Shelttisoturi

Edellisestä merkinnästä sain äkäistä palautetta siitä, olenko kääntänyt kokonaan kelkkani belgien puoleen. Teksti tulkittiin shelttejä mollaavaksi ja ihan suotta.

Tekstillä puutuin shelttien yhteen luonteenpiirteeseen, jonka useimmat rehelliset sheltinomistajat luultavasti tunnistavat ja tunnustavat. Sheltit ovat yleisesti ottaen hiukan arkoja, toki poikkeuksiakin löytyy, kuten aina. Rodusta ko. tekstissä maalaamani kuva oli sarjakuvamaisen kärjistetty, lievästi huvittunut. Olen tietenkin hyvin hyvin ihastunut belgeihin nyt kun minulla sellainen vihdoin on, ja luonnollisesti vertaan sitä edelliseen kokemukseeni koirista.

Minun mielestäni vastakkainasettelua rotujen paremmuudesta ei kannata lähteä tekemäänkään. Belgit ovat palveluskoiria, ja niihin on jalostettu eri piirteitä kuin seurakoirasheltteihin. Belgien kohtalainen kovuus toimii äärimmäisen hyvin poliisikoiralla, mutta meillä olisi melkoisia pirttihirmuja shelteikseen, jos nekin olisivat yhtä kovia. Kummatkin ovat hyvin eloisia ja älykkäitä, ja kummankin älyllä pärjää pitkälle harrastuksessa kuin harrastuksessa, myös kotioloissa. Niissä on siis paljon samoja piirteitä, mutta myös jokunen erottava tekijä. Ja niin sen pitääkin mennä. Muuten ei olisi järkeä pitää samaa koiraa kahdessa eri rotumääritelmässä.

Ja jos mielipiteeni shelttien suhteen on edelleen jäänyt jollekulle epäselväksi, niin tässä se on rautalangasta väännettynä: sydämessäni on puolipystyjen korvien, poskipartojen ja kiilaturvan mallinen kohta siinä, minne Hista sen on muotoillut. Ja se ei sieltä ole lähdössä mihinkään, osoittautui Iiri kuinka loistavaksi koiraksi tahansa. Se tekee viereen sen toisen paikan näille tummaturville.

Iiri pieni pyörii

Jännästi se loppui asia heti, kun blogin pentukuumeosio saatiin päätökseen ja ne pentukikkailut muuttuivat osaksi arkipäivää. :) Pitää vähän skarpata, vaikka välillä tuntuu, ettei vuorokauden tunnit riitäkään enää koneella istumiseen. Se on oikeastaan ihan hyvä se!

Rakastun tuohon rotuun päivä päivältä enemmän. Iiri on kuin toisinto Pipistä, rauhallinen ja keskittyvä, vaikka tietysti myös energinen niin kuin pennun kuuluukin. Iirin päikkäreitä ei häiritse minkään valtakunnan paukaus tai ylenmalkainen meteli, joka saisi sheltin hyppimään seinille ja pelkäämään äänen tuottajaa lopun ikäänsä, näin hiukan kärjistäen. Eilen illalla vain huvittuneesti katselin, kuinka Iiri asettui nukkumaan vanhalle rautarikkalapiolle, jota Hista pelkäsi, liekö joskus saanut kaatuvan harjan siitä päällensä. Iirikin onnistui kaatamaan harjan, mutta se ei tuota viilipyttyä häirinnyt vähääkään, ei vaikka harja kosahti terävästi ja kuuluvasti lattiakaakeliin sen vieressä. Eihän se mikään ihme sinällään ole, tyttöhän on kahden pk-kokeita harrastavan, siis laukausvarman, koiran jälkeläinen, mutta kontrasti näihin kahteen shelttiin on huima.

Kovin pitkiä kävelyjä en ole vielä Iirin kanssa ottanut, vaikka tyttö kasvaa ja voimistuu päivä päivältä. Koen ulkonakäyttämisen yleensä ennen kaikkea ulkoiluun ja remmissä olemiseen totuttamiseksi. Tänäkin aamuna heräsin, kun Iiri vinkui ovella ja vaikka näin, että se oli tehnyt hätänsä sisälle ja vinkui luultavasti muista syistä, lähdin käyttämään sitä, jotta se ymmärtäisi ulospääsemisprosessin käynnistyvän tuosta aloitteestaan. En halua lähteä ulos sillä mentaliteetilla, että pennun tulee tehdä sinne tarpeensa, sillä painostukseni heijastuu pentuun ja se hermostuu, mikä taas ei edesauta sen hädäntekoa ulos yhtään. En myöskään ole vetänyt Iiriä ulkona hihnasta ollenkaan, mikä omalla tavallaan hidastaa sen remmioppimista, mutta on mielestäni kauaskantoisempaa. Koiran on oltava valmis jatkamaan matkaa pyydettäessä, ei pakottaessa eli remmistä repiessä. Sitten kun ryhdytään ulkoilemaan vapaana, vallanpitokeino katoaa ja koira saattaa ymmärtää hyödyntää vapauttaan väärällä tavalla.

