Lemmikkietiikkaa

Vilkuilin tässä edelliset blogikirjoitukseni läpi ja huomasin, että olen ottanut tavakseni jonkinlaisen teemakirjoituksen - yksi teema per merkintä. Vielä toistaiseksi löytyy paljon teemoja, joihin ottaa kantaa, mutta kohta tarvitsen oikeasti sen koiran, jonka edistymisestä/kasvamisesta/edesottamuksista ryhtyä rupattelemaan. Tai sitten rupattelen kissoistani tai kanistani. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko tässä sen kummemmin pohdiskella, mistä aiheesta kirjoittaa, sen kun vain kirjoittaa menemään. Niin kuin tähänkin asti.

No, huomasin, etten ole kuin sivunnut eläinsuojeluaihetta. Sehän on valtavan hedelmällinen aihe, johon jokaisella löytyy mielipide, yllättävän monella suorastaan jyrkkä sellainen. Enkä kiellä, etteikö se itsellänikin saisi sappea kiehumaan aina silloin tällöin.

On keskusteltu, pitäisikö eläinsuojelulainsäädäntöä tiukentaa. Tuntuu olevan yleinen mielipide kansan, etenkin lemmikinomistajien parissa, että se on tällä hetkellä aivan liian löysää. Näinhän se on. Laissa lukee, että eläinsuojelurikoksesta saa korkeintaan kaksi vuotta vankeutta, mutta käytännössähän näin pitkää vankeusrangaistusta on suorastaan mahdoton saada. Rikoksenuusijat; pentutehtailijat yms. on vaikea saattaa edesvastuuseen teoistaan, sillä he livahtavat poliisin käsistä juuri ennen kiinniottoa ja vaihtavat nimeä ja paikkakuntaa. Rikollinen saa ehkä sakkoa ja eläintenpitokiellon, jota ei pystytä valvomaan.

Tosi on, että varmimmin pentutehtailun saa kuriin kieltäytymästä tehtailijan tarjouksilta. Tässä mielessä siis ihmiset ovat itse syypäitä näiden rikollisten olemassaoloon, sillä he usein perustavat toimintansa sille, että saavat elantonsa myymällä eläimiä eteenpäin. Jos kysyntä loppuu, tarjontakin hiipuu vähän kerrassaan. Tosiasiassahan meillä on valitettavan paljon ihmisiä, jotka eivät itse asiassa välitä, minkälaisista oloista eläimen hakevat. Eikä siihen tarvitse edes olla erityisen välinpitämätön sielu, tietämätön ehkä.
Itse en mitenkään suunnattomalla ylpeydellä ole puhunut vanhemman kissani hankinnasta, mutta tässä kirjoituksessa voin ottaa itseni varoittavana esimerkkinä. Muutin Ouluun syksyllä 2004, kuudentoista vuoden herkässä iässä, ja halusin huokean lemmikin, kissan, seurakseni uudelle paikkakunnalle. Katselin muutamia ilmoituksia ennen yhteydenottoja, mutta kerran Citymarketissa käydessäni huomasin yhden pentuilmoituksen, johon myös otin yhteyttä. Pennut olivat tietenkin ilmaisia, ja ne sai hakea Haukiputaalta. Tuo ilmaisuus ei ihan sovi pentutehtailijan profiiliin, mutta tavallaan se sitä oli. Pentue oli nartun toinen sinä vuonna, ja mennessäni katsomaan pentuja, kymmenkunnasta oli jäljellä enää kaksi. Tätä häpeän tarinassa eniten, mutta katsomaan mennessäni tiedostin, että pennut olivat äärimmäisen nuoria, viisi-kuusiviikkoisia. Kissanpentujen oikea luovutusikähän on noin kaksitoista viikkoa. Nämä raasut olivat tuskin puolta tuosta iästä, juuri emon nisästä vierottuneita ressukoita. Ymmärtämättömyyksissäni otin yhden pennun mukaan. En voi puolustella sitä kuin juuri sillä, nuoruuden ymmärtämättömyydellä. Tashaa en vaihtaisi mistään hinnasta pois, mutta suosittelen sydämestäni jokaista miettimään ennen kuin ottaa todella nuoren pennun.

