Mikä rakentaa minut - kirjaimellisesti

Aloin käymään salilla kohta vuosi sitten. Taustaa mulla oli vähän ennestään; muutama vuosi sitten kävin hyvinkin aktiivisesti, kunnes se loppui eroangstissa. Mulla oli painoa ihan reippaasti painoindeksin suhteen, mutta kävin, koska halusin ja koska mä vaan rakastan kuntosalitreeniä. En mitenkään systemaattisesti laihduttanut. Ajattelin, että jos laihtuminen tulee kaupanpäällisenä, niin ihan jees.

No tässä sitä nyt ollaan about vuotta myöhemmin ja 15 kg kevyempänä. Ihan hyvä kaupanpäällinen. Nyt sitten uusista vaa'an lukemista innostuneena oon päättänyt laihduttaa toisen kympin kesään mennessä. Just nyt tuntuu elämässä siltä, että voisinkin ottaa jonkun tiukan dieetin tähän muutamaksi kuukaudeksi. Mulla on ihan kivasti lihasmassaa ja musta ois ihan huippu, että se näkyis päällepäinkin.

Mulle tämä projekti on ennen kaikkea body modificationia. Siksi tavallisesti mielletään lävistykset, tatuoinnit ja se maailma, mutta mä sisällyttäisin siihen ehdottomasti myös vartalon tavoitteellisen muokkaamisen joko liikunnan ja ruokavalion tai plastiikkakirurgian avulla. Ja musta kaikkein tervein suhtautuminen laihduttamiseen on juuri siinä, että se on vain body modificationia. Mua himottaa toisinaan hulluna jotain lävistystä, esim. vertical labretia, tai tatuointia, mutten ripusta koko itsetuntoani sen varaan, saanko niitä. Vertical labret on tiellä, kun soitan huilua. Siksi en hanki sitä.

Tämän voi soveltaa myös siihen laihduttamiseen. Pistä ensin itsetunto kuntoon. Opettele rakastamaan peilikuvaasi, vaikka kroppa ei olekaan samanlainen kuin alusvaatemallilla. Ota humoristinen suhtautuminen, leiki vatsamakkaroilla. Mä leikin simpanssia työntämällä vatsan ulos ja seisomalla kurjassa ryhdissä. Näyttää tosi epäseksikkäältä, mutta on hauskaa.  Musta on hiiskatin huono aloittaa mitään laihdutusprojektia itseinhon vallassa. Jos epäonnistut, mielenterveys kärsii. Olet entistä itseinhoisempi.

Mua on myös ärsyttänyt sellanen porkkanalla päähän -asenne sairaalloisen lihavia kohtaan. Terveyden tavoittelun pitäisi olla jokaisen oma valinta. Musta sillä ei ole mitään virkaa, jos viestitetään 150-kiloiselle ihmiselle, että se on kävelevä sydänkohtaus. Syyllistämisellä ei saada aikaan mitään hyvää. Ite pitäisin korvat auki ja odottaisin sen ihmisen omaa aloitetta tilanteensa muuttamiseksi. Jos sillä ei tulisi lähdettyä kävelylle, tarjoutuisin seuraksi, tai jos sitä hirvittäisi lähteä uimaan, lupautuisin henkiseksi tueksi. Jos se ei pääsisi kaupasta ostamatta mässyä, lähtisin mukaan tsemppaamaan. Aloite pitää tulla ihmisestä itsestään. Joskus on vähän vaikeaa erottaa, mistä se syy tulee, mutta se kannattaa kyllä selvittää.

Mulla meni kauan aikaa selvittää, mitä mä oikeasti haluan itseltäni ja mikä on tavallaan ympäristön "aivopesua". Mä olen kyllä ihan helvetin kova analysoimaan ja ylianalysoimaan itseäni ja ihan kaikkea, joten joltain toiselta se luultavasti kävisi nopeammin.

Jollain tapaa mä olen tuntenut itseni urheilijaksi ja urheilulliseksi jo vuosia. Aloitin aikuisbaletin vuonna 2008, ja jo ennen sitä saatoin toisinaan tanssia itseni hikiseksi ihan vaan omassa kotonani. Oulussa kaikki pyöräilee, joten mulla ei ollut mitään ongelmaa pyöräillä kymmentä kilsaa paikasta A paikkaan B. Jossain vaiheessa aloin sitten kiinnittää huomiota ruuankin terveellisyyteen. Mulle tämä on ollut tosi riippuvainen siitä, missä henkisessä kunnossa oon ollut - masennusjaksolla sitä helposti syö lohturuokaa, elää leivällä ja nuudeleilla ja kaikella tutulla, turvallisella ja helpolla. Tähän kun on vielä lisätty mun ongelmat lantiossa, ei liikkuminen vaan huvita.

