Hiljaa alkaa arki asettua uomilleen. Tashan poissaolo on edelleen ilmeinen, mutta jollain lailla on täytynyt hyväksyä, että harmaavarpuseni on lähtenyt. Olen koettanut lukea osuuttani siihen mahdollisimman objektiivisesti ja tullut siihen tulokseen, etten ole Tashan kuolemasta yksinään vastuussa. Kissa sai kuitenkin insuliinia päivittäin. Verensokerimittaukset myös paljastivat, että Tashan glukoosiarvot heilahtelivat hyvin voimakkaasti - esim. viikko sitten tiistaina mittasin aamuarvona ennen piikkiä 16 ja risat, kun taas illalla päivystyksessä lukemat näyttivät 26,5. Tashan diabetes oli siis hyvin epävakaa. Niin ikään epävakaa hoitoni saattoi ehkä nopeuttaa taudin kehittymistä finaaliinsa, muttei ole sanottua, etteikö Tashan elämä olisi tullut olemaan äärimmäistä heilahtelua puolelta toiselle myös minuutintarkalla hoidolla. Se olisi ehkä vain pitkittänyt hankalan taudin sairastamista ja stressannut Tashan elämää paljon pitempään.
Lilli on jollain tapaa astunut nyt esiin Tashan varjosta. Syksyllä harmittelin hiukan, kun huomioni pyöri lähinnä varttuvan Iirin ja sairastavan Tashan ympärillä. Lilli on kuitenkin ollut aina kissa, joka hakee itse huomionsa, jos ei muuten sitä saa. Silti se on jotenkin aina ollut se kakkoskissa, Tashaa pienempi, hölmömpi, pieniturkkisempi, vaatimattomampi. Se on saanut syödä sitä, mitä Tashan mukaan on ostettu. Hyvä kissa siis - todella sopeutuvainen, helppohoitoinen ja kilttikin. Se ei ärhentele muuten kuin koirille, niillekin ehkä vähenevästi. Aion jatkossa panostaa enemmän Lillin hoitoon. Se ei ainakaan saa kärsiä Tashan kohtaloa. Jos jollain tavalla voin sitä ennaltaehkäistä, niin jätän ainakin markettiruuat ostamatta.
Minusta tuntuu, että Iiri on jäämässä kamalan pieneksi. Siskoilta ja veljiltä mitataan kiloja enemmän painoa kuin siltä. Iiri painaa nyt 11,4 kg, kun taas seuraava sisko (josta olen kuullut ja joka on aina ollut aika tasainen Iirin kanssa), painaa 12,5 kg. Veli painaa komeat 15,5 kg. Ruuanvaihto-operaatio on jo aloitettu, viime perjantaina Iiri alkoi saada ruokansa seassa Best in showia. Tällä hetkellä suhde on noin 50/50. Tahti on aika nopea, mutta vatsa vaikuttaa pysyneen muutoksessa mukana. Itse asiassa huomasin Tornion-matkaa varten ruokaa ottaessani, että penturuokaa on varsin vähän - kiire siis tuli. Tarkoitus olisi hivuttaa suhde 20/80:een, mikä tarkoittaisi Iirin tapauksessa puolta desiä Canamia, kahta BIS:iä. Sitä pystyisin ylläpitämään jonkun aikaa.
On varmistunut, että muutan Oulusta. Tällä hetkellä on asunto kiikarissa Keminmaassa, nähtäväksi jää, miten sen kanssa käy. Haluaisin vain lähteä Oulusta vähin äänin ja jättää jälkeeni mahdollisimman paljon tavaraa. Kalusteita minulla nyt ei niin kammottavasti olekaan, enimmäkseen pieniä tavaroita - kirjoja, levyjä, vaatteita, käsityötarvikkeita, astioita... Saapa nähdä, miten kuviot sujuvat.
tiistai 11. lokakuuta 2011
lauantai 8. lokakuuta 2011
Tämä risti on kannettava
Minä tapoin Tashan. Minä en hoitanut kissaani, ja se kuoli pelkästään minun huolimattomuuteni tähden.
Itsesyytös on vallannut mieleni. Entä jos olisin pistänyt siihen joka ainoan insuliinipiikin, kaikki ajallaan, nukkumatta pommiin yhdestäkään? Olisiko tyttöni elossa? Minähän näin jo kesällä siinä yleiskunnon heikkenemistä, olisiko se ollut muka niin vaikeaa viedä se eläinlääkäriin yhteen ainoaan testiin? Tuliko se hypoglykemia vain siksi, ettei Tasha ollut vielä tottunut insuliiniin, koska en ollut totuttanut sitä tarpeeksi säännöllisesti ja rytmisesti? Olisiko minun pitänyt pyytää ketoaineiden testausta jo viime viikon torstaina, kun se kävi syömättömyyden takia eläinlääkärillä ensimmäisen kerran?