Mutta tällaisia kuulumisia elukkaluolasta, katsellaan, josko taas innostuisin ottamaan kuvia.

Belgialainen perheenjäsen

Kohta viikon verran tässä ollaan saatu belgikakaran läsnäoloon opetella. Iiri poikkeaa Nekusta paitsi fyysiseltä olemukseltaan, myös luonteeltaan moninkin eri tavoin. Tytöt ovat kuitenkin löytäneet toisensa todella hyvin, ja Nekusta on ollut Iirille varmasti paljon apua ja seuraa. Yksinoloon Iiri ei ole kuitenkaan kunnolla päässyt totuttelemaan. Sitä pitäisi opetella, sillä syksyllä Nekku ei enää ole sen seurassa jatkuvasti. Kissojenkin suhteen olen vähän saanut arvuutella, uskaltaisinko niitä keskenään jättää.

Minkä ensimmäisinä asioina huomaa, kun pääsee näitä kahta koiralasta vertaamaan toisiinsa, on Iirin huima puruvoima. Se ei jää Nekulle ollenkaan huonommaksi taisteluleikeissä, ja sen leukoja on huomattavasti vaikeampi vääntää auki, jos sieltä haluaa jotain saada pois. Siinä, missä Nekku kaluaa puruluun päätä muutaman viikon, Iiri on järsinyt puoli luuta yhdessä yössä. Tämä on hyvä tiedostaa näin jo aikaisessa vaiheessa, sillä jos Iiri alle kahdeksanviikkoisena omaa jo tuollaiset voimat, se on melkoinen hallittava uhmakkaana murkkuna tai aikuisena. Se vähän hirvittää.

Tässä vaiheessa kuitenkin vaikuttaisi, että Iiri on Nekkua jokseenkin nöyrämpi ja leppoisampi. Nekkuhan on käynyt aika uhmakkaaksi, mikä luultavasti johtuu sen hemmotellusta asemasta tultuaan Histan menetystä surevaan kotiin. Toivon vain, etten tulisi tiedostamattani kohdelleeksi Iiriä samalla lailla. Ei se ainakaan ruuan suhteen ole päässyt nirsoilemaan.
Iiri on omalla tavallaan rohkeampi kuin Nekku, sillä vaikka Nekku koettelee ihmisiään enemmän, Iirin uteliaisuus riittää voittamaan sen pelon vieraita asioita kohtaan. Nekku on arastellut kaikenlaisia pelottavia asioita auton oven sulkemisesta frisbeenheittäjiin. Ja kun se pelkää, se lyö hihnassa jarrut pohjaan ja pyrkii pakenemaan vastakkaiseen suuntaan. Iiri jää katselemaan.

Kyllähän tässä arveluttaa, osaako sitä kasvattaa pennusta kunnon belgin, kun rotu on uusi ja aikaisempaa harrastuskoiraa haastavampi. Onneksi apujoukkoja on kuitenkin kertynyt. Ehkä osaa myös ottaa Nekun kanssa tehdyistä virheistä opikseen, vaikka lapsilla ikäeroa on vähän ja siinä mielessä virheet turhan uusia objektiivisesti tarkasteltaviksi. Koiraa ei kuitenkaan pidä ruveta pelkäämään, vaan ongelmatilanteissa vain kääntyä rohkeasti kokeneempien puoleen. Ristiriitaista tietoa on kuitenkin paljon. Joku suosittelee aggressiotilanteissa koiran konkreettista alistamista, joku ei missään nimessä hyväksy koiraan "kajoamista". Se vaikeuttaakin oikean ratkaisun löytämistä. Itse lähtisin liikkeelle ehkä siitä lähtökohdasta, minkälaisia neuvojan omat koirat ovat; onko niillä ollut paljon ongelmia vai ovatko ne kuuliaisia, mutta iloisia koiria? Tosin senkin arviointi on toisinaan työlästä. Keskustelupalstoilla se sentään useimmiten onnistuu; aktiivit mielellään avautuvat omien koiriensa ongelmista toisissa ketjuissa. ;)

Iiri sai emäntänsä

Kun kirjoitan tätä, koiranpennut kähisevät tyytyväisinä sängyn alla. Minun on vaikea keksiä, mistä aloittaisin. En ole koskaan synnyttänyt, mutta voin kuvitella, että sen jälkeinen olotila vastasyntynyt rinnalla on samankaltainen kuin tämä. Katselee vain nukkuvaa pentua ja tuntee selittämätöntä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. En tuntenut sellaista kummankaan sheltin kanssa. Luulen, että sillä on tekemistä tuon pitkän prosessin kanssa, jonka olen käynyt ennen kuin pentuni lopulta sain.