Lilli ei ollut aivan yhtä pieni meille tullessaan, joskaan sekään ei ihan täyttänyt tuota kahtatoista viikkoa luovutushetkellään. Sen hain paikasta, jossa nuori tyttö kaupitteli kissanpentuja. Tällä kertaa niistä oli nimelliskorvaus, mikä oli sinällään ihan hyvä. Joka tapauksessa kaava oli sama kuin yhdessä aiemmassa kirjoituksessani - mene katsomaan, ota mukaan. Jos haluat käydä katsomassa useampaan kertaan, varaudu siihen, että emon omistaja on antanut suosikkisi jo pois. Sinun ei anneta rauhassa tutustua pentueeseen. Lillin mukana meille tuli sitten korvapunkki. Kyllä se kismitti. Ja sen jälkeen en ole halunnut ottaa enää maatiaisia. Rotukissojen, kuten -koirienkin, tapauksessa kasvattaja haluaa nähdä kiinnostuneisuutesi ja sitoumuksesi eläimeen ennen kuin haluaa myydä sinulle pentueesta jonkun. Ja sinä haluat saada rahoillesi vastinetta, tietää, mistä maksat. Rotukasvattajan ja pennunottajan välille on synnyttävä jonkinasteinen luottamus, sillä raha on niin suuri. Jos kasvattaja haluaa karsia kaikki välinpitämättömät ja puolihuolimattomat ostajaehdokkaat, hän vain määrittää hinnan niin korkeaksi, että ostajan on pakko harkita tekoaan (joskin osa hinnasta tietenkin sisältyy kulujen kattamiseen). Jos sinä et pidä kuulemastasi tai näkemästäsi, et maksa sitä hintaa.

No, se meni lievästi aiheen vierestä, vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, että harkitsematon pennutus ja esim. ulkokissan leikkaamatta jättäminen on vähintään eläimen heitteillejättöön verrattavissa oleva asia. Emo stressaantuu tiheistä synnytyksistä ja tuottaa jatkuvasti jälkeläisiä, jotka yleensä ilman suurempaa harkintaa luovutetaan ensimmäisiin vastaanottaviin koteihin. Jos se ei ole eläinrääkkäykselle altistamista, en tiedä, mikä sitten. Maatiaiskissojen ja x-rotuisten koirien pennuttamista vastaan minulla ei ole mitään, kyse on enemmänkin näiden omistajien yleisestä harkinnan puutteesta, mitä tulee pentujen luovuttamiseen. Jos pennut myydään käyvällä nimelliskorvauksella ja omistaja/kasvattaja älyää vaatia ostajaehdokkaita käymään katsomassa pentuja useampaan otteeseen ennen luovutusta sekä jututtaa näitä, ei sekarotuisten kasvattaminen ole sen paheksuttavampaa kuin puhdasrotuisten.

Heh, tämä teksti meni aika pennutuspainotteiseksi eläinsuojelukirjoitukseksi, mutta koen, että se asia ei ole saanut tarpeeksi huomiota näiden mediassa olleiden yksittäistapausten rinnalla. Tietenkin jokainen eläimen pahoinpitely on äärimmäisen valitettavaa ja kaikkia rangaistuksia tulisi koventaa, mutta vastuullisella pennuttamisella voitaisiin ehkäistä paljon inhottavia ja julmia eläinrääkkäysuutisia.

Professionaali piskinpaijari

Sitä tulee toistuvasti miettineeksi, voisiko elämän perustaa kokonaan eläimien ympärille. Ei vain harrastus- ja vapaa-ajallisessa mielessä, vaan ammatillisesti ajatellen. Ilmoittauduin tuossa taannoin koirahierojakoulutukseen. Se tulee pirullisen kalliiksi, mutta ajattelin, että se ehkä maksaisi itsensä takaisin, jos jo muutenkin aion perustaa yrityksen ja voisin liittää koulutuksen yhdeksi tarjoamakseni palveluksi.

Minun täytyy kertoa jotain itsestäni: olen jokseenkin kunnianhimoinen tyyppi. Siitä on toistaiseksi ollut enimmäkseen harmia, sillä olen tullut haalineeksi hoidettavia asioita yli omien voimavarojeni, mutta eihän sitä pelkästään huonoksi ominaisuudeksi voida lukea. Vaikka totta on, että tämä piirre ajaa minua pyrkimään parempaan ja korkeammalle ja kysymään itseltäni jatkuvasti, voisinko nousta hierarkian portaita nykyisestä koulustani tai elämäntilanteestani. Se aiheuttaa minulle itsetutkiskeluvaiheen joka kevät, kun kaikenlaiset oppilaitoshaut ovat ajankohtaisia. Nyt olen luvannut itselleni, että saan käydä tämän koulun loppuun, jotta valmistuisin edes jostakin. Kokeilin korkeakoulua viime vuonna - se ei ollut minun juttuni, ainakaan tässä vaiheessa elämää.

