitää ostaa uusi väline jokaista uutta metodia varten. Se ei oo kauhean kestävää. Ostin just uuden pannankin, koska edellinen oli ohut puolikurkkari, joka ei ollut ergonomisesti hyvä.

Iirin käytöksessä ei tänään ollut juuri moitteen sijaa. Itse en vaan ollut treenimielialalla sitten yhtään. Toivon, että kaikki nuo pienet vittumaiset asiat voisi muokata jotenkin. Sitä kun kuitenkin on vaan ihminen, jolla on hyvät ja huonot päivät, ja siitä huolimatta pitää huolehtia karvakaverit asianmukaisesti. Mulla ei ollut tänään kivaa, kun pikkujutut ruokkivat väsymyksen kunnon vitutukseksi, ja sitten sitä tuli oltua epäreilu ja ärähdeltyä, vaikkei kukaan edes tehnyt mitään väärin.

Parempia päiviä odotellessa.

Ehkä mun vaan kannattaisi perustaa eläintarha

Ajattelinpa läpällä kirjoittaa listan kaikista lemmikeistä, jotka haluaisin omistaa. Se auttaa mua jäsentelemään omia kiinnostuksenkohteita ja arvioimaan kriittisesti, mitä edellytyksiä mulla on tarjota niille lajin edellyttämä asuinympäristö. Toiseksi se on ihan hyvä muistilista. Törmäsin tuolla takavuosina kirjoitettuun merkintään, jossa listasin koirarotuja, jotka mua kiinnostaa omistaa. Vaikka se nyt sinällään oli vähän naiivi yms, se oli ihan mielenkiintoista luettavaa.

Mullahan on tosiaan ollut nyt hillitön lemmikkikuume, jonka päätin lopulta kanavoida noihin olemassaoleviin lemmikkeihin. Se ei tosin estä mua lukemasta ja hankkimasta lisää tietoa kaikista ihanista eläimistä, nytkin on taustalla lemmikkilintujen pito-opas!

Tämä lista on kirjoitettu jonkinmoisessa kiinnostusjärjestyksessä. Esim. haluan toisen coonin jonain päivänä, mutta tällä hetkellä mun kissaluku on täynnä pitkäksi aikaa, joten sijoitan kissan johonkin listan häntäpäähän.

1. Kani
Aloitetaan kohteella, joka ei oikeastaan edes kuulu "hankintalistalle". Haluaisin omat kanit luokseni, mutta vallitsevassa elämäntilanteessa se ei vaan onnistu. Wolle täyttää tänä vuonna 6, mikä on kanille aika paljon. Ella puolestaan täytti vasta 3. Oon miettinyt, että sitten kun Wollesta aika jättää, laitan Ellalle hermeliinin poikakaveriksi. Kaneissa on sama kuin jyrsijöissä, eli hirveä siivoaminen, joka vielä korostuu, kun tämä jengi on sen verran isompaa. Syy, miksi aikoinaan jätin ne äitin hoiviin, oli kyllä tämä Helsinkiin muutto kaikkine vaivalloisuuksineen, mutta huomasin myös mun Keminmaa-aikoina, ettei mulla vaan ollut resursseja siivota niin paljon kuin nämä tyypit vaatii. Kaninpaskaa löytyi joka paikasta: keittiöstä ja sängyn alta. Heinä meni nokkaan. Laitan tyypit takaisin sitten kun asun jossain kämpässä, jossa voin omistaa niille oman huoneen: saan oven kiinni ja niille on loikkimistilaa yllin kyllin.

2. Käärme
Ihastuin käärmeisiin viime kesänä, kun pitelin käsissäni aikuista viljakäärmettä keminmaalaisessa eläinkaupassa. Ihan mielettömiä elukoita. Lähdin Helsinkiin melko varmana siitä, että käärme tulee ekan kolmen kuukauden aikana. Mutta, kuten kaikkien muidenkin terra- ja häkkieläinten kanssa, myös käärmeille pitää olla joku lomahoitaja, kun on joku tällainen, joka on useita kertoja vuodessa viikon tai useampia poissa. Sitä mun sosiaalinen piiri ei vielä suo. Mutta mulla on jo hirveä määrä lajeja, jotka kiinnostaa. Eka tulee varmaan olemaan kuningaspyton, mutta sen lisäksi kiinnostaa myös useimmat muutkin pytonit, viljakäärmeet ja sateenkaariboat.

3. Koira
Mietin ekaksi, laitanko tämän ylemmäksi vai alemmaksi. Periaatteessa nämä voisi olla käärmeiden kanssa toisinkin päin tai vaikka tämä ekana, koska jos sopiva tilanne tulis ja meidän "laumadynamiikka" antais myöten, voisin ottaa toisen koiran. Oon joskus haaveillut pienestä koirasta, joka ois helppo kuljettaa paikasta toiseen. Mieluisia rotuja ois phalene ja sheltti. Oon halunnut merleshelttiä 11-vuotiaasta. Epäilemättä tuun sellaisen jossain vaiheessa laittamaan.
Isojen rotujen edustajia ois sitten malinois ja rottweiler. Kaikki mun tuntemat rotikat on olleet aivan ihania tyyppejä. En usko, että musta vielä on kohtaamaan niitä kuuluisia rottweilerennakkoluuloja, kun oon niin herkkä Iirinkin kanssa, saati että pystyisin elättämään 50-kiloista koiraa, mutta tämäkin on tällainen korvan takana hautuva juttu.

4. Hämähäkkieläin
No todellakin! Vitsi oon ihan rakastunut tarantuloihin, noihin persettään rapsutteleviin torakanmutustelijoihin. Hämy ois helppo ja näppärä hoidokki; voi melko huoletta jäädä viikoksi pariksi yksinään, varsinkin jos ei ole mikään trooppinen laji, joka tarvii paljon kosteutta, pärjää ihan hyvin huoneenlämmössä eli ei tarvi käärmeiden lämpömattoja ja sen sellaisia. Olin *näin* lähellä tarantulaostoksenkin suhteen, mutta lopulta mun pään käänsi torakkafarmien ylläpito. Ei pelkästään ällöyden takia, vaan sen takia, että yhden elukan mukana tulisi miljoona muuta, jotka pitäisi pitää hengissä ja joiden lisääntymistä saisi säätää. En jaksa sellaisen kanssa tämän matkustelevan elämäntyylin takia, jälleen kerran.
Lajeja esim. avicularia versicolor, heterometrus javanensis (skorpioni), poecilotheria metallica, avicularia sp. blue velvet, jne. Näillä harvemmin on suomalaisia nimiä, hyvä että englanninkielisiäkään!

5. Akvaario
Käsittää kaikenlaisen faunan ja flooran, mitä sitä nyt voi veden alla pitääkään. Haluaisin sellaisen pienen kivan 40-litraisen akvaarion, jossa mulla ois yks taistelukalauros ja tokka sukarapuja. Pistäisin sinne reippaasti kasvillisuutta, jotta rapusilla ois paikka, johon kalalta piiloutua. Ehkä siellä voisi olla myös muita kaloja; sellaisia, jotka sopisivat sen äkäpussin kanssa samaan mestaan. Akvaariot on kanssa sellainen harrastus, jonka kelkkaan lähtemiseen mulla menee vähän aikaa. Siinä kun on kaikenlaista säätöä sen veden kanssa. Eikä mulla edes se 40-litrainen pikkuakva mihinkään täällä mahtuisikaan.

6. Siili
Kuka nyt ei haluaisi omaa siiliä! Sekin olisi varmaan tullut jo ajat sitten, jos se harrastus yleisellä tasolla ei olisi niin lapsenkengissä. Nykyiset kesysiilit elää jotakuinkin puolet vähemmän kuin luonnossa eläisivät. Laitan sellaisen vasta sitten, kun se pioneerityö on tehty ja on selkeästi enemmän siiliä, jotka elävät ennemmin 6-10-vuotiaiksi kuin 3-5-vuotiaiksi. Siili voisi jakaa saman huoneen niiden mun pupujen kanssa. Oikeastaan kaikki nämä pääasiassa häkeissä ja terroissa asuvat tyypit voisivat jakaa saman huoneen. Pienemmillä tyypeillä, matelijoilla, selkärangattomilla ja jyrsijöillä, ois sellainen iso koko seinän levyinen tehdashylly (tai joku nätimpi, jos innostuisi hifistelemään sen kanssa), joka ois ruuvattu kiinni seinään ja suojattu hyvin, ja sitten lattiatasossa ois nämä kaverit, joiden pitää saada paljon liikuntaa. Niillä menis sermi välissä, ettei tulis mitään siilin ja pupun välisiä yhteenottoja. Joo. Kuulostaa hyvältä.