Mun lantiossa on monia ongelmia ja kipukohtia; lonkka kipeytyy esim. selällään maatessa, kotitöitä tehdessä ja jalkatreenissä. Käytännössä katsottuna sitä ei siis voi tehdä mitään, jos ei halua kipuja. Kipualueita on todettu erilaisten terveydenhoitoalan ammattilaisten toimesta mm. alaselässä, piriformiksessa, häntäluussa ja lonkan limapussissa. Kävin viimeksi tällä viikolla fysioterapeutilla ja kysyin, mitä ihmettä näin monien kipujen kombo voi tarkoittaa. Ei osannut vastata. Lääkäri on seuraavan kerran ennen vappua, saapa nähdä, tuleeko sieltä uutta sanottavaa. Multa on viimeksi kuvattu lumbaalinikamat, joissa ei ollut nähtävillä muuta kuin vähän korostunutta lordoosia, eli notkoselkää. Ortopedi ei nähnyt kuvissa mitään oireita aiheuttavaa. Voi olla, että multa kuvataan lonkat erikseen. Ajattelin vaatia magneettikuvia, vaikka YTHS:llä niitä vehkeitä ei ole. Toivottavasti saan lähetteen Töölön polille.

No, se niistä vaivoista. On vaan ärsyttävää, kun on vähän sitä sun tätä rajoittamassa elämää. Silloin ei nyt varmaan ole mikään ihme, jos se alkaa näkyä ulkonäössä, vaikka kuinka olisi urheilijatyttö sisältäpäin.

Löysin toissapäivänä kuvia itsestäni keväältä 2012. Oltiin Iirin kanssa silloin Rantavahtien kevätleirillä ja olen tosi hämmentynyt siitä, miten isossa kunnossa olen ollut. Ei pitäisi olla yllättynyt - tuolloinkin oli jonkunasteinen masennusjakso, olin kuukausi aiemmin vetänyt itseni nurin Iirin kanssa pyöräillessä ja kävellyt kolme viikkoa kepeillä, ja sen ajan olin asunut sitten porukoilla kera pakastimellisen pullaa.

Karma 24 vee ja Iiri 1 vee

Eniten mua hämmentää, etten tosiaan ole tajunnut kokoani. Koen sen jotenkin osaksi omaa kehomyönteisyyttäni, että pitäisi tiedostaa itsensä ja olla peittelemättä mitään, vaikka sitten sitä, että tarvitsee isomman vaatekoon kuin M. Oon ostanut ensimmäiset L-kokoiset vaatteeni vasta tuosta vuotta myöhemmin ja siihen asti tunkenut itseni vanhoihin vaatteisiin. Vaa'alla en käynyt ennen viime kevättä, mutta luultavasti painan tuossa yli 90 kg. Hitsi kun en osaa oikein tiivistää, mikä tuossa on suurin ongelma... Ehkä se, että pitäisi positiivisesti hyväksyä olevansa lihava silloin kun on. Ei minkään deniaalin eikä murheellisen periksiantamisen kautta, vaan tyyliin "ok, näytän tältä, eikä siinä mitään, rakastan itseäni sellaisena kuin olen ja muutan itseäni vain, jos siltä tuntuu".

Karma 27 vee

Toinen kuva on sitten tältä viikolta Stadiumin sovituskopista (vaatteet on omat, olin just sovittanut ulkoiluhousuja :p). Musta ehkä kaikkein jännittävintä näiden kuvien vertailussa on se, miten ihmisruumis muokkautuu vaikka mihin. Saman luurangon varaan voi rakentaa 50-kiloisen voimistelijan ja 150-kiloisen rekkakuskin. Ruumis nähdään jotenkin pysyvänä ominaisuutena, joka on olemassa ennen ja jälkeen mielen ja persoonan kehittymisen, mutta solujen toiminnan myötä ruumis uusiutuu ja muuttuu jatkuvasti, eikä 70-vuotiaalla ole ruumiissaan enää atomiakaan siitä, mitä siinä oli 20-vuotiaana. Ei edes siellä, mitä äkkiseltään pitäisi muuttumattomana; silmissä tai aivoissa. Tämä antaa ihan loputtomasti potentiaalia kehonmuokkaukseen. Geenit asettavat tietyn rajan - ihminen ei voi kasvattaa pituuttaan, muuttaa silmienväriään tai luustonsa mittasuhteita - mutta keho on sopeutuvainen varsin sekalaiseen joukkoon erilaisia muutoksia.

