Se huikea Chaser

Mainitsin Chaser-bordercollien jo aiemmassa postauksessa. Päätin nyt kuitenkin tehdä hänestä oman postauksensa, kun Chaserin tutkimus on vertaansa vailla ja jotain, mitä itse ajattelen tuon tuostakin.

Chaserin omistaja oli psykologi ja emeritusprofessori John W. Pilley. Hän oli pitkän linjan koiraihminen, joka oli kuljettanut koiria mukanaan kampuksella jo 70-luvulta. Kun Chaser tuli taloon, Pilleylle oli alusta asti selvää, että tämä jatkaisi akateemisia koiraperinteitä. Pilleyllä oli jo idea: koiran sanavarasto. 

Koiran kykyä muistaa sanoja on tutkittu jo monissa tutkimuksissa, mutta usein on törmätty erilaisiin muuttujiin. Clever Hans -efektiksi (saks. der kluge Hans) kutsutaan ilmiötä, jossa ihminen tahtomattaan vaikuttaa eläimen suoritukseen. Nimi pohjaa 1800-luvulla eläneeseen hevoseen, joka esiintyi markkinoilla tehden erilaisia laskutoimituksia. Hevonen kopautti kaviotaan maahan niin monta kertaa kuin oli oikea vastaus. Hansin menestys pohjautui siihen, kuinka kysyjä rentoutui hevosen saavutettua oikean numeron, mikä oli Hansille vihje lopettaa kopauttelu. Eläimen kouluttaja saattaa nonverbaalisesti tahattomasti viestiä eläimelle oikean vastauksen suunnasta. Pilleyllä oli Clever Hans -efektin minimoimiseksi luova ratkaisu. 

Chaserin "temppu" kaikessa yksinkertaisuudessaan oli noutoleikki. Koiralla oli röykkiöittäin leluja. Jokainen niistä oli nimetty ja Chaser tunsi nimet. Ihminen valitsi umpimähkäisesti leluista pienen valikoiman, levitti ne ja pyysi Chaseria tuomaan tietyn lelun. Tutkimuksen julkaisun yhteydessä Chaserin erehtymisprosentti oli hyvin pieni, ja se tarkoitti, että koiralla oli yli tuhannen sanan sanavarasto. Chaser osasi noutaa myös poissulkemalla: Valikoimaan saattoi lisätä uuden lelun, jota koira ei ollut ikinä nähnyt, ja antaa sille nimen, jota koira ei ollut ikinä kuullut. Jos Chaseria pyysi noutamaan juuri tämän lelun, jota se ei ollut nähnyt, Chaser osasi sulkea pois kaikki vanhat lelunsa ja tuoda uutukaisen, jonka nimeä se ei vielä tiennyt. 

Pilleyn ratkaisu Clever Hansiin oli viedä Chaserin valintaprosessi pois pyytäjän näköpiiristä. Pilley treenasi Chaserin kanssa asettelemalla leluvalikoiman viereiseen huoneeseen, jolloin hän ei nähnyt Chaserin valikointia eikä pystynyt vaikuttamaan siihen nonverbaalisella viestinnällä, kuten terästäytymällä oikean lelun kohdalla. 

Mä olen kokenut Chaserin tarinan valtavan inspiroivana. Kuten sanottua, Chaser oli bordercollie. Pilley kertoi Chaserin pitävän lelujaan laumanaan ja tehtävä, jota he yhdessä suorittivat, oli Chaserille paimenvietin kanavointia. Se on muistuttanut, että koira saa toteuttaa itseään varsin erilaisten tehtävien kautta ja rajana on oikeastaan vaan taivas. 

Mä pyörin itse vuosia lingvistiikan laitoksella ja kieliliitännäiset ilmiöt on tuttuja. Varmaan siitä syystä mulle resonoi tosi paljon kielellisiä tehtäviä suorittavat eläimet, kuten Chaser ja Stella-koira ääninappeineen, ja tunnen innostusta toteuttaa Tuuman kanssa jotain vastaavaa. Tuumalla on nyt 7 ääninappia, joiden lisäksi se tuntee liudan muita sanoja. Chaserin tutkimuksen toistaminen sellaisenaan ei tunnu mielekkäältä ensinnäkään jo siksi, että Pilleyn tutkimusasetelma oli melkein lähempänä laboratorioasetelmaa kuin todellista elämää. Ja harvalla taitaa olla tilaa tuhannelle koiranlelulle. 