Joku voisi ehkä sanoa, ettei itsensä syyttelyllä ole mitään virkaa eikä sillä saada kuollutta takaisin. Olen eri mieltä. Minun on käytävä tämä kiirastuli, minun on katsottava kuolleen tyttöni valokuvaa ja rikinkeltaisia silmiä ja tunnettava syyllisyyttä. Tällä murhaavan pahalla ololla minun on tultava paremmaksi ihmiseksi. Se ei saa enää koskaan tapahtua uudelleen. Tashalle en voi enää rikostani hyvittää, joten minun on käännettävä se eläviin. Iiriin. Lilliin. Pupuun. Tunnen olevani maailman huonoin lemmikinomistaja, mutta koska en usko vastuunsa hylkäämiseen ja lemmikeistä luopumiseen, minun on vain revittävä parannus vaikka selkänahastani. Jos minulla ei ole varaa tarjota niille mahdollisimman hyvää elämää, täytyy tehdä töitä sen eteen, että on. Viis mukavuudenhalusta.
Se olisi voinut sattua kelle tahansa. Ymmärrän, että tuo käytökseni ei ole hirveän harvinaista. Se ei tee kuitenkaan minusta yhtään vähemmän syyllistä. Jonkun toisen lemmikki ei ehkä olisi kuollut samassa tilanteessa, mutta minun kuoli. Ja sen takia minun on pyrittävä parempaan.
Minun rakkaani on kuollut.
Itsesyytös on vallannut mieleni. Entä jos olisin pistänyt siihen joka ainoan insuliinipiikin, kaikki ajallaan, nukkumatta pommiin yhdestäkään? Olisiko tyttöni elossa? Minähän näin jo kesällä siinä yleiskunnon heikkenemistä, olisiko se ollut muka niin vaikeaa viedä se eläinlääkäriin yhteen ainoaan testiin? Tuliko se hypoglykemia vain siksi, ettei Tasha ollut vielä tottunut insuliiniin, koska en ollut totuttanut sitä tarpeeksi säännöllisesti ja rytmisesti? Olisiko minun pitänyt pyytää ketoaineiden testausta jo viime viikon torstaina, kun se kävi syömättömyyden takia eläinlääkärillä ensimmäisen kerran?
Joku voisi ehkä sanoa, ettei itsensä syyttelyllä ole mitään virkaa eikä sillä saada kuollutta takaisin. Olen eri mieltä. Minun on käytävä tämä kiirastuli, minun on katsottava kuolleen tyttöni valokuvaa ja rikinkeltaisia silmiä ja tunnettava syyllisyyttä. Tällä murhaavan pahalla ololla minun on tultava paremmaksi ihmiseksi. Se ei saa enää koskaan tapahtua uudelleen. Tashalle en voi enää rikostani hyvittää, joten minun on käännettävä se eläviin. Iiriin. Lilliin. Pupuun. Tunnen olevani maailman huonoin lemmikinomistaja, mutta koska en usko vastuunsa hylkäämiseen ja lemmikeistä luopumiseen, minun on vain revittävä parannus vaikka selkänahastani. Jos minulla ei ole varaa tarjota niille mahdollisimman hyvää elämää, täytyy tehdä töitä sen eteen, että on. Viis mukavuudenhalusta.
Se olisi voinut sattua kelle tahansa. Ymmärrän, että tuo käytökseni ei ole hirveän harvinaista. Se ei tee kuitenkaan minusta yhtään vähemmän syyllistä. Jonkun toisen lemmikki ei ehkä olisi kuollut samassa tilanteessa, mutta minun kuoli. Ja sen takia minun on pyrittävä parempaan.
Minun rakkaani on kuollut.
perjantai 7. lokakuuta 2011
Lokakuun kuudes vuonna 2011
Kannoin eilen tefloninharmaan ystäväni viimeiselle matkalleen. Asetin sen koppaan, jossa se oli viettänyt paljon aikaa matkustellessaan eläinlääkärin ja kodin väliä, silloin tällöin Torniossa käyden. Otin sen sängyn alta, jonne se oli kömpinyt haaveilemaan kuolemasta, ja laitoin sen katottomaan koppaan odottamaan, tietäen, että se oli liian voipunut lähteäkseen siitä mihinkään, vaikkei sen kulkua rajoitettukaan.