Vaikka olen jollain tasolla rauhoittanut itseni havittelemasta hienoja tutkintoja ja korkean profiilin opiskelupaikkoja, jossain päin takaraivoani kytee kuitenkin ajatus siitä, josko minusta olisi eläinlääkäriksi. Kuten sanottua, eläimien kanssa työskenteleminen olisi mahtava juttu, ja nimenomaan lääkäriksi lukeminen jotenkin tyydyttäisi tietynlaista akateemista janoani. Tietty siinä olisi joitakin ristiriitoja. Itsessään jo opiskelua varten minun pitäisi kasvaa ihmisenä, olen nimittäin sanoinkuvaamattoman laiska läksyntekijä, mikä on aika huono juttu noissa piireissä. Tai ainakin hidastaa kovasti. Toisekseen minua vaivaa sama, mikä useita eläinlääkärihaaveet hylkääviä tyttöjä kismittää eniten ko. ammatinkuvassa: eutanasia. Periaatteen tasolla hyväksyn nukuttamiset sairauden takia, mutta en tiedä, miten selviäisin tilanteista, joissa piikki ei mielestäni olisi tarpeellinen, jos eläimen omistaja(t) vain olisi(vat) vastuunsa tasalla. Tällaisia tapauksia ovat luonnollisesti kaikki ajanpuutteen, uudelleensijoituksen vaikeuden ja käytöshäiriöiden takia nukutettaviksi tuotavat eläimet. En usko, että selviäisin huomauttamatta, jos joku toisi nuoren koiransa piikille vain sen takia, että ei ehdi touhuamaan sen kanssa. Ihmiset tuntuvat nykyään olevan niin kovin laiskoja selvittämään näitä ongelmia. Tiedän yhdenkin, jonka koiraa viihdyttävät naapuruston pikkutytöt, olisiko tuon tyyppisen ratkaisun etsiminen niin uskomattoman vaikeaa?

Se siitä moralisoinnista. Tai no, täytyy sanoa, että moralisointi nimenomaan on yksi niistä asioista, jotka kokisin vaikeimmiksi, jos minut huomenaamulla paiskattaisiin peruseläinlääkärin päivärutiineihin. Vaan ehkä ne eläinlääkiksessä kouluttavat kestämään sen. Olisi kiinnostavaa kuulla ammatinharjoittajien kantoja asiaan. Luultavasti he sanoisivat, että kestävät sen kun eivät liikaa ajattele sitä.

Yksi isompi juttu, mikä siinä eläinlääkiksessä mietityttää, on myös se, että maan ainoa vastaava instituutti on Helsingissä. Sattuneista syistä en ole oikein pk-seutuorientoitunut ihminen, joten olen harkinnut koulutusta ulkomailla. Siinä sitten taas omat kiemuransa - opiskelepa lääketiedettä vieraalla kielellä. Jos suomalaisessa koulutuksessa täytyy olla virittäytynyt pänttäämiseen, moninkertaista omistautuneisuutta mahtaa vaatia koulutus ruotsiksi tai englanniksi, saathan istua iltasi lukemassa tenttikirjoja ja luentoaineistoa ja käännellä niitä mielessäsi suomeksi.

Oikeastaan luulen, että tuo koirahierojakoulutus on ihan hyvä askel tällä hetkellä tuohon suuntaan. Siihen sisältyy eläinlääkärin luentoja ja muuta vastaavaa matskua, esim. anatomian opiskelua tieteellisillä nimillä. Sen lisäksi voi pikku hiljaa tutustua tuohon luonnontieteelliseen aineistoon ja opetella tekemään niitä tehtäviä - eihän niitä muuten opi.

Aamuja liki 60... ehkä

Julistan jännittämisen virallisesti alkaneeksi. Pippi on siis astutettu. Astutuspäivä oli 16.3., jolloin laskettu aika on 18.5. Astutukseen liittyi hiukan häsmäkkää, mm. epävarmuutta juoksun oikeudesta (voi siis olla ns. välijuoksu) ja ajoituksesta. Se tapahtui aivan viime tingassa progesteronimittaukseen nähden, joten aivan satavarma ei siis todellakaan voi olla, tiinehtyikö Pippi nyt. Täällä ollaan ihan hengessä mukana. Jonkinlaista realiteettia täytyy mukana kuitenkin pitää. Olen esim. katsellut muita pentueita, jottei pettymys ihan iske koko voimallaan, jos tällä kertaa ei sitten onnistanutkaan. Kiinnostavin tähän mennessä on ollut Tietenkin-pentue Kiteellä. Pennut kuitenkin syntyvät jo huhtikuun alussa. Jos Pippi onkin tiineenä, pentueen sukupuolijakauma tulee tietoon vasta synnytyksen myötä toukokuun loppupuoliskolla, jolloin tuo Kiteen pentue on luultavasti jo myyty. Ei auta kuin jatkaa vilkuilemista.

Koiran tiineydestähän voi varmistua 3.-4. viikon tietämillä. Koiralle voi tulla valeraskaus, joka taitavasti jäljittelee kaikkia tiineyden oireita, ja tämä aiheuttaakin monia pettymyksiä pennunodottajille. Emon ultraus tai röntgenkuvaus ei kuitenkaan valehtele, ja pennut näkyvätkin ultrakuvissa tuolloin 3. viikon tietämillä. Odottavan aika on siis pitkä, mutta äkkiäpä tuo muutama viikko mennä hujahtaa loppujen lopuksi. 