Heh, näin käy, kun kirjoitan jotain tekstiä useina eri päivinä. Pituutta tulee poikkeuksellisen paljon ja ajatukset poukkoilevat suuntaan sun toiseen. Alan varmaan kirjoittamaan myös urheilu- ja fitness-jutuista. Hiukan alkaa levitä tämän blogin aiheet. :D Jos mun pitäisi tuotteellistaa itseni ja jotenkin kohdistetummin kirjoittaa vain tietystä aihepiiristä kerätäkseni enemmän lukijoita, se olisi ihan sikavaikeaa. Halusin aikoinaan sulautua koirapiireihin, kun aloitin tämän blogin. Se nyt ei käynytkään niin kivuttomasti, joten siksikin tämän päivittäminen jäi vuosiksi. Loppupeleissä haluan pitää henkilökohtaista blogia, joka ei ripustaudu siihen, mikä mun elämässä milloinkin sattuu olemaan päällimmäisenä. Eihän se nyt niin mediaseksikästä ole, mutta eipä tarvikaan. Oishan se ihan hauskaa, jos mulla ois satoja lukijoita, mutta en vaan kuulu niihin ihmisiin, joille se on tärkeätä.

No mutta, nyt postaan tämän ennen kuin läpätän tähän vielä aanelosellisen tekstiä. Än yy tee nyt.

Puistosamooja

Oon löytänyt uudelleen vanhan harrastuksen. Siihen asti, että muutin pois Oulusta, mulla oli silloin tällöin tapana lähteä kuljeksimaan ympäriinsä vailla sen kummempaa päämäärää kuin oppia tuntemaan oma elimympäristö. Joskus löysin itseni esim. Maikkulasta, tai kun en tiennyt, missä olin, etsin vaan ison tien ja lähdin seuraamaan sitä takaisin keskustaan päin. Nykyään tämäkin on helpompaa älyluurien navigaattoreilla. Taskutietokone laskee sulle optimaalisimman reitin kotiin. Tietty se ei ole niin siistiä kuin vaan harhailla menemään ja luottaa omaan suuntavaistoon. 

Tulee mieleen kesä 2011 Edinburghissa, kun olin lähtenyt pyöräretkelle Itä-Lothianin maaseudulle. Taskussa oli Nokia C7, karttaominaisuuksin siis varustettuna, mutta ulkomailla kartan lataamiseen vaadittava tiedonsiirto oli sikakallista. Ajelin siis pitkin poikin rantaseutuja suunnistaen maamerkkien ja auringon perusteella. Yksi risteys oli poikkeus. Äkkiseltään en hoksannut ollenkaan, mihin suuntaan siitä olisi kannattavin jatkaa. Kaivoin puhelimen taskusta ja annoin sen ladata sen sikakalliin kartan. Puhelin oli lievästi hämillään sijainnin vaihtumisesta Skotlannin Alamaille, joten kartasta ei ollut liikaa apua. Lopullisen päätöksen tein intuition varassa. Se osoittautui oikeaksi. Päädyin tavoitellulle Longniddryn rautatieasemalle, josta ajelin junalla takaisin Edinburghiin. 

Tässä tulee se BAT-hihnan eittämättömin plussapuoli: se vähentää vetämistä 90 prosentilla. Kun energia ei enää mene vetävän koiran aisoissapitämiseen, jaksaa kävellä kauaskin. Me ollaan tällä viikolla kävelty monta kertaa yli 5 km. Oon päässyt takaisin samoilemaan. Se on jo nyt parantanut mun Helsinki-maantietoa huomattavasti. 

Haluan samoilla pitemmällekin. Mun haaveena on, että jonain päivänä, ehkä vuoden tai kahden päästä, vaelletaan Helsingistä Haaparannalle. Reitin odotettu pituus on noin 1000 km, koska aikomus ei todellakaan ole mennä suorinta reittiä. Tähän aikaa pitäisi varata pari kuukautta. Pari kuukautta tien päällä mukana vain oleelliset rinkassa. Yöt nukutaan enimmäkseen teltassa, mutta mahdollisuuksien mukaan myös tuttujen luona ja hostellissa. Koiran kanssa ei edes pelota. 

Tänä kesänä ajattelin kävellä satasen. Se voi olla esim. Kemistä Ouluun tai Helsimgistä Riihimäelle. Siihen harjoitteleminen käy näiden lenkkien kautta - kehitetään omaa kestävyyttä ja totutetaan kroppaa ja koiraa pitkille matkoille.