Tästä syystä mä oon parkkeerannut kognitiivisesti johonkin Pilleyn ja Christina Hungerin & Stellan väliin. Stellan sanavarasto on hyvin arkinen ja koostuu paitsi esineistä, myös tiloista, kysymyssanoista ja tekemisistä. Oon jo alkanut mallintaa Tuumalle sanoja sen arkiympäristössä. En usko, että tuun ikinä lisäämään sille nappia "jääkaappi", mutta ois kiinnostavaa tutkia, oppiiko se ilmaisemaan mitä tahansa arkista elementtiä ympäristössään tyylillä "näytä jääkaappi". 

Media antoi Chaserille nöyrän lempinimen Smartest dog in the world, Maailman fiksuin koira. Olenko samoilla linjoilla? Jaa. Chaserilla oli toki huikea draivi suorittaa tehtäväänsä. Tämän kerran ehkä sanoisin, että ihmisen osuus on suurempi kuin titteli antaa ymmärtää. Pilley teki aivan valtavan työn. Jokainen Chaserin tuhannesta lelusta oli nimetty ja jokaista lelua treenattiin säännöllisin väliajoin. Pilley piti leluista kirjaa ja noudatti tutkimuksessaan systematiikkaa, johon ei yllä ilman voimakasta akateemista paloa. Ja pätevän akateemisen tutkimuksen yhtenä kriteerinä on sen toistettavuus. Jotta Pilleyn tutkimus voisi kuvailla koiran kapasiteettia oppia ihmiskieltä, se pitäisi kyetä toistamaan vastaavin tuloksin jos ei nyt millä tahansa koiralla (sillä tehtävään ryhtyminen vaatii koiralta tiettyä miellyttämisenhalua ja motivaatiota), niin vähintään useimmilla bordercollieilla. Tällaisenaan se kuvaa vain sitä, millainen Chaser oli. Vaikka huikea oli Chaserkin.

Lähteenä oon käyttänyt seuraavaa:

Pilley, John W. 2014. Chaser. Unlocking the genius of the dog who knows a thousand words. 

Kuinka käsitellä stressiä

Bloggaaminen on vähän vaikeeta. Mussa asuu tietty esseisti, joka haluaisi kirjottaa tieteellisiä tekstejä, pohjustaa niitä sopivilla viitteillä ja perustella joka asian lähdekirjallisuudella. Mutta se vaatii multa sellaista määrätietoisuutta, johon mun sakkaavalla toiminnanohjauksella ei pysty. Ja sitten on se, etten mä oikeastaan kirjoita tieteelliselle yleisölle. Haluun kirjoittaa itseni kaltaisille koiranomistajille, jotka kokee usein huonommuutta siinä roolissaan. Tituleerasin itseäni joskus paskaksi belgi-ihmiseksi ja yllättäen monet löysi samaistumispintaa siihen termiin. Ehkä koko blogin voisi otsikoida raflaavasti Paskaksi belgi-ihmiseksi. 

Ai niin se heilahtelu bloggaamisen ja esseen välillä. Niin. Mä haluaisin kirjoittaa aina teemoittain. Edellinen teksti ois voinut käsitellä vaikka ääninappien koko ideaa, arvioida Christina Hungerin kirjaa How Stella learned to talk tai jotenkin olla koherentimpi esitys. Mutta mun realiteetti nyt vaan on se, etten mä aina pysty ennustamaan, miten paljon tuun kirjoittamaan tulevaisuudessa. Jos mä haluan kirjoittaa sekä Stellasta että Chaserista, mun pitää tehdä se samalla kertaa, koska seuraava kerta saattaa olla ehkä kymmenen vuoden päästä. Tiedän, että sisällöllisesti järkevämpää myös lukijan kannalta etsiä tietoa ois suunnitella tekstit hyvin etukäteen niin, että tällaiset lärpätykset ois omana postauksenaan, Hungerin liike omanaan ja Chaser omanaan. Tälläkin kertaa meinasin kertoa ajatuksistani koiran stressistä, mut oon kirjoittanut jo kaks pitkää kappaletta vähän tämmösestä anteeksipyytelevästä näkökulmasta...