7. Linnut
Mä rakastan pikkulintuja. Rakastan oikeastaan kaikenlaisia lintuja, paitsi Kauppatorin lokkeja ja variksia. Asuin vähän aikaa Myyrmäessä, ja varikset sattui pesimään meidän lenkkipolun varrella. Niiden uhittelevien ylilentojen jälkeen oon järjestelmällisesti dissannut variksia. Pysyköön kaukana musta. Mutta pikkulinnut on ihania! Tunnistan melko monia eri linnunlauluja ja oon opetellut matkimaankin niitä. Linnunlaulu helmikuussa on jotain sellaista, joka saa aina hymyn mun huulille. Kevät on tulossa.
En oo koskaan oikein syttynyt papukaijalinnuille; kakaduille, aroille ja muille koukkunokille. On ne kivoja, ei sillä, mutta peipot ja nämä on mun lemppareita. Opin vasta, että lemmikkilintuja ei ole ihan pakko lennättää pitkin asuntoa. Voi rakentaa ikioman lintutarhan, lentohäkin, jossa ne saa kunnolla oikoa siipiään. Vitsi musta ois ihana katsella sellaista. Parvi jotain seeprapeippoja, jolle kunnostaisi liiterin tai jonkun muun lämmitettävän sisätilan, pystyttäisi jonkun puun ja kaikkea kivaa lattiaan ja kattoon ja kesäksi rakentaisi niille ulkohäkin. Sitten vaan kävis kesäaamuna avaamassa oven sisä- ja ulkotilan välillä ja ne saisi olla siinä sen päivän.

8. Rotta
Tämä taas menee sille jänis- ja jyrsijäosastolle, jolle siirryn, kun jaksan siivota ja sietää enemmän sahanpurun ja heinän pölinää. Rotat on ihania. Nekin on vaan pirun lyhytikäisiä. En tiedä, kauanko luonnonvarainen rotta elää, mutta luulen, että pitempään kuin koe-eläimistä jalostetut kesyrotat. Jyrsijöistä mun valinta ois ehdottomasti rotat. Muutkin kiinnostaa, muttei niin paljon.

9. Lisko
Keksin kolmosluokalla sellaisen jutun, että mulla oli lisko nimeltä Anni. Selitin siitä kaikille luokkakavereille ja ne usko ja halus tulla katsomaan. Lopulta kaikki tietenkin paljastui. Mutta mulla oli hirveä lemmikkikuume ja mojova vitutus, kun isoveljen allergian takia ei voinut ottaa mitään karvaista. Halusin siis liskon tai kilpparin, mutta kun niiden laittaminen oli vaikeampaa kuin koiran tai kissan, meille ei koskaan tullut niitä.
Karoliinananolislisko (karoliinan_anolis_lisko) on ehkä kauneimpia liskoja, mitä tiedän. Mutta jostain syystä mulle iskee vastaan syöttää liskoa elävillä hyönteisillä, vaikka voisin syöttää niitä hämyille ja siilille. Siksi mua on alkanut kiinnostaa se ainoa kasvissyöjä, iguaani. Yksi juttu kaikkien pitää iguaaneista tietää: ne kasvaa ihan pirun isoiksi. Suositeltu koko aikuisen yksilön terraksi on osapuilleen 2 metriä x 2 metriä. mikä veis about saman tilan kuin mun sänky ja ois kolme kertaa hallitsevamman näköinen, koska ois vielä kaks metriä korkea. Igu siis tulee mun unelmien eläinhuoneen toiselle seinälle. ;)

10. Kissa
Mitäpäs tästä sanomaan. Tykkään kissoista tosi paljon. Mulla on ollut niitä yhteensä neljä, joista yhdestä on aika jättänyt ja toisen jouduin sijoittamaan kaverilleni. Nykyiset kaksi pyörii tuossa ja on sellaisia halinalleja, että voi hyvänen aika. Päätin joku aika sitten, että kyllä mun jonain päivänä pitää vielä se coonikolli saada. Ihan vaan, koska kymmenkiloinen kissa on jotain, mitä vaan pitää kokea. Tietenkin vasta sitten kun mun ei tarvitse enää roudata näitä kahdeksaasataa kilometriä edestakaisin. Nykyisessäkin kymmenessä kilossa kissanlihaa on jo tarpeeksi työtä.
Mun toinen kissa oli jonkinmoinen rescue-tapaus. Kävin hakemassa sen Oulun Rajakylästä, jossa se kaksivuotiaana oli jo tyyliin kolmannessa kodissaan. Se oli kiva kissa, mutta jostain syystä sen kotiväet eivät olleet huomanneet sitä. Sillä oli hädin tuskin nimeäkään. Oon superkiitollinen ystävälleni Helenalle, joka pystyi ottamaan sen sen jälkeen, kun kävi ilmi, ettei niistä mun eka kissan kanssa vaan kerta kaikkiaan tullut paria. Allu voi edelleen hyvin, täyttää tänä vuonna 11 ja ystävystyi kissakaverinkin kanssa lopulta.
En kuitenkaan tiedä, ottaisinko enää rescue-kissaa. Ehkä pitäisi, koska niitä on ihan jumalattomasti etsimässä sitä loppuelämän kotia. Ja ehkä ottaisinkin, jos ois tilaa erottaa tämä jengi toisistaan, kiertopalkintokissat kun tuppaavat usein pelkäämään uusia paikkoja, varsinkin, jos siellä on jo tällainen lauma ennestään. Mutta kuten sanottua, mun kissaluku on nyt vähäksi aikaa erittäin täynnä ja nämä kaksi kermapersettä täyttää mun elämän vallan mainiosti.

11. Hevonen
Hah! "Nyt menee liian pitkälle", ajattelet. Ehkä meneekin. En oo koskaan harrastanut ratsastusta. Halusin pienenä ihan uskomattoman paljon, mutta kun oli lama ja työttömyys ja kaikki, ei vaan ollut varaa. Kokeilisinkin mielelläni hevosen omistamista. Koska mun unelmakoti on maaseudulla, voisin ihan hyvin vuokrata hevosen joksikin aikaa ja katsoa, tuleeko siitä mitään. Mieluummin toteutan lapsuudenhaaveitani itse kuin kanavoin niitä omille lapsilleni!

12. Muut
Periaatteessa voisin omistaa minkä vaan eläimen, mikäli resurssit riittäisivät. Okei, raja menisi kohtuuttoman myrkyllisissä ja vaarallisissa eläimissä. Jos resurssit sallisivat, voisin pitää vaikka pingviinilaumaa. Tai jos tulisi vastaan esim. rescuetoiminnan kautta, voisin ottaa minkä vaan fretin, hamsterin, hiiriä, chinchillan, sammakon tai kilpparin. Voisin pitää alpakkaa, lampaita ja vuohia. Voisin pitää kanoja ja riikinkukkoja. Mulla ei oo oikeastaan ennakkoluuloja minkään sortin eläimiä kohtaan. Luonnonvaraiset on toki asia erikseen. Raja menee oikeastaan vain ja ainoastaan omassa jaksamisessa ja siinä, miten hyvin pystyisin tarjoamaan lajille sen, mitä se tarvitsee.


Ja nyt jos joku naisista pitävä nainen on lukenut tämän hymyillen ja nyökytellen, nakkaa äkkiä viestiä, tähän skenaarioon mahtuu oikein hyvin rouva, joka suhtautuu tällaisen eläinmaanikon päähänpistoihin suopeasti ja auttavaa kättä tarjoamalla! :'D

Kun kielitieteilijä ja eläinrakkaus kohtaavat

Prosodiaksi kutsutaan sitä, mitä monet eivät miellä osaksi kieltä. Silti se on mitä integraalein osa kommunikaatiota ja viestintää. Se on myös yleisin koirankoulutuksen keino. Ilman erityishuomiota prosodiaan kysymys "toitsä sitä maitoa" jää kuulijalta helposti huomaamatta.

Kyse on tietysti sävelestä, painotuksesta, intonaatiosta ja kaikesta siitä, jolla voidaan ilmaista poikkeavia merkityksiä ääntöelimistön avulla. Suomen kielessä näitä ei juurikaan merkitä kirjoitukseen, mutta esimerkiksi espanjassa aksentin avulla kerrotaan, mihin kohtaan sanassa tulee paino, mikäli se poikkeaa normaalista toiseksi viimeisen tavun käytännöstä. Esimerkkejä tästä ovat mm. "matemática", "nación" ja "publicación". Tämä nyt on vielä suhteellisen kesyä. On olemassa paljon kieliä, jossa yksi väärä sävel voi muuttaa sanan merkityksen kokonaan toiseksi. Henkilökohtainen suosikkini on kiinassa, jossa äitiään voi kutsua vahingossa hevoseksi, jos nämä sävelasiat eivät ole selkärangassa.

Minua kiinnostaa kaikenlaiset lingvistis-foneettiset piirteet eläinten kouluttamisessa. Eläinhän ei ymmärrä ihmisten kieltä sanaakaan. Ikään kuin meille puhuttaisiin jotain täysin vierasta kieltä, esim. swahilia, emmekä voi muuta kuin yrittää päätellä jotain äänenpainoista. Erotamme, onko henkilö vihainen vaiko hellittelevä. Sen sijaan me ihmiset suhtaudumme komentosanoihin semantiikan eli merkitysopin kautta. Mielenkiintoinen esimerkki tästä on "ei"-sana. Yksikään eläin ei ymmärrä sanaa "ei" samalla tavalla huikean negatiivisesti kuin ihminen. Eläin ymmärtää komentosanan sen funktion kautta: ei tarkoittaa luopumista.

