Minä tapoin Tashan. Minä en hoitanut kissaani, ja se kuoli pelkästään minun huolimattomuuteni tähden.
Itsesyytös on vallannut mieleni. Entä jos olisin pistänyt siihen joka ainoan insuliinipiikin, kaikki ajallaan, nukkumatta pommiin yhdestäkään? Olisiko tyttöni elossa? Minähän näin jo kesällä siinä yleiskunnon heikkenemistä, olisiko se ollut muka niin vaikeaa viedä se eläinlääkäriin yhteen ainoaan testiin? Tuliko se hypoglykemia vain siksi, ettei Tasha ollut vielä tottunut insuliiniin, koska en ollut totuttanut sitä tarpeeksi säännöllisesti ja rytmisesti? Olisiko minun pitänyt pyytää ketoaineiden testausta jo viime viikon torstaina, kun se kävi syömättömyyden takia eläinlääkärillä ensimmäisen kerran?
Joku voisi ehkä sanoa, ettei itsensä syyttelyllä ole mitään virkaa eikä sillä saada kuollutta takaisin. Olen eri mieltä. Minun on käytävä tämä kiirastuli, minun on katsottava kuolleen tyttöni valokuvaa ja rikinkeltaisia silmiä ja tunnettava syyllisyyttä. Tällä murhaavan pahalla ololla minun on tultava paremmaksi ihmiseksi. Se ei saa enää koskaan tapahtua uudelleen. Tashalle en voi enää rikostani hyvittää, joten minun on käännettävä se eläviin. Iiriin. Lilliin. Pupuun. Tunnen olevani maailman huonoin lemmikinomistaja, mutta koska en usko vastuunsa hylkäämiseen ja lemmikeistä luopumiseen, minun on vain revittävä parannus vaikka selkänahastani. Jos minulla ei ole varaa tarjota niille mahdollisimman hyvää elämää, täytyy tehdä töitä sen eteen, että on. Viis mukavuudenhalusta.
Se olisi voinut sattua kelle tahansa. Ymmärrän, että tuo käytökseni ei ole hirveän harvinaista. Se ei tee kuitenkaan minusta yhtään vähemmän syyllistä. Jonkun toisen lemmikki ei ehkä olisi kuollut samassa tilanteessa, mutta minun kuoli. Ja sen takia minun on pyrittävä parempaan.
Minun rakkaani on kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti