Oon lukenut ihan valtavasti kirjoja ihmisiltä, jotka on perehtyneet koiran käyttäytymistieteeseen. Se alkoi vuosia sitten, kun eka kertaa törmäsin Instagramissa Stella-koiraan ääninappeineen. Mua on siitä pitäen kiehtonut ja mietityttänyt koirien kyky kommunikoida, jopa muodostaa monisanaisia lauseita, nappien avulla. Eikä kissat ole siinä yhtään huonompia. Flounder-kissa tuo nappien avulla esiin eksentristä persoonallisuuttaan, johon kuuluu esim. Pocahontas-elokuvan katsominen päivittäin, kylpyjen ottaminen ja lelun hoitaminen elävänä olentona.
Ääninappeja koulutetaan usein myös vähän epäjohdonmukaisesti. Mun kaksi koiraa ei oo koskaan saaneet herkkuja nappien painamisesta, vaan palkinto on ollut ihmisen huomio. Eikä niinkään kehut, vaan pyydetty toiminto. Stellan ihminen, logopedi Christina Hunger, opettaa käyttämään nappeja kuin opettaisi puhehaasteista lasta: sanaa käytetään itse kahdella eri tavalla; ensin sitä sanotaan korostuneesti osana normaalia puhetta, jotta eläin oppii kuulemaan juuri sen sanan, sitten sana ohjelmoidaan nappiin, asetetaan eläimen ulottuville ja käytetään nappia itse osana omaa puhetta. Tuumalla on esim napit "huumani" (eli minä) ja "luru" (pissa), joita käytän mallintaakseni sille kaksisanaisia lauseita silloin kun menen vessaan. Molemmat sanat toimii itsenäisesti: "huumani"-sanasta Tuuma saa huomiota, "luru"-sanasta se viedään ulos. Tajusin hiljattain, että vasta hetken sisäsiistinä olleelle Tuumalle "ulos" ei välttämättä riitä kuvaamaan vessahätää, koska "ulkona" on tila, ei olotila. Ripulin kourissa oleva koira vinkui ja kiersi olohuoneen lattiaa, vaikka sillä olisi ollut myös "ulos"-nappi viestittämään tarvetta päästä pihalle. Mutta Tuuma halusi viestittää vain todennäköistä mahakipua ja sitä seuraavaa äkillistä tarvetta ripuloida. Siispä lisäsin napit molemmille eritteille.
Voisin kirjoittaa napeista vielä vaikka miten paljon. Mutta siirryn kertomaan toisesta suosikkijutustani eläinten kognition parissa ja mainitsen Chaser-bordercollien sekä hänen ihmisensä, tohtori John Pilleyn, jotka tekivät uraauurtavaa työtä koiran sanavaraston rajojen tutkimisessa. Chaser tuli kuuluisaksi oppimalla 1000 eri lelun nimet. Pilleyn työskentelytapa rajasi tutkimuksen niin tarkasti, että Chaserin merkittävää sanavarastoa treenattiin ahkerasti ja systemaattisesti niin, että kuka tahansa pystyi valitsemaan kolme sattumanvaraista lelua Chaserin laatikoista ja koira tunnisti oikeat lelut joka kerta.
Chaserin ja Stellan kaltaiset merkittävät tapaukset ovat saaneet minut ajattelemaan eläinten oppimista ihan eri näkökulmasta. Rinnastan ne entistä enemmän 2-3-vuotiaisiin lapsiin, joiden tarpeet ei niinkään ole tavoitteellisia harrastuksia kuin tarpeita tulla ymmärretyksi ja saada itseluottamusta rakentavia kokemuksia riittävän usein. Itsellä kun on ollut jonkinlainen viha-rakkaus-suhde harrastuslajeihin. Toisaalta mulle helpointa olisi seurata jonkun toisen määrittämää rutiinia asioista, joita pitää osata, toisaalta spartalaisesti tokoliikkeitä suorittava koirakko tuntuu arkipäivässä vähän jonninjoutavalta. Ja sama pätee kaikkiin muihinkin temppu- ja liikelajeihin. Tuuma on koirana varsin mietteliäs tyyppi, joka miettii ensin hetken, kiinnostaako sitä juuri nyt mennä maate. Mutta sitten se menee. En koe hyötyväni juurikaan siitä, että treenaisin sille napakan maatemenon, jonka se suorittaisi sormia napsauttamalla. Mun mielestä fokus on vaihtunut: enää ei puhuta koiran tottelevaisuudesta, vaan siitä, mahdollistaako olosuhteet koiran toivotun käytöksen. Mieluummin toivoisi niitä hyvää arkielämää viettäviä koiria kuin kiihkeitä ikiliikkujia, jotka kykenee rauhoittumaan vain matalaärsykkeisessä ympäristössä. "Vain maalle omakotitaloon."