Jos koiralle opetetaan jokin toinen luopumiseen tähtäävä sana, se ei ikään kuin muuta sitä eitä kummemmaksi. Sekä "ei" että "luovu" tarkoittaa eläimelle täsmälleen samaa: lopeta heti paikalla se, mitä olit tekemässä, menetä kiinnostuksesi siihen mahtavaan juttuun, jota olit lähestymässä. Itselläni on perus-ein lisäksi käytössä myös "ei ota" ja "ei mene". "Ei" ei aina tuota haluttua lopputulosta, mutta nuo kaksi muuta ovat erittäin tehokkaita. Jos haluan muuttaa molemmat komentosanat joksikin toiseksi, jotka eivät sisällä "ei"-sanaa, teen muutoksen vain itseäni varten. Voisin sanoa "ei ota" tilalla esim. "anna olla", "luovu", "jätä se siihen" täsmälleen samoilla prosodisilla vihjeillä; äänenpainoilla ja sävelillä, kannattaisikin, jotta eläin oppisi nopeammin uuden komentosanan. Tekisin muutoksen vain ja ainoastaan siksi, etten itse halua luoda itselleni kuvaa siitä, että se, mitä eläimeltäni pyydän, on negatiivista. Ei sillä, ei minua haittaisi keksiä uusia komentosanoja noiden tilalle. Haluan vain kiinnittää huomion siihen, että tuollaiset semanttiset muutokset ovat vain ihmistä varten. Vain ihminen ymmärtää hiuksenhienot erot sanoilla "ei" ja "luovu". Ihminen itse haluaa tehdä koulutuksesta itselleen positiivisemman kuvan välttelemällä äärimmäistä negatiivisuutta ilmaisevia sanoja. Eikä siinä ole mitään vikaa.

Suurin kysymys, jonka haluan esittää, liittyy siihen, missä määrin eläimen prosodinen ymmärtäminen on opittua. Erotamme swahilista tunnetiloja, koska omassakin kielessä ilmaistaan tunteita jokseenkin samoilla keinoilla. Entäpä eläin, jolle ääni ei ratkaise (sori Axl Smith) samalla tavalla kuin ihmiselle? Ymmärtääkö pentutehtaan pentu, jolla on ollut hyvin vähän ihmiskontakteja elämässään, kun sen uusi omistaja lörpöttelee sille tai toruu sitä? Ymmärtääkö koira, jolle ei ole koskaan ilmaistu suuttumusta, jos se kuulee omistajansa vihaista ääntä vaikka puhelimesta, jolloin sen ei ole mahdollista saada vinkkejä esim. kehonkielestä? Ymmärtääkö zen-luostarin koira ihmisen vihaisuutta? Rauhoittaako hellittelevä äänensävy orpoja villikissanpentuja?

Iiri koirakoulussa

Varasin siis Iirille ajan yksityiskouluttajalle. Valitsin kouluksi Heiluvan hännän. Minulla oli jokunen kriteeri; 1) sijainti kohtuullisen matkan päässä liikenneyhteyksistä, 2) sijainti Helsingissä, kunnanrajan ylittäminen kismittää aina, koska matkakortti, 3) kouluttajan/kouluttajien oma koulutus. Olen toisinaan kyllin elitistinen suosiakseni yliopistotutkinnon suorittanutta ammattitutkinnon yli, koska yliopisto edellyttää opiskelijalta melkoista laajakatseisuutta ja omaa ajattelua. Jos ei muulla, niin sillä valinta meni Heiluvan hännän Miiran puoleen. Kävin eilen yleisöluennolla Miten eläin oppii, ja tänään oli sitten itse yksityistunti.

Mutta sitä ennen kerron, että tuon edellisen naisteniskumerkinnän jälkeen päätin ottaa yhdeksi vakioteemoistani feminismin. Oon sikäli vannoutunut feministi, että minulla löytyy siitäkin aina kaikenlaista sanottavaa, joten yllätyin, etten muistanut sitä silloin kun listasin asioita, joista aion kirjoittaa. Eli tadaa, olen myös feministi!

Tänään siis Iiri tapasi Miiran ensimmäistä kertaa. Lähdin tunnille muutamilla ennakko-oletuksilla varustettuna. Käytän sanaa "ennakko-oletus", koska ennakkoluulo sanana antaa kuvan siitä, että nämä luulot tullaan myöhemmin todistamaan vääriksi. Eikä kyse ollut myöskään ennakkoasenteista, koska asenne sanana kuvaa jotain monimutkaista mentaalista rakennetta, jonka työstäminen pois vaatii paljon enemmän työtä kuin mitenkään muotoiltu yksittäinen "olet väärässä" voisi saada aikaan. Kyse oli ennakko-oletuksista tai -ajatuksista, joita olin muodostanut siinä välissä kun eilen lähdin luennolta ja tänään palasin rikospaikalle koiran kera.

Miira on mm. BAT-kouluttaja. Se on melko uusi juttu Suomessa, mutta ehkä näkyvin osa siitä on koiran kouluttaminen ja ulkoiluttaminen tavattoman pitkissä liinoissa ja hihnoissa; käytännössä jälkiliinaa voidaan käyttää peruspissalenkkeihin. Kysyin asiasta luennolla, ja Miira vastasi käyttävänsä aina vähintään 3-metristä liinaa. Mä ajattelin, että tuo ei kyllä tuu toimimaan meillä. Mulla kun toisinaan on sitä shittiä mukana ihan uskomattoman paljon, ei puhettakaan, että ois käsiä pidellä vielä kolmemetristä hihnaa. Ajattelin siis: okei, voin kokeilla tuota koulutuksessa, mutta jos Iiri saa poukkoilla tuollaisessa ympäriinsä ihan koko ajan kun ollaan ulkona, sehän vaan stressaa sitä entistä enemmän. Vähän niin kuin ei rajoja oiskaan. Tämä oli ennakko-oletus numero 1.
Toinen ennakko-oletus oli se, ettei meille toimi vetämättömyystreeni pysähtelemällä. Oon kokeillut sitä joskus, ja sillä metodilla me ei koskaan päästy puusta pitkälle. Mulla meni hermot siihen töks-töks-töks-hommaan, ja lenkit pysyi aina tyyliin korttelinvälin mittaisina. Ei nyt varsinaisesti mikään belkkarin ihannelenkinpituus?
Kolmas ja viimeinen ennakko-oletus koski palkkausta. Miira spämmäsi koiriaan nameilla ihan koko ajan. Oon joskus, ja oikeastaan aika paljonkin, pitänyt nameja mukana, mutta se oli jotenkin hankalaa. Valmiit ja laadukkaat makupalat on ihan sikakalliita. Iiri on kana-allerginen, eli sille ei voi mitään marketin sekamakupaloja syöttää. Mulla oli aikaisemmin Mustin ja Mirrin ankanrintaa, ei nyt mitään maailman halvinta sekään, mutta se on sellanen pomminvarma herkku. Viimeksi oon käyttänyt nakinpaloja ja juustoa. Meni hermot siihen pilkkomiseen ja siihen, että uloslähtöön meni aina miljoona vuotta, kun piti varmistella, että kaikki on mukana. Iiri on myös vastaanottavainen leluille ja ihan pelkille kehuille. Eikö se oo ihan tarpeeksi?

Oon opiskellut myös sitä Millania. Tuo Laumanjohtaja-kirja ottaa hyvin vähän kantaa mihinkään koulutustekniikkoihin, joten siinä mielessä se oli ihan oikea valinta Millanin tuotannosta. Vaikka se välillä liikkuu ihan perhanan abstrakteissa aihepiireissä (mikä se nyt olikaan se korkean energian taso?), oon oppinut sen kautta kunnioittamaan itseäni Iirin huoltajana, ohjaajana ja johtajana. Se antaa mulle siis itsevarmuutta, joka hyödyttää myös mun epävarmaa koiraa. Kaikki nyt dissaa Millania, mutta ei se musta nyt ihan konna ole, niin kuin aikaisemmin sanoinkin.

Kaikkein tärkein ennakko-oletus ja oikeastaan se asenne, joka kaikkien näiden ajatusten takana on, on se, että en usko olevan olemassa yhtä ainoata oikeaa koulutustapaa, jossa kaikki muut on vääriä. Uskon, että oikeita koulutustapoja on olemassa niin monta kuin on koirankouluttajiakin, eikä vain ammattimaisia tai ammattimaisesti harrastavia, vaan kotona omaa koiraansa tai naapurin koiraa kouluttavia. Se ei tarkoita sitä, ettei kukaan tarvis minkäänlaista ohjausta tai opetusta ja kaikkien pitäis tehdä asiat vaan perstuntumalla, vaan että yhtään ainoata tekniikkaa, oli se sitten Stilwellin, Millanin, BATin, mitä näitä nyt on, ei voi kutsua niin kertakaikkisen yleispäteväksi, että se sopis kaikenlaisiin tilanteisiin, kaikenlaisille ohjaajille ja kaikenlaisille koirille. Ja musta oli ihan hirveän tärkeä havaita, että Miira tuntui tälle asenteelle vastaanottavaiselta. Jos ei, se ois syönyt sen uskottavuutta kouluttajana mun silmissä tosi paljon.