Kaikki on sujunut hienosti. Nekku kiintyi pentuun sinä silmänräpäyksenä, kun tajusi saaneensa todellisen leikkikaverin. Tasha on suhtautunut asiaan sillä tavanomaisen ristiriitaisella välinpitämättömällä uteliaisuudellaan. Nekkua inhoava Lillikin sai tavata Iirin, joskin kissa on viettänyt enimmän osan aikaa suljetun oven takana pupun kaverina. Se ei tunnu siitä liikaa pahastuvan. Iirillä tuli hienosti pissat ulos ja se osaa luoksetuloa jo hyvin. Se ei ole ikävöinyt ja ruokaakin se söi puolet siitä varsin reilusta annoksesta, jonka sille laitoin.

Eihän tämä sanoinkuvaamattoman hieno fiilis ikuisesti kestä ja Iirin takia tullaan vielä vuodattamaan kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneliä, mutta nyt ei voi muuta kuin olla onnellinen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

Vahtikoira Nekku

Tänään käytiin Nekun kanssa uudessa paikassa. Veljenpoikani täytti eilen kahdeksan, ja tänään hänen ikävuosiaan juhlistettiin asianmukaisilla pirskeillä. Talo oli siis täynnä lapsia ja muita vieraita ihmisiä, ja mikä pahinta, talon kaksi koirahösseliä. Nekku teki oikein olan takaa tuttavuutta kolmivuotiaan labradorinnoutajan kanssa.

Mikä ainakin tuli selväksi, oli shetlanninlammaskoiran paimenominaisuudet. Nekku hädin tuskin päästi labbista äitini luokse, vaan kiersi vartioimassa ja haukkumassa toista kauemmaksi. Ja kyllä siitä tytöstä lähtee ääntä. Nekkuhan kävi viime viikolla myös Blomstereilla haukkumassa heidän kaksi muuta belgiään; Kodan ja Venlan pystyyn. Temperamenttia siis löytyy kotitarpeiksi. Nekun emähän, Lotta, on samanlainen. Vauhtitassulla on huikea määrä keskikokoisia ja isompia koiria; huskyja, samojedeja ja ausseja, mutta tuo pieni sininen koira pitää kuria kaikille eikä salli ryppyilyjä. Taskuraketti näyttää tuostakin vauvasta kasvavan.

Eilen pistäydyin Ruotsin puolella Djurmagazinetissa. Sieltähän Iiri sai itselleen aloitussetin: ruoka- ja juomakulhot ja kaksi lelua.

"Noutokapula" jäänee aikaisin auttamatta liian pieneksi, mutta pitäähän se esitellä lapselle jo hyvissä ajoin. Löysin onneksi vinkuvyötiäisen täältäkin. Kun hoksasin sellaisen Zooplussalla, meinasin revetä liitoksistani: mullemullemullemulle. En kuitenkaan lyönyt Saksan-tilausta sisään vain vyötiäisen takia, ja onneksi. Olisi saattanut vyötiäiselle tulla lisähintaa melko tavalla. Päätin pistää sisään uuden trendin ja ostaa tietoisesti erilaiset kupit juomista ja syömistä varten. :P Todellisuudessa tuo Mason Cashin raitakuppi oli loppunut tuota yhtä lukuunottamatta, jolloin minuutin harkinnan jälkeen päätin yhdistää sen toisen hienon kanssa. En tiedä vielä, kummasta tulee kumpi. Aiemmin raitakuppi oli päätymässä vesikulhoksi, nyt olen sitä mieltä, että se sopii paremmin ruokakupiksi, kun siitä saa paremman otteen kuin toisesta ja sitä nostellaan ainakin aluksi enemmän kuin vesikuppia. Ongelmia ne ovat pienetkin ongelmat. ;)

Alkaisi näyttää siltä, että Iiri tulee maanantaina. Tuo päivä on oikeastaan ainoa, jolloin minulla on aikaa olla sen kanssa koko päivän, kun taas sen jälkeiset ovat työntäyteisiä. Vauva ei kuitenkaan yksin jää missään vaiheessa, pikemminkin ongelmana on se, kuinka sen totuttaa yksinoloon, kun kotona on aina joku. 

Käsittelin nopeasti pari kuvaa Nekun tuttavuudenteosta labbiksen kanssa. Nämä tilanteet ovat aika vaikeita valokuvattavia, koirat syöksähtelevät ja säpsähtelevät suuntaan jos toiseenkin, minkä ehtivät. Varmaan pitäisi mennä jollekin lemmikkivalokuvauskurssille.

 "Arvaa, ootko tulossa... No et!"











"Relaa, kaveri... mustiahan tässä ollaan kumpikin..."