Olen vähän sekavilla fiiliksillä tuon luovutusajankohdan sopivuuden suhteen. Periaatteessa on hyvä, jos pennut syntyvät toukokuussa ja omansa saa viedä pois heinäkuussa, jolloin kesälomat ovat vielä täydessä terässään. Silloin jää hyvin aikaa tutusteluun ja sisäsiistiksi opettamiseen. Toisaalta minulla olisi töitä luultavasti vielä elokuulle Torniossa. Haluaisin viedä pennun suoraan omaan kotiin Ouluun ja päättää tuon kesätyöputken siihen, sillä jatkuva matkusteleminen Tornion ja Oulun välillä rasittaa niin pientä pentua aivan tarpeettomasti. Luulen kuitenkin, että luovutusajankohta on täysin sovittavissa oleva asia varsinkin kun kyse on sen lykkäämisestä eikä aikaistamisesta. Aikaisempi syntymä (kun alunperin oli mahdollisuutena, että juoksu ajoittuisi jopa niinkin myöhään kuin toukokuulle, jolloin luovutus olisi mennyt syyskuuhun) on parempi myöskin siinä mielessä, että pennun ei tarvitsisi olla niin pieni koulujen alkaessa. Tällä aikataululla se on viisikuukautinen lokakuussa, eli kykenee pidättämään pissaa luultavastikin koulupäivän verran. Silloin en tarvitsisi enää ulkopuolista apua pennun lenkittämisessä ja syöttämisessä. 

Toisaalta tuntuu oudolta puhua ajankohdista ja aikatauluista, kun kyseessä on kuitenkin elävä olento, ja kaikki siihen vaikuttavat tekijät ovat luonnon kiertokulun mukaisia, siis jokseenkin vaikeita ennustaa etukäteen. Ihmiset vaan ovat perustaneet yhteiskuntansa tällaiseksi oravanpyöräksi, jossa nämä aikataulut ovat niin pirullisen tärkeitä. Mutta jos niistä ei ole valmis joustamaan vähääkään, on tehnyt elämänsä kovin vaikeaksi eikä kannata edes harkitakaan lemmikkejä, saati sitten lapsia. Eiköhän tästä sopuun päästä. Asioilla kun on kuitenkin tapana järjestyä.

Breed bred bread?

Kai se on pakko tunnustaa, että olisi pirun kiva hakea oma kennelnimi ja ryhtyä kasvattamaan näitä hännänheiluttajia. Eipä tuo liene koskaan mikään salaisuus ollut, että pennuttaminen on kiinnostanut kaikilla omistamillani eläimillä siitä lähtien kun niitä on pitänyt. Millekään muulle lajille ei tosin ole uhrannut niin paljon ajatuksia kuin koirille. Jännän koukuttavia tyyppejä.

Kissoista tiedän sen verran, että seuraava kissani tulee olemaan kasvattajalta hankittu rotukissa. En huoli enää yhtäkään pentua sellaiselta "kasvattajalta", joka on työntämässä lasta saman tien mukaan, kun on ovesta sisään päässyt. Pientä ajatusleikkiä olen harrastanut noiden kissojeni pennuttamisen puolesta. Mutta se, joka on joskus leikkaamattoman narttukissan omistanut, tietänee, miten sietämättömiä noista otuksista tulee kiimassa. Kissojen kiima-ajatkaan eivät noudata samoja lainalaisuuksia kuin koirien; kissa saattaa saada juoksun muutaman viikon välein. Viis siitä, että vanhempi kissani Natasha on upea kaunotar, jollaisia soisi maailmaan enemmänkin, sen volinan kuuntelemiseen ei riittänyt edes meikäläisen pitkänsorttinen pinna. Tuo nuorempikin, Lilli, olisi luonteensa puolesta ollut todella oiva kissa jatkamaan sukuaan, mutta sekin sattui onnettomasti olemaan niitä katteja, jotka muuttuvat hermojaraastaviksi, takamustaan säälittävästi tyrkyttäviksi mourukoneiksi kuukauden välein. Lapsentekovehkeet saivat lähteä siltäkin. Kissakasvattajaksi minusta ei siis varsinaisesti ole.

