Sydämeni sulattajat

Tässä vaiheessa iski halu esitellä tämä meidän perhe eli karvaiset ystäväni ympäriltäni. Kotiani asuttaa kanssani kaksi kissaa sekä kani, ja Torniossa vanhempieni luona asuu shetlanninlammaskoira.

Tässä on Natasha. Kuva on jokseenkin onnistunut valinta kuvaamaan, minkälainen akka on luonteeltaan: patalaiska kellottaja. Tasha on tasaisen värisestä ja pitkästä turkistaan huolimatta puhdasrotuinen maatiaiskissa, jonka noudin mukaani Haukiputaalta vuonna 2004. Tashalle kilahtaa mittariin tänä vuonna ikää seitsemän vuotta.

 Tyttö on aika omalaatuinen tyyppi. Se on epäsosiaalinen tuijottaja, joka useimmiten jää suosiossa nuoremman kissani varjoon, sillä se ei välitä vieraiden rapsutuksista ja pyrkii sylistä pois. Monet eivät siis tiedä, millainen hellanlettana Tasha oikeasti on.

Tämä tyttö tottelee (enemmän tai vähemmän) nimeä Lilli. Sille tulee maaliskuussa ikää kolme vuotta, ja se on vähän tyhmä. Pienenä se harrasti seinää päin juoksentelua, millä saattaa olla oma vaikutuksensa sen verrattaen pieneen älykkyysosamäärään. Olen epäillyt sen olevan jonkunlainen sekarotuinen turkkilainen van, koska sillä on hyvin paljon samoja piirteitä kuin ko. rodulla. Harmaata sillä vain on liikaa ja maatiaispenskana sen ostin. 

Yksi jännä puoli Lillissäkin on: se osaa noutaa. Jos sen saa leikistä innostumaan (missä ei yleensä ole hankaluuksia), se hakee foliopalloa, mehupilliä tai Kinder-munaa niin monta kertaa kuin sille jaksaa heittää. 

Ja tämä kaveri on leijonanharjaskani Wolfgang, Wolle. Se on rapiat puolitoistavuotias kaniherra, joka asuttaa yksin suurta häkkiänsä keittiössä. Wolle on kaniksi hyvin sosiaalinen tyyppi, joka aina tulee tervehtimään, kun joku keittiöön menee. Se nauttii nenän päältä rapsuttelemisesta, aktivointipallolla leikkimisestä ja näkkärin rouskuttamisesta. 

Kuvassa Wolle on vielä hyvin nuori pupu, joka on verrattaen vasta uuteen kotiinsa saapunut. Taustalla näkyvän tehdasvalmisteisen häkin vaihdoin kesällä 2010 suureen itsetehtyyn kompostikehikkohäkkiin. Nytkin on meneillään kehittelyprojektia vieläkin paremmalle häkille. Wolle antaa pientä haastetta ja iltapuhdetta tässä koiranpenikkaa odotellessa, sillä tuo kompostikehikko ei ole kamalan tukevaa. Luovutusikäinen belginpenska tuskin pääsee häkistä läpi, mutta jo puolivuotias on sellainen voimakas tarmonpesäke, että jos pupuseni sattuu syystä tai toisesta siinä riistavietin laukaisemaan, tuo häkki ei paljoa sellaista pitele. Ja minä haluan, että meidän kotona on kaikilla eläimillä turvallista olla.

Ja tässä on ihana Hista. Se on 12-vuotias shetlanninlammaskoira, jonka sain yksinäisten iltojeni ystäväksi vuosituhannen taitteessa. Histan kanssa touhuttiin vaikka ja mitä, muun muassa agilitya ja tottistakin käytiin hiukan. Shelttineiti jäi vanhempieni luokse muuttaessani Ouluun opiskelemaan vuonna 2004 ja sitä on siitä pitäen ollut vähän ikävä. 

Hista kärsii munuaisten vajaatoiminnasta. Se todettiin sillä lokakuussa 2010. Hoidoksi se sai erikoisruokavalion, joka vei sen tilan kuitenkin huonompaan suuntaan. Erityiset kuivanappulat vaihdettiin kotiruokaan, jonka avulla se on pärjännyt nyt kohtalaisen hyvin liki kolme kuukautta. Koko ajan tässä on vähän huoli päällä vanhasta rakkaasta ystävästä. Ei sitä sylistään haluaisi pois päästää. Toivottavasti Hista ehtisi uuden tulokkaan nähdä, uskon, että se voisi piristyä pikku rääpäleen huomiota vaativasta seurasta. 

Ehkä joku voi miettiä, olisiko koiraparka aika päästää kärsimyksistään, varsinkin kun siitä on noin väsynyt kuva, mutta Hista on vielä varsin virkeä ja elämänhaluinen koira. Aina se tulee häntä heiluen tervehtimään ja hakeutuu rakkaiden ihmistensä läheisyyteen.

Näistä sankareista tulen höpöttelemään luultavasti vielä kerran jos toisenkin, joten esittelykierros oli enemmän kuin paikallaan!