No mutta, koska useimpia lukijoita luultavasti kiinnostaa, mitä siellä sitten tehtiin, annan jonkunlaista osviittaa.

Aloitettiin pikku kävelyllä. Ihan ekana Miira teki vaikutuksen huikkaamalla mulle kauempaa jotain, minkä sisällöllä ei niinkään ollut väliä kuin sillä, että sen toinen sana oli "Iiri". Se kertoi mulle, että meidän paperit ja lomakkeet oli opiskeltu ja tiedettiin, ketä tässä oltiin menossa auttamaan. Joku koirakoulu on joskus kutsunut sitä "Liriksi" mailissa. Olettanut, että kirjoitan sen nimen pienellä "liri", vaikka se oli pitkä maili ja mä oon aina tarkka pitkissä teksteissä, kuten tässäkin, että erisnimet ja lauseenalut saa isot alkukirjaimet. Se oli mun mielestä ehkä hiukkasen huolimatonta, muttei nyt mikään maailmanloppu. Mutta tämä asia oli Miiralla kunnossa. Paperit oli luettu huolella.

Ekana kuulin siitä hihnanpituudesta. Oon pitänyt sitä tarkoituksella varsin lyhyellä, että Iirille jää mahdollisimman vähän saumaa poukkoilla ympäriinsä ja kiihtyä siitä. Mutta koska nyt olin yksityistunnilla, jätin pullikoimatta vastaan ja päästin pitemmälle. Sitten tarjouduin itse lisäämään hihnalle lisää pituutta kiinnittämällä siihen toisen, jonka olin tuonut matkassa ihan vaan sitä ajatellen. Jos oisin tehnyt ton harjoituksen omin päin, en luultavasti ois saanut niin hyvää tulosta kuin kouluttajan kanssa. Mähän en näe itseäni ja Iiriä ja meidän välistä dynamiikkaa koskaan kävelyttäessä. Noin lyhyellä hihnalla en näe Iirinkään eleitä juuri ollenkaan. Vaikka se on mulle mukava tapa kävellä ja Iiri ei ainakaan kisko mua jäällä nurin (vielä kun on se kuonopanta), oon joskus katsonut näyteikkunasta meidän heijastusta ja miettinyt, että Iiri näyttää vähän alistuneelta. Kokeilen nyt tuolla pitkällä hihnalla vähintään seuraavaan kertaan, joka on parin viikon päästä. Tulee sitä pitkäjänteisyyttä ja kunnon kuva siitä, sopiiko se meille.

Siinä kun Iiri poukkoili menemään pitäjänmäkeläisellä teollisuusalueella hiljaisena sunnuntai-iltapäivänä fuusioremmissä, jolla oli pituutta nelisen metriä, Miira kommentoi, että sen elekieli on paljon vapautuneempaa ja rennompaa. Pikkuhihnassa se kuulemma pälyili ympärilleen varovaisena. Kuten sanottua, itsehän en näe sellaisia asioita kun olen se, joka kävelyttää.

Kävelyn jälkeen mentiin sisään. Keskusteltiin mun odotuksista, Millanista ja muista teoreettisista jutuista. Mulle se sopii hyvin. Musta on kivempi kertoa vähän omista ajatuksistani ja jutuista, mitä tulee ja on tullut mieleen. Kertoa omista asenteista ja niistä ennakko-oletuksista. Kun sanoin, ettei pysähtely sovi meille, Miira tarjosi heti mukauttamista. Ei ole pakko seisoa pönöttää paikoillaan siihen asti, että lähdetään liikkeelle ja se kiskaisee hihnan kireälle heti uudestaan. Pisteet kotiin. Tekniikassa on meikäläisellä vielä harjoittelemista.

Miira antoi diagnoosinsa, joka ei tuottanut mulle yllätyksiä: Iiri on epävarma, sillä on huono itseluottamus ja se on siksi arka. Sitä lähdetään korjaamaan tuottamalla sille onnistumisen kokemuksia. Ostin naksuttimen. Mulla on ollut sitä kohtaan pieniä ennakkoluuloja, mutta halusin kokeilla. Ajattelin käyttää sitä ennen kaikkea siihen rähjäyksestä poisopettamiseen ja sitten tietysti kaikenlaiseen hienovaraisempaan tokoiluun ja sen sellaiseen.

No mutta, kokemuksena tuollainen yksityiskoulutus oli erittäin inspiroivaa. Ennen kaikkea se oli toinen ihminen kertomassa sillä silmällä, miltä me näytetään ulospäin, ja valamassa itsetuntoa. Hyviä meistä vielä tulee.

Ai niin ja ei mua haittaa, vaikka teinkin tiedettäväksi, mikä koirakoulu ja kuka kouluttaja. Kritiikkiä ei vielä ainakaan tässä tekstissä tullut, mutta vaikka myöhemmin tuliskin, musta on ihan hyvä, että asioista puhutaan ja sekin, että niin kritiikki kuin myös kehut, menee perille asti. Luultavasti linkkaan koko blogin Miiralle seuraavassa mailissa. Kirjoittaminen on kuitenkin tavallaan mun leipälaji ja se keino, jolla kommunikoin parhaiten. Jos jotain jää sanomatta livenä, sen saa kirjoitettua. Tässä blogissa nyt on vielä autenttista matskua meidän historiasta vuodelta 2011, joka voisi vaikka auttaa ymmärtämään meitä vielä paremmin. Kuka tietää.

Kaikille miehille, jotka haluavat iskeä Naisen

Teen nyt pienen ystävänpäiväspessun, joka ei nyt suoranaisesti liity niihin blogin aiheisiin, jotka oon ilmoittanut, mutta jonka haluan saattaa yleiseen tietoisuuteen.

Oon työskennellyt baarimikkona. Työskentelen säännöllisen harvakseltaan, kaikkein eniten kesäisin. Lesbona on toisinaan kauhean vaikeaa olla töissä pienen kaupungin lähipubissa, koska joka toinen mies, ehkä jopa kaksi kolmesta, koittaa iskeä sut. Etkä edes voi jokaiselle sanoa erikseen että kuule, nyt ei kiinnosta. Seksuaalinen suuntautuminen sivuun, vielä enemmän häiritsee, että valtaosa miehistä tuppaa olettamaan, että kauneus on naisessa kaikkein tavoiteltavinta.

Mun itsetunto on kohdillaan. Tiedän, että isken miehiseen silmään. Oon kuullut sen tarpeeksi monta kertaa ja toisinaan niin tahallisen hevonperseen näköisenä, että viesti on mennyt perille. Mun ulkonäkö on ihan jees. Naisista suurimmalla osalla ulkonäkö on vähintäänkin ihan jees. Siinä on taas yksi vääryys: ne ei tiedä sitä. Kansallinen itsetunto on yleisesti ottaen niin huono, että katsellaan vaan niitä photoshopattuja Doutzen Kroesin kuvia ja ajatellaan, että siltä kuuluisi oikeasti näyttää. Höpsis. Upea mimmi, ei siinä, mutta niin on ihan tavalliset ihmisetkin ihan tavallisessa katukuvassa.

Miten tämä liittyy siihen miehiseen huomioon? No siten, että kun mies alkaa kehua, nainen imee niitä kehuja kuin kuiva kasvi vettä, jos itsetunto ei ole kohdillaan. Ja jos jää koukkuun johonkin mieheen vain sen takia, että näyttää sen silmissä kauniilta, se ei ole mikään hyvä lähtökohta parisuhteelle. Kauniiksi kehumalla kyllä saa joissain tapauksissa naisen, mutta se ei ole mikään tae siitä, että pystyy pitämäänkin sen naisen. Loppujen lopuksi kauneus on sangen sekundäärinen ominaisuus.

Mua on ärsyttänyt siellä tiskin takana se, että ihan sama, vaikka ne miehet tuntee mut pitkältä ajalta, ne ei tiedä musta mitään. Niillä ei päivän päätteeksikään oo mitään muuta sanottavaa kuin se, että oon kaunis ja että mulla on hyvä ääni. Vaikka ne ois ihan tosimielellä kuolanneet mua kuukausia, ne ei oo koskaan kysyneet mitään mun elämästä tai haaveista. Ne ei tiedä, että oon ollut kasvissyöjä ihan jumalattoman kauan. Ne ei tiedä, että jos mulle annettais se "minä tai eläimet"-ultimatum, näyttäisin ovea ihan silmää räpäyttämättä. Ne tietää, että näyttäisin nätiltä keittiössä tai kun päkistäisin niille pentuja. Ne ei tiedä, ettei mulla oo aikomustakaan päkistää pentuja yhtään kellekään. Ne vain olettaa, että menen johonkin kuvitteellisen ihannevaimon muottiin ja jos en menekään, se on vaan, koska naiset on niin vaikeita.