Sen sijaan koiran pennuttamisesta olen haaveillut pienestä asti. Erityisen tavoitteellisia haaveita ne eivät ole olleet, enemmänkin sitä ajatusleikkiä kennelnimistä ja virallisista nimistä. Urosta tuolle Hista-sheltille ei koskaan vakavissaan katseltu. Belgikenneliä olen mietiskellyt ja puntaroinut eri värimuunnoksia. Toki noita pitäisi tuntea paljon paremmin, että niistä voisi oikeasti jotain sanoakin. Ulkonäön puolesta minua miellyttää joka muunnos, laekenoisia voisi kasvattaa ihan jo periaatteesta. Koirien etsiminen ulkomailta ei minua hirvitä, itse asiassa se on kannatettava mahdollisuus, kuten varmaan useimmista muistakin kasvattajista. Eivät käy nämä geeniainekset suppeiksi. Suomessa varmaan jokainen laku on toisilleen sukua. Ehkä ei, mutta kasvattajien vähäisestä määrästä voisi näin hiukan päätellä.

Miten muuten sen kennelnimen rekisteröinnin kanssa on, jos rekisteröit sen ensi alkuun vaikka vain esim. tervuille? Voiko siihen myöhemmin lisätä muunnoksia, vai onko niitä varten haettava uusi kennelnimi? Luultavasti saan vastauksen nopeammin jostain netistä kaivamalla, mutta ne Kennelliiton sääntöartikkelit ovat pitkiä ja kapulakielisiä eikä niistä saa selkoa kuin harvoin, jos sattuu sellaisenlukutuulella olemaan. Tuntuisi nimittäin aika kunnianhimoiselta vuosien projektilta tuottaa pentue jokaiseen muunnokseen, useista pentueista puhumattakaan. Olisiko järkeä rekisteröidä kennelnimi kaikille muunnoksille, jos lähtökohtaisesti olisi kiinnostunut niiden kaikkien kasvattamisesta, mutta suunnitelman toteuttaminen kokonaisuudessaan kestäisi ainakin kymmenen vuotta?
Hmm, piti ryhtyä tarkistamaan asia ja kyllähän tuosta rivien välistä tulkitsemalla saa sellaisen kuvan, että rotujen puolesta kennelnimisäännökset joustavat, sillä yhdellä ihmisellä voi olla vain yksi kennelnimi. Tämä siis ei mahdollista uuden nimen rekisteröimistä, jos päättää pennuttaa muita rotuja tai muunnoksia. Ehkä tämä oli asia, joka on itsestäänselvyys suurimmalle osalle, kun en järkevästi löytänyt asiaan vastausta tuolta Kennelliiton sivuilta.

No, jää nähtäväksi ajan mukaan, innostunko koiria pennuttamaan ja mitä rotua/muunnosta nuo loppujen lopuksi sitten ovat. Ensin lienee parasta kasvattaa tulokas täysipäiseksi koiraksi ja tutustua kaikenlaisiin muihinkin belgeihin ennen kuin lähtee tällaisia asioita pyörittelemään pitemmälle. Jäitä hattuun vain, vaikka kuinka kaiken maailman kennelnimet Diipadaapasta Dirlandaan päässä pyörivätkin.

Massoittain materiaa

Päämäärätön haahuilu lemmikkikaupoissa on tullut yhdeksi lempipuuhistani. Tuuli käy läpi pääni etelästä pohjoiseen huuhtoen siihen järkälemäisen kasan kysymyksiä. Minkälaista kuivamuonaa tulokkaalle syötän, vai syötänkö sille pelkästään kotiruokaa? Mitä vitamiineja ja ravintolisiä se silloin tarvitsee? Hoppuilenko, jos ostan sille tuon hienon keraamisen ruokakupin jo nyt? Pitäisikö kuitenkin aloittaa vaatimattomalla muovikulholla ja ostaa keraaminen tai metallinen sille vasta aikuisena? Missä vaiheessa voin ruveta ulkoiluttamaan sitä valjaissa pannan sijaan? Kannattaako sellaista edes harkita? Valitsisinko yksiselitteistä pentumuonaa kaikille kokoluokille vai olisiko tuo Royal Caninin Medium Junior varteenotettava vaihtoehto? Minkälaiset lelut edistäisivät sen parasta mahdollista kasvua aikuiseksi? Kannattaako hankkia kestoleluja tai aktivointipalloja, vai pärjäisikö se sittenkin ihan vaan vaikka vanhalla sukalla?

Jokunen viikko sitten annoin itselleni luvan höpsähtää ostamaan jotakin. Innoissani kävelin siis kaupasta mukanani Kongin purulelu pennuille. Jos joku ei Kongeja tunne, kyseessä on kumisen pehmeä ontto kapine, jonka sisälle voi laittaa makupaloja koiran mielenkiinnon lisäämiseksi. Kong rauhoittaa pentuparan kutiavia ikeniä ja antaa sille jotain mukavaa ja luvallista purtavaa. Sain yhdestä liikkeestä hyvät myyntipuheet Kongien puolesta, varsinaisia käyttäjäkokemuksia en ole vielä kuullut. Mielessä on käynyt kokeilla sitä myös meidän shelttivanhukselle, joka ei nykyisellään kovin mielellään pureksi mitään. Hampaiden kunto on sitten senmukainen. Munuaisvaivan takia sille ei herkästi arvaa mennä ostamaan mitään maukasta isoa polvilumpiota. Toisaalta rouskuttelukerran ravintoannos olisi verrattaen pieni. Puristeluita sille on turha tarjota. Hmm, ehkä tuota naudan- tai hirvenluuta voisi kokeilla. Eiköhän luulle löydy parahultaisesti vastaanottajia, jos sheltin vatsa ei sitä kestä.