Lainelautailua verkon vietävissä

Sunnuntai-iltapäivä on sujuvasti kulunut belgilinjojen perässä. Nuuskuttelin hiukkasen apunani Google ja pääsin aika sujuvasti kiikkumaan Pipin sukulinjaa ylöspäin aina Ranskaan saakka. Löysin tällaisen kennelin kuin Bois du Tôt, joka vaikuttaa olleen yksi belgijalostuksen pioneereista; pentueita löytyy aina 60-luvulta näihin päiviin saakka. Siinä alkaa viisi vuosikymmentä olla täynnä. Pistää miettimään, miltähän tuntuu olla kasvattaja, joka seuraa yhtä rotua uskollisesti puoli vuosisataa.

On aika mielenkiintoista seurata, kuinka nopeasti mielipiteet syntyvät. Kaksi kuukautta sitten oma prioriteetti oli löytää pentue, joka on tarpeeksi lähellä ja joka syntyy tiettyyn aikaan. Nyt kun tässä on sitten pari kuukautta selaillut satoja belginkuvia ja käynyt kymmenillä kennelsivuilla, olen huomannut, millainen eläin minun silmääni parhaiten hivelee. Meikäläinen on siis aika lirissä, jos Pippi jää tyhjäksi tai narttuja ei synnykään tarpeeksi. Jälkimmäisen tapauksen varalta olen jättänyt takaoven auki ja harkinnut urospennun ottamista, mutta jos totta puhutaan, mieluummin minä sen tyttösen sieltä kotiin kantaisin.
Jos siis käy tosi huono säkä ja Pipille ei lapsia tulekaan, minä saan pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä harrastamaan maakuntamatkailua vähän kauemmaskin kuin tuonne Tornioon. En kylläkään tiedä, olisiko se niin maatakaatavaa, vaikkei koira vastaisikaan sitä omaa ulkonäköihannetta, luultavasti siihen kiintyisi ihan samalla tavalla vaikka olisi pahasti värivirheellinen ja fyysisesti epätasapainoinen kauheuskuningatar tai joku vähän vähemmän kärjistetty esimerkki. Mutta tosiasiassa minua se kasvattaminen kiinnostaa sen verran, että mielellään näkisin koiran olevan lähellä omaa ihannetta, jos sillä päädyn pennut teettämään. Vaikka totta on sekin, että ensimmäiseksi koiraksi on hyvin vaikea löytää täydellinen vastaavuus omille ihanteille.

Enough bullshit. Ensi kerralla jatkan joko hankinnoistani tai vanhimmasta karvaisesta kultamurusestani. Ja koetan löytää vähän vähemmän jaarittelevan kirjoitustyylin. :D

Uusi blogi korkattu

Morjens! Tässä puhuu tuleva koiranomistaja Karma. Karmaa kovasti syyhyttäisi jo päästä puuhailemaan pikkuruisen pölypalleron kanssa, jota myös belgianpaimenkoiranpennuksi kutsutaan. Karma silti joutuu odottamaan noin puoli vuotta ennen kuin tällaisen pikkunallen kotiinsa saa kantaa. Sekös Karmaa turhauttaa. Siksi Karma perustikin tämän päiväkirjanpuolikkaan, jotta saa purkaa tärinänsä ja täpinänsä johonkin. Ja tästä lähdetään liikkeelle.

Bloginpitäjän perustiedot löytyvät tuttuun tapaan joko oikeasta tai vasemmasta palstasta (en ole vielä lainkaan säätänyt tätä, joten kaikki tullee muuttumaan), mutta ne kerrottakoon myös tässä. Eli siis kyseessä on tyyppi, joka sai tuossa joulun 2010 korvilla päähänpinttymän. Tämä päähänpinttymä järjestelmällisesti käski hänen ryhtyä hankkimaan koira. Ja hän päätänsä totteli. Muutamien kyselyjen jälkeen hänelle vastasi jo valmiiksi tiedossa oleva kasvattaja, joka vielä asui hänen lapsuutensa kotikulmilla Torniossa.

Nyt, helmikuun loppupuolella, tilanne on tämä: kasvattajan eli Rantavahdin Anne-Marin (ja Penan) koirineen olen tavannut kahdesti. Anne-Marille jätin varauksen narttupennusta noin kuukausi sitten ensimmäisen vierailuni jälkeen. Yhdistelmä on Bästdals Ginet x Mustanaamion Baila-Baila. Lapsukaisilla on myös vino pino titteleitä, mutta koska niitä ei nettiin kovin herkästi päivitetä, en rupea luettelemaan, koska saatan puhua läpiä päähäni. Esimerkiksi minun muistikuvani mukaan narttu eli Pippi olisi Ruotsin muotovalio, mutta koska siitä ei löydy mitään Svenska Kennelklubbenin tahi KoiraNetin sivuilta, en uskalla lähteä sitä sellaiseksi julistamaan. Pipistä löytyy kuvia ja (pahasti päivittämättömiä) lisätietoja täältä, Hugosta eli tulevien pentujen iskästä on kirjoitettu kattava selonteko tänne. Hugokin olisi kiva tavata, mutta sijainti Siilinjärvellä vaikeuttaa asioita rippusen.

Pippi astutetaan siis seuraavasta juoksusta, joka ajoittuu maalis-toukokuulle. Hiljakseni täällä hieron käsiäni yhteen tyytyväisyydestä, sillä kun viimeksi kävin tyttöä morottamassa, lähtiessä oli hameessa sellainen määrä karvoja niin kuin olisi puoli koiraa jo lähtenyt mukaan. Karvanlähtö lupaa hyvää!