Mun ohje kaikille miehille on siis tämä: Ymmärtäkää, että nainen koostuu muustakin kuin siitä, miltä se pintapuolin näyttää. Nainen on muutakin kuin kaunis. Kysykää, seuraako se jotain urheilua. Kysykää, mitä se on tehnyt sinä päivänä. Kysykää, mitä se söi aamupalaksi. (esim mun aamupala, gluteeniton mysli ja soijamaito, kertoo musta jo melkoisesti) Kehitelkää juttua.

Jos mun pitäis valita asiakkaistani joku mies, tietäisin heti, kuka se ois. Ja se ei oo koskaan kehunut mua kauniiksi tai mitään. Oon vaan keskustellut sen kanssa. Fiksu mies tietää, että naisen ulkokuoren takana on kokonainen persoonallisuuden organismi, joka joko sopii tai ei sovi sille. Onneton puoliso ei ole huono. Saatatte vain olla yhdessä täysin vääristä perusteista.

Cesar Millan energiatasojen jäljillä

Teen nyt siitä Millanista kokonaan uuden merkinnän, koska mulla heräsi aika paljon ajatuksia tuota kirjaa lukiessa.

Kiinnostava idea Millanilla on ajatus koiran kohtelemisen portaistuksesta: kohtele koiraa ensin eläimenä, sitten koirana, sitten rotunsa edustajana ja vasta lopulta yksilönä, jolla on nimi. Huomiota saanut liike viime vuosien koirankouluttamisessahan on ollut koiran inhimillistäminen. On kiinnitetty huomiota siihen, kuinka monet omistajat selittävät ongelmia koiran luonteenpiirteenä. Millanin mukaan tämä on koiraa kohtaan erittäin epäreilua: se halutaan nähdä ihmisen korvikkeena eikä sinä eläimenä, joka se todellisuudessa on.
Tähän liittyy myös Millanin mantra ja menestysresepti "liikunta, kuri ja hellyys - siinä järjestyksessä" ongelmakoirien kouluttamisessa tai, niin kuin Millan itse tähdentää, ongelmakoirien kuntouttamisessa tai korjaamisessa.

Koiran korjaamisesta terminä mulla tulee välittömästi Pentti Vilander -vibat. Vilander on Koirankorjauskirjan takana, ja oon lukenut sen kirjan kerran-pari. En allekirjoita niitä juttuja yhtään. Jos alkaisin käyttää rämisevää peltipurkkia Iirin remmirähjäykseen, mulla ois satavarmasti kolme kertaa hermostuneempi koira hihnan päässä seuraavalla viikolla. Kokeilin Vilanderin ohjetta toisiaan kohtaan epäluuloisesti/aggressiivisesti suhtautuviin koiriin. Sen ohjeen perusteella mun piti antaa niiden tapella ja selvittää omat keskinäiset laumahierarkiansa. Hah. Iiri oli entistä enemmän muna pystyssä itsensä kanssa ja veljen labbis pelkäsi sitä vielä hysteerisemmin. Ehkä mä missasin jonkun kohdan, jonka ois pitänyt täsmentää mulle joku alkuasetelma ennen sitä kohtausta. Niin tai näin, sen ois pitänyt lukea siinä kappaleessa eikä jossain sivulla kolme. Musta Vilander siis on paljon suurempi konna kuin Millan ikinä.

No, se suomalaisista. Millan siis vannoo "liikunta, kuri ja hellyys"-menetelmän nimeen. Kuulostaa musta ihan hyvältä. Koirilla on erilaisia energiatasoja, ja se sanelee, miten paljon koira esim. tarvitsee liikuntaa. Muuten mulla jäi tuo energiajuttu lievästi epäselväksi. Koirat lukevat toistensa energiatasoja haistelemalla ja muuta viestintää tutkimalla. Myös ihmisillä on omat energiatasonsa. Sitä energiatasoa täytyy hyödyntää, jos aikoo olla koiralleen johtaja. Tässä kohtaa mulla tilttaa vähän. Entä jos on matalaenerginen ihminen? Tarkoittaako se sitä, ettei voi olla korkeaenergiselle koiralle hyvä johtaja? Mä luulen, että jos Millanin termejä käytetään, mun energiataso vaihtelee todella paljon siitä riippuen, onko mulla päällä masennuskausi vai mikä. Joskus saatan käydä neljä kertaa viikossa salilla ja jumpissa, kiitää paikasta toiseen ja puuhastella kotonakin jotain koko ajan. Joskus mua taas hädin tuskin saa sängystä ylös.

Voisin kuvitella, että tämä on koiralle perhanan hämmentävää. Angstipallo hihnan toisessa päässä tuskin on kovin vakuuttava johtaja, mutta näillä mennään. Mitä se tarkottaa? Tarkottaako se, ettei mulla koiraa kuuluis ollakaan? Haista ite. Oon ihan varma, että siihenkin on olemassa jonkunlainen ratkaisu, ei se koiranpito nyt kuitenkaan mitään rakettitiedettä ole.

Mutta joo, täytyy lukea eteenpäin, vielä on kirjanpuolikas jäljellä ja se itse asiassa käsittelee just ihmistä itseään. Ja näitä on hyvä miettiä muutenkin, koska meillä on eka koulutuskerta sunnuntaina. Oon kyllä siinä mielessä onnellisessa asemassa, että pääsen pian kysymään ammattilaiselta näitä juttuja, joihin tuntuu joskus olevan vaikea saada vastausta. Kirjan lukeminen kun loppujen lopuksi on niin yksipuolista: lukija vastaanottaa, mitä kirjoittaja kertoo, ja se viestinnän kulku toiseen suuntaan jää pääasiallisesti tapahtumatta.

Tavaroiden taikamaailma

Jippii mulla on synttärit!

Innostuin vähän ostelemaan juttuja eilen. En oo siitä kauhean ylpeä, koska se lähti vähän lapasesta, mutta kaikki meni hyvään tarkoitukseen.

Cesar Millanin Laumanjohtaja-kirja tuli eilen postissa. Oon lukenut tässä vaiheessa noin puolet, ja hyvää settiähän se on ollut. Käsittelen sitä laajemmin vähän myöhemmin.

Iirille ostin luita, lampaankorvia ja uuden kuonopannan. Sillä oli Halti, mutta se on hinkannut itseään sen kanssa niin pahasti, että sillä on kuono ihan verillä. Tuo uusi oli tarjouskorissa ja näytti mukavammalta, joten otin huvikseni kokeiluun. Tähän mennessä se on vaikuttanut jämäkämmältä.

Kissoille ostin Brit Carea. Ne on syöneet nyt sitä viimeiset puoli vuotta. Oon vähän laiskanpuoleinen ja persaukinen tarjoamaan niille jatkuvasti märkää ruokaa, mutta tuossa kuivaruuassa pyrin laatuun. Iirille oon nyt viikon päivät syöttänyt barf-tyyliin raakaa poroa ja keitettyä perunaa, koska en hoksannut valmistautua ajoissa sen naksujen loppumiseen. Se siis syö Trovetin peura-perunaa, joka on allergiaruokaa ja jota saa melko pienestä valikoimasta eläinlääkäriasemia. En nyt sanois, että se on sen kalliimpaa kuin tavallinen eläinkaupparuoka. Nekkukin taitaa syödä sitä samaa, joten ei tuossa liene hirveätä hintaeroa.

Iirihän tosiaan on varsin allerginen kanalle. Oon tähän mennessä vältellyt automaattisesti kaikkea, joka mainitsee kana-sanan jossain muodossa ainesosaluettelossa, mutta viime viikolla opin, että myös Trovetissa on kananrasvaa hydrolysoituna (tunnistamattomaksi pilkottuna), samoin kuin monissa eläinkauppamerkeissä. Kokeilin viimeksi Iirillä Profinen lammas-perunaa, joka myös aiheutti hervotonta kutinaa. Pistin sen sen kananrasvan piikkiin, mutta kun tajusin ton Trovet-homman, aloin miettimään, oisko sillä sittenkin myös lammasallergia. Lammasta se nyt ei saa kovin monesta paikasta, joten en oo jaksanut suorittaa sillä mitään eliminaatiodiettityyppistä tarkkailua. Ehkä kannattais. Barf-ateriasarja Maukkaan karitsanjauheliha on ihan himokallista ja miksi ei ois, mutta voisin oikeasti kokeilla pienillä määrillä.



Ostin Danalle siitä tarjouskorista villapaidan. Oon käynyt sen kanssa kävelemässä tuolla talvessa pari kertaa. Ostin sille nyt sitten huvikseni tuollaisen sukan, joka on oikeasti kai tarkoitettu chihuille ja sen sellasille, mutta arvelin, että se sopii tuollekin. Dana nyt ei mikään supersuuri cooni ole, joten näytti sopivan. Muutama pitokerta ja se venyy ja virttyy just sopivaksi. Ja sopii Pulskillekin, jos jaksan sitäkin alkaa ulkoiluttaa.