No mutta. Stressi. Stressi on sillä lailla mun leipälaji, että mun tutkimuskohde kasvatustieteiden puolella käsittelee pitkälti stressiä. Stressi on varmaan kaikkien mielenterveyshaasteiden esiaste (joskin lisätään tähän nyt pakollinen vastuulause, että stressin perustehtävä on positiivinen). Jo itkevä vastasyntynyt kokee stressiä ja siitedes meidän tehtävä kasvattajina on luoda hänelle turvallinen malli käsitellä sitä. Joku lukion psykologiat käynyt saattaa jo arvata, mistä on kyse. Jätetään se kytemään. 

Jok'ikisellä eliöllä on oma tapansa kokea stressiä. Huonekasvi-ihmiset tietää kertoa, miten nopeasti viirivehka lörpsähtää, jos sen kastelu myöhästyy. Tai miten koko kasvi nuutuu, vaikka tauti rellestää vasta yhdessä osassa sitä. Kuinka räjähdysmäisesti bakteerit lisääntyy tietyssä lämpötilassa ja pysähtyy toisessa. Jos stressikokemus on niin universaalia eliökunnassa, eikö ole odotettavissa, että toisen nisäkkään, kuten koiran, stressikokemus on hyvin lähellä meitä ihmisiä? 

Kaivetaan ne psykologian kirjat esiin. Vauva muodostaa kiintymyssuhdemallin hoitajaansa sillä perusteella, miten tämä vastaa vauvan stressiin. Ihannemalli on turvallisesti kiintynyt vauva: hän oppii luottamaan, että hoitaja vastaa hänen viestintäänsä (itkemiseen) nopeasti. Turvattomasti kiintyvä vauva ei opi luottamaan siihen, että hoitaja huomaa hänen stressinsä ja tarjoaa tukea. Tässä on ihminen alkukantaisimmillaan. 

Ihmisten stressi perustuu kortisolihormoniin, kuten valtaosalla nisäkkäistä, myös koirilla ja kissoilla. Silloin lie turvallista olettaa, että muille nisäkkäille pätee täsmälleen samat stressivasteet kuin alkukantaiselle ihmiselle; pienelle vauvalle. Helpoiten käyttäytyvä koira hakee ihmiseltä apua stressaavissa tilanteissa. Käytösongelmiksi leimataan tilanteet, joissa koira yrittää itse ratkaista stressiä mm. murisemalla pelottavalle asialle. 

Ei ole mitään menetettävää kohdella eläintä kuin pientä vauvaa, joka vaikeassa tilanteessaan kaipaa hoitajansa tukea. Ja tämä ei tarkoita inhimillistämistä. Oikeastaan päinvastoin: John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria asettuu siihen kohtaan ihmisen aikajanaa, jolloin tämä on lähimpänä villieläinluontoaan. 

Koirafokus 2025

Oon lukenut ihan valtavasti kirjoja ihmisiltä, jotka on perehtyneet koiran käyttäytymistieteeseen. Se alkoi vuosia sitten, kun eka kertaa törmäsin Instagramissa Stella-koiraan ääninappeineen. Mua on siitä pitäen kiehtonut ja mietityttänyt koirien kyky kommunikoida, jopa muodostaa monisanaisia lauseita, nappien avulla. Eikä kissat ole siinä yhtään huonompia. Flounder-kissa tuo nappien avulla esiin eksentristä persoonallisuuttaan, johon kuuluu esim. Pocahontas-elokuvan katsominen päivittäin, kylpyjen ottaminen ja lelun hoitaminen elävänä olentona. 