Olin edellisenä päivänä tuonut sen tiputuksesta samassa kopassa, ja matkan aikana se oli pissannut alleen ja kastellut siinä olevan lakanan. Se ei tuntunut välittävän tästä sotkusta lainkaan, kissa, joka normaalisti oli sangen mielenosoituksellisesti boikotoinut viikon vanhoja kissanhiekkoja ja juossut lattiakaivolle lirulle. Vaihdoin kuitenkin lakanan. Kotona ollessaan se taapersi laatikolle, vaikka kyykistyi sille niin suurpiirteisesti, että noro varui puoliksi lattialle. Tämä toimenpide varmasti verotti sen voimia äärimmäisen paljon, sillä se toimituksensa jälkeen toikkaroi metrin kauemmaksi ja lysähti siihen joksikin aikaa. Väsynyt, painunut katse ei kiinnittynyt mihinkään.
Natashan kuolemaa edeltävä yö on ollut tähänastisessa surutyössäni kaikkein vaikein. Rakas lemmikki, ei vielä edes kovin vanha, vaati saada helpotuksen sairauteensa. Tarjosin sille kaikki herkut, mutta pää kääntyi pois. Tyttöni ei ollut syönyt mitään vapaaehtoisesti sunnuntai-illan jälkeen. Se oli pysynyt elossa ainoastaan nesteytyksen avulla, niellen ainoastaan lääkeruiskulla pakkosyötetyn soseen. Ihmiset jatkoivat taistelua sen puolesta, vaikka se niin ilmeisesti oli itse jo luovuttanut. Huokaisten ymmärsin: oli pelkkää kidutusta viedä se uuteen nesteytykseen taas yhdeksi päiväksi. Minun ainoa velvollisuuteni oli antaa sille kuolema, jota se kaipasi.
Itkin hiukan, kun rauhoittava lääke annettiin sen edellisenä päivänä tassuun jätettyyn kanyyliin. Tuo käpälään teipattu vieras esine ei häirinnyt sitä vähääkään, se ei yrittänyt saada sitä pois. Siihen laitettiin myös viimeinen barbituraattiyliannostus. Kun katselin viimeisiä sydämensykkeitään kokevaa lemmikkiäni, en enää itkenyt. Odotin rauhallisesti, että sen lihasnytkintä lakkaa ja kiedoin sen pyyheliinaan. Kannoin sen pois pahvilaatikossa, ja se tuntui raskaalta sylissä, vaikka kissani oli kuollessaan noin kolmikiloinen, äärimmäisen alipainoinen kokoisekseen.
Tasha odottaa nyt viimeistä leposijaansa. Se haudataan Histan viereen Keminmaahan vanhempieni tulevan talon vihreälle tontille. Siellä saavat nukkua kaksi erilaista ystävää, jotka tapasivat Tashan ollessa aivan pieni. Ystävää, jotka kuolemallaan jättivät perheensä sydämiin valtavan kokoisen aukon.
Olin edellisenä päivänä tuonut sen tiputuksesta samassa kopassa, ja matkan aikana se oli pissannut alleen ja kastellut siinä olevan lakanan. Se ei tuntunut välittävän tästä sotkusta lainkaan, kissa, joka normaalisti oli sangen mielenosoituksellisesti boikotoinut viikon vanhoja kissanhiekkoja ja juossut lattiakaivolle lirulle. Vaihdoin kuitenkin lakanan. Kotona ollessaan se taapersi laatikolle, vaikka kyykistyi sille niin suurpiirteisesti, että noro varui puoliksi lattialle. Tämä toimenpide varmasti verotti sen voimia äärimmäisen paljon, sillä se toimituksensa jälkeen toikkaroi metrin kauemmaksi ja lysähti siihen joksikin aikaa. Väsynyt, painunut katse ei kiinnittynyt mihinkään.
Natashan kuolemaa edeltävä yö on ollut tähänastisessa surutyössäni kaikkein vaikein. Rakas lemmikki, ei vielä edes kovin vanha, vaati saada helpotuksen sairauteensa. Tarjosin sille kaikki herkut, mutta pää kääntyi pois. Tyttöni ei ollut syönyt mitään vapaaehtoisesti sunnuntai-illan jälkeen. Se oli pysynyt elossa ainoastaan nesteytyksen avulla, niellen ainoastaan lääkeruiskulla pakkosyötetyn soseen. Ihmiset jatkoivat taistelua sen puolesta, vaikka se niin ilmeisesti oli itse jo luovuttanut. Huokaisten ymmärsin: oli pelkkää kidutusta viedä se uuteen nesteytykseen taas yhdeksi päiväksi. Minun ainoa velvollisuuteni oli antaa sille kuolema, jota se kaipasi.