Uusi banneri

Noin, sainpa tuon bannerinkin valmiiksi. Sen laatu kärsi aika paljon tiedostomuotojen vaihteluissa, ja just nyt se näyttää mun silmään ihan semipaskalta Paint-värkkäykseltä. :'D Pitää nyt katella, kauanko sitä jaksaa katsoa. Teen noista usein mielellään varjostettuja, mutta aattelin, että tohon sopii yksinkertaisempi. Olkoon nyt tossa jonkun aikaa. Siihen pentukuvaan en nyt valitettavasti enää aio palata, koska se ensinnäkin on ihan pirun vanha ja toiseksi se ei enää oikein edes sovi tähän nykyiseen layoutiin. Jos tuo ei toimi, keksin jotain muuta.

Stressikoulu

On se ihana huomata, kuinka tämä uusi järjestys alkaa jo purra.

Yksi näistä keinoista, joilla mun on tarkoitus purkaa Iirin stressiä, on rohkaista sitä puuhailemaan enemmän puruluiden ja aktivointilelujen kanssa. Oon antanut sille nyt pienen pururullan joka kerta ennen luennoille lähtöä. Torstaina ostin Kongin. Sen sisään laitan maapähkinävoita, joka on sellanen Iirin superherkku. Nyt sitten oon huomannut, että se on oma-aloitteisestikin alkanut jyrsimään enemmän luita. Sehän on vähän niin kuin stressipallot ihmisillä. Ihan huippua, että se tekee sitä.

Oon myös lanseerannut sen peiton systemaattisempaan käyttöön. Annan sille sen täytetyn Kongin ja sen luun siihen peiton päälle, se kun tykkää työstää juttuja jonkun päällä. Jos se väsähtää, se usein kätkee sen luun sinne peiton mutkaan. Nytkin se nukkuu sen peiton päällä. Aattelin pitää sitä jatkossa mukana aina kun mennään johonkin, jossa ollaan paikoillaan ja sen pitäisi maata rauhassa. Vähän niin kuin pikkulapsilla on ne harsikset ja muut rievut, joita ne pitää mukana ja joista ne saa lohtua.

Oon lukenut paljon kroonistuvasta stressistä ja siitä, kuinka se syntyy, kun koira ei pääse toteuttamaan perustarpeitaan. Mulle tulee siitä usein tosi syyllinen olo. Sillä nyt ei oo mitään virkaa, menneisyys on menneisyyttä ja nyt vaan pyritään muuttamaan nykytilannetta. Pitää vaan niellä se oma syyllisyydentunto ja keskittyä siihen, mitä niissä sanotaan.

Syntymekanismi on siis perustarpeiden laiminlyönti. Kannattaa kiinnittää huomiota tuohon termiin "perustarpeet", sillä se koostuu selkeistä osa-alueista, joitten avulla on helppo lähteä jäsentämään, mitä asioiden fiksaaminen tarvii. Eläintaito Ellun mukaan niihin kuuluu:
1) ravitsemus: laadukas ja lajinomainen ruokavalio sekä raikas vesi
2) lepo: 12-16 tuntia unta päivässä
3) lauma ja läheisyys: yhteenkuuluvuuden tunne omien ihmisten ja eläinten kanssa
4) sosiaalisuus: mahdollisuus tavata ja tutustua toisiin koiriin
5) liikunta: sopiva määrä liikuntaa rotuun, ikään ja terveydentilaan nähden
6) virikkeet: mahdollisuus aivotyöskentelyyn

Nyt mä näen ihan selkeästi, mitkä kohdat on ok ja mitkä aiheuttaneet nykytilanteen. Ravinnosta mä oon ollut aina tosi tarkka. Sen jälkeen kun mun kissa (Tasha) meni elämäntapasairaudelle, en oo syöttänyt kellekään näistä markettiruokaa kuin hätätapauksessa. Iiri nyt vielä on allergikko, joten se asettaa omat rajoitteensa. Lepokin on ok, Lauma myös. Sen sijaan kohdat 4-6 on jääneet meidän elämässä altavastaajiksi. Virikkeellistäminen on ollut tosi epäsäännöllistä. Liikuntaa oon alkanut lisäämään vasta viime kuukausina. Toisia koiria me tavattiin aikaisemmin harvakseltaan. Aikaisemmin oli vaan Nekku pohjoisessa sen neljä kertaa vuodessa, sitten tuli metsälenkit omien kavereiden koirien kanssa muutaman kuukauden välein ja nyt Iiri saa painia kaverikoiran kanssa pari kertaa viikossa. Pitää olla tarkkana senkin kanssa, ettei ainakaan yhtään enempää, liika on liikaa varsinkin nyt.

Eli mulla on siis kolme perustarpeiden osa-aluetta, joita työstää. Tavoite on se, että kun systemaattisesti kiinnitän huomiota näihin osa-alueisiin ja rutiininmuodostukseen hyvällä ja säännöllisellä tavalla, stressi alkaa laueta. Tämä ei oo viikon eikä kahden projekti, vaan epäilemättä tätä täytyy jollain tasolla työstää vielä monia vuosia. Iiristä ei ehkä koskaan tuu sitä koiraa, joka se ois ilman tätä kaikkea. Mä kuitenkin tiedän, että se on vahvahermoinen ja että kun sille antaa tarpeeksi mahdollisuuksia kehittää niitä hermoja, siitä tulee vielä oikein hyvä.

Iiri auttoi mua korjaamaan mun psyyken, nyt mun on aika tehdä vastapalvelus.

Rakastan sitä niin, että sydämeen sattuu

Oon aina ollut kauhean tietoinen omista heikkouksistani belginomistajana.

Sairastuin masennukseen 14-vuotiaana. Siitä lähtien se on ollut alituisesti mukana, hyvässä ja pahassa, odottamassa seuraavaa tilaisuutta iskeä päälle.

Oon tässä blogissa tehnyt selkoa siitä, miten Iiri oli pitkäaikaisen unelman täyttymys, oma belgi. Sitä se on edelleen. Mulla on sen kanssa vaan sellanen yhteys, me ollaan yhtä sen kanssa. Sen takia Iiri on joutunut kärsimään mun psyyken ongelmista; siitä, etten oo aina ollut se stabiilein lemmikinomistaja. Oon käynyt välillä sellasessa aallonpohjassa, että saan kiittää onneani (tai lemmikkejäni) siitä, että oon tässä vielä tänään.

Juuri se, että on mielenterveysongelmia, tekee kaikista ongelmista hirveän suuria. Jossain vaiheessa mun piti katsoa kellosta hirveän tarkkaan, milloin uskallan mennä ulkoiluttamaan Iiriä. Pyysin anteeksi koko maailmalta. Anteeksi, että oon näin kurja ihminen, että mun koira käyttäytyy epäluuloisesti kaikkia kohtaan ja häiritsee teidän päivää haukkumalla ja säikyttelemällä teitä.
Mitä tästä seuraa? No se, että Iiri altistuu mahdollisimman vähäiselle määrälle ärsykkeitä ja ongelmat vaan pahenevat. Mulla oli koulutuksen kannalta ihanteellisessa iässä oleva koira, mutta sen sijaan olin lamaantuneessa pitäiskrapulassa. Pitäis hankkia sille virikkeitä, pitäis mennä ulos sen kans, pitäis työstää noita ongelmia, pitäis pitäis pitäis... Oli valtava syyllisyys: mä oon kelvoton belginomistaja. Elin kolme vuotta varmana tuon väitteen paikkansapitävyydestä. Tiedättekö, miltä syyllisyys tuntuu? Se tuntuu siltä, että maito on kaatunut, eikä voi tehdä muuta kuin istua alas ja itkeä. Mä istuin ja itkin kolme vuotta.

En kuitenkaan pistänyt sitä pois. Siinä asiassa pidin pääni. Se oli yksi asia lisää mun syyllisyyteen: sen ois parempi jonkun oikean belgi-ihmisen käsissä. Mutta belgihän on hirveän leimaantuva koira. Iiri on mun koira, ja se tietää sen. Jos mä jätän sen hoitoon viikoksi, sillä menee vatsa ihan sekaisin. Sen takia toisinaan mietin, kannattaako mun vaihto-opiskelijaksi lähteäkään. Siksi ajattelin, että ei sen oikeasti ois edes parempi kellään muulla; kaikkien muiden ongelmiensa lisäksi se vielä ikävöis itsensä sairaaksi. Ja ennen kaikkea olin itsekäs. Mähän rakastin sitä. Ei silloin anneta ketään pois noin vain.