Tulevan koiranpedin olen jo päättänyt. Sijoitan sen luultavimmin makuuhuoneeseen sänkyni viereen kangaspuiden alle. Löysin viime viikolla kellarikomeroani penkoessa sylillisen violettia villakangasta. Jospa hankkisin superlonia tai vaahtomuovia pehmikkeeksi ja ompelisin kankaan sen ympärille, luulisi siitä tulevan mukava peti. Lisäksi ajattelin luovuttaa yhden fleece-vilttini koiralle. Vien viltin jossain vaiheessa pentujen syntymän jälkeen lapsukaisen totuteltavaksi syntymäkotiin.

Pannan ja taluttimen pentu saa mukaansa luovutuksessa. Muuten tuskailisin niidenkin kanssa. Oikeastaan olen jo pohdiskellut mm. sitä, minkälainen itsetehdyn hihnan tulisi olla, jotta se palvelisi tarkoitustaan mahdollisimman hyvin. Se liittyy pieneen liikeideaani, jota kehittelen tässä opiskelujeni lomassa. Heijastinliivin ajattelin koiralle myös hankkia. Oikeastaan se idea kumpusi ensimmäisestä ajatuksestani groenendaelista ja sen näkyvyydestä syksyisenä vuodenaikana, jona se ensimmäisiä kuukausia kanssani viettää. Tervullekin sitä harkitsisin. Toki nämä ovat häpeämättömän ylihinnoiteltuja eläinkaupoissa ollakseen hyvin pieni pala heijastavaa kangasta. Siihenkin ratkaisuksi suunnittelin soveltavani näitä käsityötaipumuksiani. Pinkki fosforikangas nuorella tervutytöllä olisi sanoinkuvaamattoman päheä!

X-rotu X-ryhmälle

Nyt olen muutamalta ihmiseltä kuullut kysymyksiä siitä, miksen ota sekarotuista koiraa. Se on ilmeisesti joku vallalla oleva trendi tai käsitys kadunihmisissä ja ei-niin-koiraharrastuneissa. Seropit ovat terveempiä, parempiluonteisia, halvempia, kaikin puolin kivempia kuin rotukoirat. Eräskin ystäväni puoliksi huumorilla nakkeli aiheesta jotain, mutta koska itse olin siinä vaiheessa suorastaan ärtynyt ja paikkakin oli kaikille julkinen sosiaalinen media, en kehdannut siihen vastata aivan niillä sanoilla, joilla olisin halunnut. En siis vastannut mitään.

No, tämän merkinnän tarkoitus on selventää, miksi minun valintani osuu rotukoiraan kaikista niistä "ota halpa seropi"-viesteistä huolimatta. Tämän kirjoituksen aion linkittää jokaiselle kyselijälle, joka kehtaa suunsa avata tuohon ikuisuuskysymykseen tai -toteamukseen. Mutta ehkä tämän tekstin ensisijainen tarkoitus on tehdä puolustuspuhe puhdasrotuisten yleisen huonon maineen puhdistamiseksi.

Ehkä voidaan ajatella, että sekarotuiset ovat pääosin terveempiä kuin rotukoirat. Mutta tosiasia on, että Kennelliitto ei pidä sekarotuisista minkäänlaista rekisteriä, saati sitten koirien terveystilastoista. Ehkä parhaan kuvan saisi soittelemalla eri eläinlääkäriasemille ja kyselemällä näiden potilasjakaumaa. Sekään ei tosin kerro kaikkea, sillä ihmiset herkemmin hoidattavat puhdasrotuisen sairauksia kuin sekarotuisen.
Toiseksi, myös sekarotuiset kantavat jalostussairauksia mukanaan. Ellei kyseessä ole todella monen polven miksaus, seropille saattaa puhjeta esimerkiksi tuo edellisessä kirjoituksessa mainitsemani CEA, jos sen kummankin vanhemman linjassa on collierodun edustaja ja nämä epäsuotuisat CEA-geenit pääsevät yksilöön yhdistymään.  Tiedän myös epilepsiaa sairastavia sekarotuisia, joten seropin ottaessasi et todellakaan voi olla varma, ettei sinun koskaan tarvitse koiraasi eläinlääkärillä käyttää sairauden hoidon vuoksi.