Ääninappeja koulutetaan usein myös vähän epäjohdonmukaisesti. Mun kaksi koiraa ei oo koskaan saaneet herkkuja nappien painamisesta, vaan palkinto on ollut ihmisen huomio. Eikä niinkään kehut, vaan pyydetty toiminto. Stellan ihminen, logopedi Christina Hunger, opettaa käyttämään nappeja kuin opettaisi puhehaasteista lasta: sanaa käytetään itse kahdella eri tavalla; ensin sitä sanotaan korostuneesti osana normaalia puhetta, jotta eläin oppii kuulemaan juuri sen sanan, sitten sana ohjelmoidaan nappiin, asetetaan eläimen ulottuville ja käytetään nappia itse osana omaa puhetta. Tuumalla on esim napit "huumani" (eli minä) ja "luru" (pissa), joita käytän mallintaakseni sille kaksisanaisia lauseita silloin kun menen vessaan. Molemmat sanat toimii itsenäisesti: "huumani"-sanasta Tuuma saa huomiota, "luru"-sanasta se viedään ulos. Tajusin hiljattain, että vasta hetken sisäsiistinä olleelle Tuumalle "ulos" ei välttämättä riitä kuvaamaan vessahätää, koska "ulkona" on tila, ei olotila. Ripulin kourissa oleva koira vinkui ja kiersi olohuoneen lattiaa, vaikka sillä olisi ollut myös "ulos"-nappi viestittämään tarvetta päästä pihalle. Mutta Tuuma halusi viestittää vain todennäköistä mahakipua ja sitä seuraavaa äkillistä tarvetta ripuloida. Siispä lisäsin napit molemmille eritteille. 

Voisin kirjoittaa napeista vielä vaikka miten paljon. Mutta siirryn kertomaan toisesta suosikkijutustani eläinten kognition parissa ja mainitsen Chaser-bordercollien sekä hänen ihmisensä, tohtori John Pilleyn, jotka tekivät uraauurtavaa työtä koiran sanavaraston rajojen tutkimisessa. Chaser tuli kuuluisaksi oppimalla 1000 eri lelun nimet. Pilleyn työskentelytapa rajasi tutkimuksen niin tarkasti, että Chaserin merkittävää sanavarastoa treenattiin ahkerasti ja systemaattisesti niin, että kuka tahansa pystyi valitsemaan kolme sattumanvaraista lelua Chaserin laatikoista ja koira tunnisti oikeat lelut joka kerta. 

Chaserin ja Stellan kaltaiset merkittävät tapaukset ovat saaneet minut ajattelemaan eläinten oppimista ihan eri näkökulmasta. Rinnastan ne entistä enemmän 2-3-vuotiaisiin lapsiin, joiden tarpeet ei niinkään ole tavoitteellisia harrastuksia kuin tarpeita tulla ymmärretyksi ja saada itseluottamusta rakentavia kokemuksia riittävän usein. Itsellä kun on ollut jonkinlainen viha-rakkaus-suhde harrastuslajeihin. Toisaalta mulle helpointa olisi seurata jonkun toisen määrittämää rutiinia asioista, joita pitää osata, toisaalta spartalaisesti tokoliikkeitä suorittava koirakko tuntuu arkipäivässä vähän jonninjoutavalta. Ja sama pätee kaikkiin muihinkin temppu- ja liikelajeihin. Tuuma on koirana varsin mietteliäs tyyppi, joka miettii ensin hetken, kiinnostaako sitä juuri nyt mennä maate. Mutta sitten se menee. En koe hyötyväni juurikaan siitä, että treenaisin sille napakan maatemenon, jonka se suorittaisi sormia napsauttamalla. Mun mielestä fokus on vaihtunut: enää ei puhuta koiran tottelevaisuudesta, vaan siitä, mahdollistaako olosuhteet koiran toivotun käytöksen. Mieluummin toivoisi niitä hyvää arkielämää viettäviä koiria kuin kiihkeitä ikiliikkujia, jotka kykenee rauhoittumaan vain matalaärsykkeisessä ympäristössä. "Vain maalle omakotitaloon."

Muistoissa Iiri

Rantavahdin Jäätelökesä

16.5.2011-24.7.2024

En ole ikinä rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. 

Rakastin sinua, kun heinäkuun neljäs vuonna 2011 olin samana päivänä hakenut sinut kotiin ja sinä iltana nukahdit syliini leikittyäsi koko päivän uuden ystäväsi, vain yhdeksän viikkoa vanhemman Nekku-sheltin kanssa. Rakastin sinua, kun vajaan vuoden vanhana sairastuit kennelyskään. 

Rakastin sinua, kun yhdessä etsimme paikkaamme maailmassa eri puolilta Suomea. Rakastin sinua, kun etsimme kuumeisesti meille sopivaa harrastusta. Se löytyi lopulta omasta kotoa. Rakastin sinua, kun kahden vuoden iässä aloit oksennella ja menettää karvaa ja sait ensimmäisen allergiadiagnoosin kanasta. Se säilyi sinulla sinä pahimpana allergiana loppuun asti. 