Koska mun elämä on ollut hirveetä emotionaalista vuoristorataa, Iiri on stressaantunut. Oon jäsentänyt sen sen pääongelmaksi: kaikki muu on sen stressin seurausta. Stressaantunut koira on kuin ADHD-lapsi. Ylivilkas, levoton, keskittymiskyvytön, kipakka, aistiyliherkkä... Stressiartikkelien lisäksi oon alkanut lukemaan myös ADHD-lasten vanhemmille suunnattuja arkioppaita. Pienellä soveltamisella niistä saa hyviä ideoita myös koiramaailmaan. Käytännössä mun pitää pedata Iirille arki niin kuin se ois tarkkaavaisuushäiriöinen lapsi: pitää kaikki hyvin säännöllisenä ja ennakoitavana, järjestää sille sopivaa ja rauhoittavaa tekemistä villitsemisen sijaan, olla itse hyvin jämäkkä ja selkeä, ja antaa sille tarpeeksi aikaa.

Tilasin muuten just Cesar Millanin Laumanjohtaja-kirjan. Siinä on kans erittäin kiistelty kouluttaja, mutta luulen, että siltä saa erittäin hyviä vinkkejä siihen, miten voi parantaa itseään koiransa silmissä. Mun ongelma ei ehkä niinkään ole epäjohdonmukaisuus, vaan sekavuus. Voin kuvitella, että annan ristiriitaisia viestejä. Pyrin esim. rähjätilanteissa rauhoittamaan Iiriä taputtelemalla ja silittelemällä sitä samalla kun kehun sitä hiljaa olemisesta. Nyt oon alkanut miettiä, tulkitseeko se sen sittenkin ennemmin mun alisteisuutena sille. Luulen, että ton johtajuuden tutkimisesta ois myös hyötyä.

Oon nyt sit miettinyt sitä agilitya, että sopiiko se Iirille sittenkään. Se on mun henkilökohtainen lempilaji, mut onhan se hektistä, kuumottavaa ja kovaa peliä. Jäljen lisäksi tokohan ois sille tosi hyvä, koska se oikeasti tositoimiin pistettäessä jaksaa hinkata niitä liikkeitä. Musta se on vaan kamalan tylsää! Ehkä mun pitää nöyrtyä siinäkin. Hieno laji se on, kotitottis on vaan sellasta "jaa mitä sä sitten tekisit, no istu vaikka taas"-meininkiä.

Mut joo, luulen, että mun voinnin suhteen pahin alkaa olla takana. Välillä tulee matalapainetta, mut mulla ei oo nyt vuoteen-kahteen ollut sellasta rusentavan ahdistuksen kautta. Nyt on kuitenkin ollut pääsääntöisesti hyvä kausi. Nyt on hyvä tehdä isoin työ, raamien asettaminen ja rajojen määrittäminen, että on olemassa valmis toimintamalli, vaikka jossain vaiheessa tulisikin huonompi kausi. Siitäkin voi olla sitten helpompi nousta taas ylös.

Ekohipin lemmikinhankintaongelmat

Joskus on ihan hirvee lemmikkikuume. Mulla on nyt kohta vuoden tehnyt mieli jotain herppiä eli terraarioeläintä. Päällimmäisenä käärmettä tai hämähäkkieläintä. Olin tosi lähellä tässä ostaa viljakäärmeen, mutta päätin sijoittaa nekin rahat mieluummin Iirin yksityiskoulutukseen.

Toisen koiranhan mä haluaisin. Siitä ois 24/7 seuraa Iirille ja ne sais yhdessä päästellä höyryjä. Veli laittoi just havannankoiranpennun ja tietty mullekin tuli kauhee pentukuume.

Toisaalta vähän pistelee se, että kaiken pitää olla aina "uutta". Pitää olla rotukoira, pitää olla pentu... En siis tuomitse ketään muuta kuin itseni. Saatan käyttää nyt sellasia sanoja, jotka herättää voimakkaan negatiivisia tunteita, mutta en siis leimaa mitään konseptia enkä ketään, joka on ehkä eri mieltä. Tässä on kyse ennen kaikkea siitä, että mulle tällasena ekoihmisenä pistää vastaan tukea kaikenlaista pentujen tuottamista ja tehtailua, rotukoirat mukaanluettuna. Musta ei tietyllä tapaa tunnu hyvältä ottaa pentua, joka on tuotettu tilaajalle ja hoidettu viimeisen päälle terveen elämän alkuun samaan aikaan kun rescuesivustot ja koiratarhat on pullollaan surullisia koiria odottamassa uutta elämää, jota ei välttämättä koskaan tule.
Ja liikaa en voi täsmentää nyt sitä, että ymmärrän erittäin hyvin tuon halun "mittatilauspentuun". Se rescuekoira ei välttämättä koskaan sopeudu mun perheeseen, ja sen jälkeen se on taas kierrossa. Pentu on turvallisempi sijoitus varsinkin laumaan, jossa on jo muita eläimiä. Pennunottajana voin myös tutkia, mikä rotu sopii mun tarpeisiin parhaiten. Rescueissa ei pysty liikaa valikoimaan.

Tämä on nyt sellanen ristiriita, joka häirii mua toisinaan ihan tosi pahasti. Ilmaista seropipentua en joka tapauksessa ottaisi, en edes, vaikka maksettaisi. Ilmaiseksi jakeleminen, jos joku, kertoo mun mielestä kaikista parhaiten epätoivoisesta halusta päästä eroon nipusta asioita. Jos haluat epätoivoisesti päästä eroon tokasta koiranpentuja, et oo harkinnut sitä pentuetta kunnolla. Ja jos ilmaiseksi jakeleminen tuottaa tulosta ja kaikki menee "kaupaksi", se rohkaisee sua pennuttamaan uudestaan ja ihan yhtä harkitsemattomasti. Sit tulee niitä uusia omistajia, jotka ei myöskään harkitse kunnolla. Sit meillä on taas lisää koiria kierrossa.

Mut joo, ainakaan oman pääni sisässä en saa aikaiseksi mitään järkevää lopputulosta tälle. Rotukoira on edelleen paras johtopäätös, jonka pystyn tekemään. Siinä ei oo sitä tehdasmaista ulossylkemistä, tai ainakin pystyy valitsemaan sellasen kasvattajan, joka ei syydä pentuetta pentueen perään. Tarkimmat eläinoikeusaktivistithan ei hanki minkäänlaista elukkaa. Ehkä mun pitää pysyä sillä linjalla ainakin toistaiseksi.

Jaha, jo toinen päästö tälle päivälle

Hah! Musta tuntuu, että oon altistunut liikaa Facebookille ja Varustelekalle. Nyt kun oon lukenut noita vanhoja tekstejä, kirjakielisyys tuntuu antavan musta ihan eri kuvan kuin puhekielisesti kirjoittaminen. Kirjoitin tuon sivupalkin esittelytekstin kokeeksi puhetyyliin. Saatan levittää kokeilun tänne merkintöjen puolelle.

Vaihdoin huvikseni taas nimeä. En jaksa toitottaa kenenkään kennelnimeä heti otsikossa. Musta tuo Rantavahti & Vauhtitassu -yhdistelmä on symppis, mutta siirsin sen sen sivun nimeksi, jossa esittelen nuo meidän haukkuvat möröt. Blogin uusi nimi on siis Leijonankeltainen. Se kuvaa ennen kaikkea mua, koska se on mun lempiväri, mutta on myös viittaus Iirin turkinväriin ja onhan se aika raflaava bloginnimenäkin.

Uusi bannerikin on tekeillä, eihän tuo vanha olekaan kuin yli kolme vuotta liian vanha. Tällä kertaa meinasin piirrellä jotain, se kun on helpompaa kuin noiden pörrien saaminen samaan kuvaan. Ei tule pidettyä järkkäriä mukana pohjoisen reissuilla, joten kaikki jo olemassaolevat ja tuoreemmat yhteiskuvat ovat kännykkäkameran myötä vallan suttuisia.

Kiinnostaa nähdä, kuinka tämä bloggaaminen ottaa tuulta purjeisiin tällä kertaa. Tässä vaiheessa löytyy asiaa kaikesta säätämisestä ja sen sellaisesta, ja kyllähän mulla juttua piisaa muutenkin, mutta saa nähdä, kuinka niitä oksentelen tänne.

Me ollaan Iirin kanssa menossa koirakouluttajalle. Niin niin, oikeat koiraihmiset kouluttavat koiransa itse, mä oon epäonnistunut, kun en "pärjää" sen kanssa ja niin edelleen. Mua ei jaksa enää kiinnostaa, mitä oikeat koiraihmiset tekevät. Uskallan väittää, että moni ois mun sijassa jo luovuttanut. Niin niin, koiran parhaaksihan se ois ollut päätyä osaavamman ihmisen käsiin. Pyh. Mä oon pitänyt koirani, maailman ihanimman olennon, ja mä kannan siitä vastuun. Kukaan ei voi enää dissata mua koiranomistajana enempää kuin mä itse oon dissannut itseäni. Jos joku dissaa, lakkaan yksinkertaisesti pitämästä yhteyttä. En tarvitse sellaisia ihmisiä mun elämään.