Varmaan suosituin peruste seropien puolesta on niiden halpa hinta puhdasrotuisiin lajitovereihinsa nähden. Ymmärrän kyllä, että monien mielestä tuhat euroa koiranpennusta on aivan liikaa, mutta pentueen takana oleviin ponnisteluihin nähden se on yllättävänkin käypä hinta. Lukuisat eläinlääkärikäynnit, Kennelliiton paperisota, jalostustarkastukset, ultraukset, progesteronitarkkailut, ruokinnat, mikrosirutukset, pentujen terveystarkastukset, astutusmatkat... Siinäpä rahaa, siinäpä vaivaa! Ja minkä takia? Jotta pystyttäisiin tarjoamaan pennunostajalle mahdollisimman hyvä pentu. Jotta voitaisiin jatkaa hienon rodun tarinaa. Tällaiseen harrastukseen ei lähdetä rahasta, sillä mikään summa tuskin pystyy korvaamaan sitä intensiteettiä, jolla kasvattaja pentueeseensa sitoutuu. Sen sijaan palkkio kertyy ylpeydestä, jota tämä saa tuntea nähdessään pentueensa kasvavan ja keräävän meriittejä joko koiraharrastuksen parissa tai sitten ihan vaan arjen ihanana sohvasankarina. Myyntihinta kattaa vain pennutuskulut, joissakin tapauksissa jättää kasvattajan taskuun vähän vaivanpalkkaa.
Itse en aina näkisi sekarotuisten halpaa hintaa pelkästään hyvänä asiana. Mediassa on puhuttu ja kampanjoitu viime vuodet kesäkissojen oikeuksien puolesta. Sama ilmiö esiintyy koiramaailmassakin, ei täsmälleen samanlaisena, mutta samankaltaisesta laiminlyönnistä voitaneen puhua. Kesäkissoissahan kyse on enimmäkseen mökkeilevistä perheistä, jotka hankkivat kesäksi ilmaisen tai hyvin halvan kissanpennun maalle lastensa iloksi. Kun syksy lähestyy ja on aika lähteä taas kotiin, kissa jätetään ns. luontokappalementaliteetin varjolla mökin luontoon villiintymään; "kyllä kissa selviää, eläimen vaistothan silläkin on". Kesynä kasvaneelle, usein vielä keskenkasvuiselle kissalle tämä on melko karu pudotus villieläimen maailmaan. Lisäksi nämä villiintyvät kesäkissat aiheuttavat vakavaa haittaa Suomen luontaiselle faunalle - samaan tapaan kuin tarhasta vapautetut kanadalaiset minkit. No, takaisin koiramaailmaan. Mitä seuraamuksia on, jos joku luopuu koiranpennuistaan ilmaiseksi? Luultavasti ainakin uusien koiranomistajien harkinnan väheneminen. Jos pentusi maksaa tuhat euroa, todellakin mietit, onko sinulla varaa siihen ja mihin kaikkeen muuhun voisit tuhatlappusesi käyttää. Todennäköisesti tiedostat myös ruokinta-, eläinlääkäri- ja harrastuskulut. Usein ilmaisen koiranpennun saadessaan ihminen tuskin ajattelee hankintaa pentuaikaa pitemmälle. Ei välttämättä tule ajatelleeksi, ettei koira enää aikuisena ole yhtä pysäyttävän suloinen kuin pentuna ja että tätä täytyy siitä huolimatta hoitaa ja rakastaa edelleen. Jos näin ei käy, on suuri riski, että koirasta tulee käytöshäiriöinen ja turhautunut. Kunnon nimelliskorvauksesta aletaan mielestäni puhua vasta kun summa on kolminumeroinen. Viisikymppiä koirasta - kuulostaa samalta kuin ostaisit käytettyä kuvaputkitelevisiota. Jos se ei toimi oikein, saat hakata sitä.
Summa summarum siis voidaan sanoa, että sekarotuisten sukulinjoissa esiintyy huomattavan paljon enemmän laiminlyöntejä kuin puhdasrotuisten. Jos sinulla on arvokas koira, yleensä et kohtele sitä kaltoin. Se on kuitenkin rahanarvoista tavaraa, ja se on pointti, jota ihmiset ajattelevat tiedostamattaan yllättävän paljon.

Kirjoitin pari suurinta epäkohtaa, jota ihmiset eivät tule ajatelleeksi kohottaessaan seropit rotukoirien yläpuolelle. Itse en sijoittaisi niitä alapuolellekaan. Kaikki koirat ovat kunnon lemmikinomistajille kuitenkin samanlaisia ilahduttavia ja raivostuttavia perheenjäseniä rodustaan tai sekarotuisuudestaan riippumatta.