Itkin hiukan, kun rauhoittava lääke annettiin sen edellisenä päivänä tassuun jätettyyn kanyyliin. Tuo käpälään teipattu vieras esine ei häirinnyt sitä vähääkään, se ei yrittänyt saada sitä pois. Siihen laitettiin myös viimeinen barbituraattiyliannostus. Kun katselin viimeisiä sydämensykkeitään kokevaa lemmikkiäni, en enää itkenyt. Odotin rauhallisesti, että sen lihasnytkintä lakkaa ja kiedoin sen pyyheliinaan. Kannoin sen pois pahvilaatikossa, ja se tuntui raskaalta sylissä, vaikka kissani oli kuollessaan noin kolmikiloinen, äärimmäisen alipainoinen kokoisekseen.
Tasha odottaa nyt viimeistä leposijaansa. Se haudataan Histan viereen Keminmaahan vanhempieni tulevan talon vihreälle tontille. Siellä saavat nukkua kaksi erilaista ystävää, jotka tapasivat Tashan ollessa aivan pieni. Ystävää, jotka kuolemallaan jättivät perheensä sydämiin valtavan kokoisen aukon.
torstai 6. lokakuuta 2011
Via Dolorosa
Jatkanpa nyt ajatusta siitä keskenjääneestä diabetestapauksesta.
Tashan diagnoosista on nyt neljä viikkoa aikaa. Olen tuona aikana nähnyt diabeteksen molemmat ääripäät, vaarallisen matalan verensokerin, hypoglykemian, sekä taivaissa hipovia verensokerilukuja esittävän ketoasidoosin. Tasha sai hypoglykemian ensimmäisellä viikolla, jonka jälkeen sen insuliiniannos pienennettiin kahdesta yksiköstä yhteen, kahdesti päivässä. Sen jälkeen sen verensokeri on esitellyt varsin vaihtelevia lukuja, kuitenkaan missään vaiheessa menemättä alle toivotun kympin. Olen ollut jokseenkin optimistinen hoitotasapainon löytymisestä.
Tällä hetkellä Tasha kärsii pahasta ketoasidoosista. Kyseessä on tila, jossa jatkuvat korkeat verensokeriluvut aiheuttavat ketoaineiden voimakkaan lisääntymisen veressä, mikä johtaa happomyrkytykseen. Tasha lopetti syömisen viime viikolla. Vein sen torstaina lääkäriin, jossa se sai nesteytystä ja muita vahvistavia aineita, esim. antibioottia mahdollisten tulehdusten varalta ja b-vitamiinia ruokahalun lisäämiseksi. Tyttö virkistyi viikonlopuksi. Maanantaina se kuitenkin lopetti syömisen ja meni aika vaisuksi. Tiistaina tilasin ajan omalääkärille Lemmikkiin, joka tuli olemaan keskiviikkoaamuna. Tiistai-iltana se kävi kuitenkin sen verran flegmaattiseksi, että vein sen päivystykseen. Siellä se sai lisää tippaa niin suoneen kuin nahan alle, ketoaineitten runsas määrä virtsassa todettiin, samoin painajaismaisen korkea verensokeri, 26,5. Nesteytyksen jälkeen meidät lähetettiin kotiin odottamaan aamun lääkäriaikaa. Aamulla Tasha otettiin Lemmikkiin sisään tipalle koko päiväksi. Sitä koetettiin turhaan saada syömään, kaikin konstein, pahoinvoinninestolääkityksin, diatsepaamein, nesteytyksin. Hain sen viideltä kotiin jokseenkin samassa kunnossa kuin se oli aamulla mennessäänkin.
Tasha on lopettanut taistelun. Se on liki yhtä kauheassa kunnossa kuin Hista viimeisillään, tosin Histaakaan ei tarvinnut nesteyttää yhtä rytmisesti kuin Tashaa. Se kuitenkin söi hiukan. Tasha ei ole vapaaehtoisesti syönyt muruakaan sunnuntai-illan jälkeen.