Nämä Iirin ongelmat liittyvät siis sen rauhattomuuteen ja hermostuneisuuteen. Koska kukaan tuntemani ei ole osannut auttaa meitä, me lähdetään ammattilaiselle ja sillä siisti. Haluan, että me voidaan mennä vaikka agilitykursseille ilman, että Iiri huutaa ja piippaa radan laidalla kurkku suorana ennen omaa vuoroaan toisten koirien takia ja omaa turhautuneisuuttaan.

Oon paasannut siitä, kuinka tärkeä auto on koiraharrastuksessa. Jalostaisin tuota väitettä vielä vähän. Tärkeintä on verkostot. Jos niitä ei ole ennestään, harrastuksen aloittaminen on ihan tuskaista puuhaa. Jos mulla ei ole autoa eikä koirakavereita, joku jäljestäminen muuttuu hirveäksi säätämiseksi. Me asutaan keskellä Helsinkiä. Tästä lähimpään sopivaan jälkimetsään menee puoli tuntia bussilla. Kerro tuo neljällä, kun käyt tekemässä jäljen, menet kotiin hakemaan koiran, ajelet takaisin metsään ja sitten jäljen jälkeen kotiin. Kaksi tuntia pelkkään matkantekoon. Vajaa tunti jäljentekoon ja -ajoon. Kun on verkosto ja kaverit, jättää koirat autoon, tekee jäljet ja lähtee vaikka kahville odottamaan niiden vanhenemista. Verkostojen luominen noin tavoitteellisesti, samaan aikaan kun aloittaa uutta harrastusta, on mulle ainakin ihan holokaustia. Tulee kauhean hyväksikäyttävä olo, "mä haluan tuntea tuon vain, koska sillä on auto", vaikkei se edes olisi noin. Eikä ne ihmisetkään aina ole niin suopeita pelkän kuskin roolissa, vaikka sitä rupattelisikin niitä näitä siinä etupenkillä ja koittaisi ystävystyä.

Jaha, no se meni taas paatoksen puolelle. Osapuilleen tuollaisen vastauksen multa saa aina, jos kysyy, harrastetaanko me Iirin kanssa mitään. Meinasin tuon yksityiskoulutuksen jälkeen aloittaa agilityn. Me käytiin silloin vuonna pallo sen kanssa alkeiskurssi, mutta siitä ei sitten tullut mitään sen enempää, koska se paikka oli sen verran jumalan selän takana, ettei sinne huvikseen lähtenyt. (se oli muuten Agilityakatemian halli Vantaan Kivistössä) Nyt suunnittelin semmosta, että käytäisiin uusi alkeiskurssi keväällä ja lähdettäisiin sitten treenaamaan johonkin seuraan. Musta ois kiva päästä kilpailemaan esim. ensi vuonna, mutta saa nähdä, miten sen kanssa nyt sitten menee, nouseeko taas seinät pystyyn kulkemisen suhteen.

Mutta nytpä voisin lähteä hortoilemaan tuonne loskaan Iirin kanssa. Sillä saattaa olla treffitkin tänä iltana naapuritalon ihanan groenendaelpojan kanssa. <3

2015

Kaivanpa tämänkin blogin naftaliinista.

En ole päivittänyt vuosiin. Syitä on monia, joitakin on heijasteltu täälläkin. Ne ovat liittyneet esim. omiin pettymyksiin koiraurheilun suhteen ja tietynlaiseen outsider-fiilikseen. On tuntunut siltä, etten minä nyt sellainen "kunnon" koiraihminen edes ole.

Iiri ja Dana

Sekä Rantavahti että Vauhtitassu voivat hyvin. Molemmat täyttävät tänä keväänä neljä. Molemmathan ovat narttuja, joten siitä tulee välillä aina mielenkiintoisia kohtauksia. Iiri on pääsääntöisesti se pehmeämpi, joka antaa sheltin pomottaa itseään, mutta toisaalta Nekku on se epävarmempi, joka näkee asiakseen pomottaa isompaansa. :P Tytöthän asuvat nykyään kahdeksansadan kilometrin päässä toisistaan, joten aika harvakseltaan tapaavatkaan, joskin säännöllisesti. Nyt ollaan menossa Lappiin helmikuun lopulla.

Minä ajattelin muuttaa tämän blogin käsittelyaluetta laajemmaksi kuin pelkästään koiria ja koiraurheilua koskevaksi. En oikein profiloi itseäni pelkästään koirailijaksi. Elämässäni on useitakin teemoja, jotka ovat pinnalla yhtä tärkeinä.

Mitä tästä tullee, on jonkinlainen vihreä sillisalaatti henkilökohtaista blogia. Vihreä siksi, että pidän pääpainon kuitenkin edelleen eläimissä ja ympäristössä. Sillisalaatti siksi, etten osaisi äkkiseltään kategorisoida sitä, mitä tältä haluan. Ehkäpä selitän enemmän.

Nekku

Tämän tekstin myötä minä tulen julkisesti kaapista ulos. Olen 27-vuotias humanisti, mutta myös lesbo. Kuten jokainen LGBT-ihminen, myös minä huomaan jatkuvasti ympäristössäni asioita, jotka peilaavat takaisin sitä, etten edusta valtaväestöä. Mainosten taipuvuus pelkästään heteroydinperheen esittämiseen. Sanavalinnat, jotka jättävät trans-väestön jatkuvasti huomiotta. Tällaisia pohdiskelen usein itsekseni. Niitä tulee vastaan myös eläinten kanssa harrastaessa.

Näiden lisäksi olen myös urheilufriikki sekä vegaani. Olin lakto-ovo-vegetaristi melkein 11 vuotta ennen kuin aloitin vegaanisen tammikuun, jota olen päättänyt nyt jatkaa. Havainnoin mielelläni ruokavalintojen etiikkaa. Siitäkin aion kirjoittaa. Urheileminen kulkee tämän kanssa käsi kädessä, sillä urheilijoiden, erityisesti kasvissyöjien, pitää olla hitusen tarkkana siitä, mitä suuhun pistää. Tai ennen kaikkea: pistääkö tarpeeksi. Lajejani ovat voimanosto, jooga ja tanssi.

Hurahdin tuossa viime syksynä zero waste -ideologiaan. Sen tarkoituksena on minimoida tuotettavan roskan määrä. Hardcoreimmat ostavat kaiken irtotavarana omiin purnukkoihinsa ja pusseihinsa ja tuottavat pussillisen sekajätettä tyyliin puolessa vuodessa. Itse pyrin systemaattiseen vähentämiseen; kertakäyttötavaran, esim. hedelmäpussien välttelemiseen, irtotavaran ostamiseen siinä määrin kuin se omaan opiskelijabudjettiini nähden on kannattavaa, ja shoppailun vähentämiseen. Ryhdyin Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteeseen, jossa olen mukana vähintäänkin vappuun asti. Koiriin tämä ideologia puolestaan liittyy siinä, että olen alkanut kyseenalaistaa kakkapusseja. Toki kerään Iirin jätökset siitä, missä ne ovat pahimmoilleen näytillä ja ihmisten jaloissa (esim. hoidettu nurmikko), enkä saa niitä järkevästi esim. lehdillä tai muulla maa-aineksella peitettyä, mutta muutoin minusta on hullun hommaa tuottaa ottaa ne pois siitä, missä ne maatuvat parhaiten, ja tuottaa maailmaan lisää roskaa keräämällä ne sellaiseen pussiin, joka ei edes hajoa kompostissa. (käytän nykyään Hauska-pusseja, mutta silti)

Huh, mitä vielä! Eläinrakkauteni nyt pitäisi olla tässä vaiheessa yleistä tietoa. Tykkään erittäin monipuolisesti eri eläimistä. Olen viime vuosina haaveillut koirien ja kissojen lisäksi käärmeistä, tarantuloista, kääpiösiilistä, hermeliinikaneista, sukaravuista ja niin edelleen. Seuraava hankintani on luultavasti käärme, mutta en osaa sanoa yhtään, millä aikataululla.

Pähkinänkuoressa tässä blogissa tullaan siis kuvailemaan eläinten lisäksi hippiurheilijalesbon elämää. (jaha, luinpa nopeasti että huippu-urheilijalesbon, no en nyt ihan niin huippu ole :'D) Vielä kun lisätään tähän se, että olen suht nuori ihminen, hädin tuskin teini-iän läpäissyt, elämääni liittyy myös monet nuorisoteemat, esim. musiikki, ulkonakäynti, opiskelu, mitä näitä nyt on. Olen epäilemättä maininnut pääaineeni jossain vaiheessa, mutta opiskelen siis yleistä kielitiedettä Helsingin yliopistossa. Olen jonkin sortin kieliaddikti, ja tällä hetkellä hallitsen jossain määrin kuusi eri kieltä sekä opiskelen noin miljoonaa muuta. Tämäkin tietty antaa yhden näkökulman elämääni.

Mutta tämän informaatioähkyn jälkeen voisin käydä blogin ulkoasun kimppuun! Toivotaan, että nähdään taas!