Edellinen kirjoitus ei kuitenkaan vastannut kysymykseen, miksi minä haluan juuri rotukoiran, tarkemmin sanottuna belgianpaimenkoiran. No, x-rotuiset voidaan tavallaan ajatella yhtenä rotuna muiden rinnalle. Sama olisi kysyä, miksi en halua dalmatiankoiraa tai bichon friseä. Ne eivät vaan ole sama asia kuin belgi. Ne eivät täytä samalla tavalla saman positiivisesti kaistapäisen, monipuolisen ja iloisen paimenkoiran kriteerejä. (Siksi toisekseen sekarotuisella jäisi se agilityn mm-joukkueen 2015 paikka saamatta. ;))

Jalostajan pata

Viime päivien agendassa on ollut tuo belgien vertaaminen muihin rotuihin. Kaveri, vannoutunut seropien ystävä, vakuutti minulle kaiken rodunjalostuksen olevan yhtä pahaa eikä belgien sen kummempaa sakkia kuin muutkaan. Silti itselleni on pistänyt silmään yksi jos toinenkin poikkeama monien muiden rotuyhdistysten jalostusohjelmissa.

Ensimmäisenä vilkaisin saksanpaimenkoiria. Kyseessä on rotu, jota olen omaksenikin puolivakavissaan haaveillut, mutta jota en ensimmäiseksi täysin omalla vastuulla olevaksi koiraksi ruvennut ottamaan. Kuulin tässä sitten vastikään vihjaisun siihen suuntaan, että sakemanneja on jalostettu melko tavalla; suorastaan että tervettä seefferipentua on jokseenkin mahdotonta nykyään löytää.
Tutustuin Saksanpaimenkoiraliiton jalostusohjelmaan. Päällisin puolin ok, mutta kurttuja otsaan alkoi syntyä, kun ryhtyi vertaamaan sitä SBPKY:n vastaavaan. Sakujen rodunjalostusohjeistuksessa ei puhuta sanallakaan terveydestä. Peräänkuulutetaan rakenteen moitteettomuutta käyttölajeja ajatellen sekä erinomaista luonnetta, mutta mitä minä olen kuullut, saksalaiset suojelijamme kärsivät valikoimasta erilaisia lonkkavaivoja. Löysin paljon pentueita, joiden vanhemmissa oli C-lonkkia. Minä olin aluksi epäileväinen jo B-lonkkaisesta Pipistä. C-lonkkaista en todellakaan käyttäisi jalostukseen. Tietysti kasvattajasta on sanoinkuvaamattoman ärsyttävää, että lupaavaksi jalostuskoiraksi hankittu yksilö osoittautuu terveydeltään heikentyneeksi, mutta minun mielestäni terveiden yksilöiden tuottamisen tulisi mennä helposti oman ärtymyksen ohi. Ehkä olen vain naiivi, kun en ole itse koskaan tuota kasvattamisen riemua kokenut, mutta koen vain näiden periaatteiden olevan sellaisia, joista ei tingitä.

Sakujen lisäksi tutustuin shetlanninlammaskoirien taustoihin. Niidenhän kanssa tässä on touhuttu ja oltu tekemisissä viitisentoista vuotta; siitä lähtien, kun kirkassilmäisenä arpamyyjänä tutustuin naapurikorttelin Taro-herraan ja ryhdyin lenkittämään kaveria. Yllätyin toden teolla. Shelttiyhdistyksen sivuilla ei edes ollut jalostusvaatimuksia. Ohjeistusta oli, sellaista maalaisjärjellä pääteltävää. Pääni sisäiset hälytyskellot alkoivat kalkattaa, kun missään ei selkeästi ilmoitettu, minkälaisia pentueita ei kennelliittoon rekisteröidä!
Shelttihän on collierotu, eli kantaa CEA-rasitetta mukanaan. Sheltinpennut melkein järjestään CEA-testataan ennen luovutusta, ja käsittääkseni CEA-koiraa ei tule käyttää jalostukseen. Tuon option jyrkkyyttä en mene kirkossa julistamaan, saattaa sekin olla näitä tapauksia, jotka rekisteröidään, mutta jotka päätyvät PEVISA-listan ulkopuolelle.

Aikaisemmassa merkinnässä kerroin omaavani itsekin ulkonäkömieltymyksiä belgien suhteen. Niiden ei kuitenkaan soisi menevän edelle tärkeysjärjestyksessä terveestä ja hyvinvoivasta koirasta. Hurttiamme vainoaa jo muutenkin valikoima todella ikäviä sairauksia; miksi järjestäisimme itsellemme ja ympäristöllemme lisää eläinlääkärikuluja lonkkaniveldysplasiasta, kataraktasta ja muista perinnöllisistä, turhamaisista sairauksista?