Viiden tunnin päästä Tasha on kuollut. Olen tehnyt päätökseni. Tarkoitukseni oli joko saada se illan aikana syömään tai viedä aamulla viimeiselle piikille. Nyt sillä olisi edessään samanlainen päivä kuin keskiviikko, keinotekoista hengissäpitämistä. Virkistymisestä ei ole mitään takeita. Kun katson Tashaa, näen sydäntäsärkevän heikon pienen olennon, joka ei jaksa enää taistella. Se on laihtunut neljässä viikossa melkein kilon ja oli laihassa kunnossa jo diagnoosin aikaan. On tullut aika antaa sen mennä.
Seuraavaksi kirjoitan kai muistokirjoituksen. Tai ehkä jotain ihan muuta. Olen jo jonkin aikaa pelännyt Tashan siirtämistä tuosta osastosta Muu lössi muisto-osastolle. Silloin kuukausi sitten ennen sen diagnoosia arvelin sen kärsivän samasta kuin Hista. Se romahtikin Histaa nopeammin.
Tashan diagnoosista on nyt neljä viikkoa aikaa. Olen tuona aikana nähnyt diabeteksen molemmat ääripäät, vaarallisen matalan verensokerin, hypoglykemian, sekä taivaissa hipovia verensokerilukuja esittävän ketoasidoosin. Tasha sai hypoglykemian ensimmäisellä viikolla, jonka jälkeen sen insuliiniannos pienennettiin kahdesta yksiköstä yhteen, kahdesti päivässä. Sen jälkeen sen verensokeri on esitellyt varsin vaihtelevia lukuja, kuitenkaan missään vaiheessa menemättä alle toivotun kympin. Olen ollut jokseenkin optimistinen hoitotasapainon löytymisestä.
Tällä hetkellä Tasha kärsii pahasta ketoasidoosista. Kyseessä on tila, jossa jatkuvat korkeat verensokeriluvut aiheuttavat ketoaineiden voimakkaan lisääntymisen veressä, mikä johtaa happomyrkytykseen. Tasha lopetti syömisen viime viikolla. Vein sen torstaina lääkäriin, jossa se sai nesteytystä ja muita vahvistavia aineita, esim. antibioottia mahdollisten tulehdusten varalta ja b-vitamiinia ruokahalun lisäämiseksi. Tyttö virkistyi viikonlopuksi. Maanantaina se kuitenkin lopetti syömisen ja meni aika vaisuksi. Tiistaina tilasin ajan omalääkärille Lemmikkiin, joka tuli olemaan keskiviikkoaamuna. Tiistai-iltana se kävi kuitenkin sen verran flegmaattiseksi, että vein sen päivystykseen. Siellä se sai lisää tippaa niin suoneen kuin nahan alle, ketoaineitten runsas määrä virtsassa todettiin, samoin painajaismaisen korkea verensokeri, 26,5. Nesteytyksen jälkeen meidät lähetettiin kotiin odottamaan aamun lääkäriaikaa. Aamulla Tasha otettiin Lemmikkiin sisään tipalle koko päiväksi. Sitä koetettiin turhaan saada syömään, kaikin konstein, pahoinvoinninestolääkityksin, diatsepaamein, nesteytyksin. Hain sen viideltä kotiin jokseenkin samassa kunnossa kuin se oli aamulla mennessäänkin.
Tasha on lopettanut taistelun. Se on liki yhtä kauheassa kunnossa kuin Hista viimeisillään, tosin Histaakaan ei tarvinnut nesteyttää yhtä rytmisesti kuin Tashaa. Se kuitenkin söi hiukan. Tasha ei ole vapaaehtoisesti syönyt muruakaan sunnuntai-illan jälkeen.
Viiden tunnin päästä Tasha on kuollut. Olen tehnyt päätökseni. Tarkoitukseni oli joko saada se illan aikana syömään tai viedä aamulla viimeiselle piikille. Nyt sillä olisi edessään samanlainen päivä kuin keskiviikko, keinotekoista hengissäpitämistä. Virkistymisestä ei ole mitään takeita. Kun katson Tashaa, näen sydäntäsärkevän heikon pienen olennon, joka ei jaksa enää taistella. Se on laihtunut neljässä viikossa melkein kilon ja oli laihassa kunnossa jo diagnoosin aikaan. On tullut aika antaa sen mennä.
Seuraavaksi kirjoitan kai muistokirjoituksen. Tai ehkä jotain ihan muuta. Olen jo jonkin aikaa pelännyt Tashan siirtämistä tuosta osastosta Muu lössi muisto-osastolle. Silloin kuukausi sitten ennen sen diagnoosia arvelin sen kärsivän samasta kuin Hista. Se romahtikin Histaa nopeammin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)