Rakastin sinua silloinkin, kun lähdin kokeilemaan Ruotsiin ja jätin sinut Suomeen odottamaan, että löytäisin meille sopivan yhteisen kodin. Rakastin sinua, kun tulin pois sieltä ja muutimme pikku solukämppään Viikkiin vain tajutakseni, että olin itse henkisesti liian huonossa jamassa kyetäkseni käsittelemään reaktiivisuuttasi. Onneksi mummikin rakasti sinua ja otti sinut ilomielin vastaan. Rakastin sinua ja päätin olla tuomatta sinua asuntoon, jonka rämisevää hissiä olisit aivan varmasti pelännyt kuollaksesi. 

Rakastin sinua, kun eräässä puuskassa päätin hakea sinut kotiin ja hoitaa sinut itse, kävi miten kävi, vaikka minun oli vaikea uskoa omaan pystyvyyteeni. Rakastin sinua, kun henkinen kuormituksesi alkoi olla liiallista kuunnellessasi hiiriä vilisemässä seinien sisässä. Päätin aikaistaa muuttoa takaisin Helsinkiin vain siksi. 

Rakastin sinua, kun saman vuoden marraskuussa sairastuit kohtutulehdukseen ja luulin menettäväni sinut. Oireilit niin vähän ja vielä odotushuoneessakin haukuit pystyyn kaikki muut koirat, vaikka olit kuolemansairas. Rakastin sinua sen vajaan kolme vuotta, jonka sain lisäaikaa tuon päivän jälkeen. Rakastin sinua joka kerta, kun sinulle tuli uusi allergia ja jouduimme aloittamaan alusta ruuan etsimisen. Kiitos, että siedit loppuun asti kauraa. 

Rakastin sinua, kun aloit oireilla samanlaisia takapääoireita kuin äitisi, joka oli menehtynyt niihin. Rakastin sinua aivan erityisen paljon sen vajaan vuoden sen jälkeen, jolloin tiesin, että elät jatkoajan jatkoajalla. 

Rakastin sinua sinä aamuna, kun hyppäsit alas sängyltä ja tasapainosi ei enää kannatellut sinua. Kun näin silmissäsi sen mielipahan, kun rakkosi ei enää pitänyt ja ulkona taistelit jokaisen askeleen edestä. En voinut olla rakastamatta sinua, kun tein sen puhelun, jonka tekemistä jokainen lemmikinomistaja vihaa. Rakastin sinua työntääkseni oman suruni taka-alalle ja tarjotakseni sinulle rauhallisen viimeisen päivän lempi-ihmisesi vieressä. Rakastin sinua ja halusin ottaa sinut mukaani kotiin, vaikka tiesin, ettet enää nousisi siltä pöydältä. Kun tulin kotiin ja näin, että kissat käyttäytyivät ihan eri tavalla kuin normaalisti, tajusin, että nekin rakastivat sinua.

Kääntöpiiri

Iiri menehtyi 1,5 kk sitten. Kirjoitan hänestä erillisen muistokirjoituksen.

Reilu viikko sitten meille tuli perheenlisäystä uuden belgialaiskakaran muodossa. Tervetuloa Redion Toutou eli Tuuma 💜 

Tuuma on heittänyt mut uuteen tuntemattomaan. Mulla oli koira, jonka tunsin läpikotaisin. Ennakoin kaikki sen jännät tilanteet. Iiri ei ollut normaalisti niin hermoraunio kuin olisi voinut olla, koska olin tottunut harjaamaan asiat sen edestä. Olisinko voinut yrittää enemmän totuttaa sitä asioille? Varmasti. En kuitenkaan halunnut kiusata vanhaa koiraa altistamalla sitä pelottaville asioille niin usein, että ne olisivat menettäneet pelottavuutensa. Iiri eli viimeiset vuotensa vähän pumpulissa ja pystyn elämään valintani kanssa. 

Kun Tuuma tuli, olin likimain paniikissa. Pentu suhtautui pelokkaasti asioihin, joko mä nyt jo ehdin pilata sen? Olin elänyt reaktiivisen koiran kanssa kauan, miten pennun kouluttaminen eroaa siitä? Osaisin tsempata pelokasta aikuista koiraa, mutta miten tsempataan pentua tavalla, ettei traumaa pääse syntymäänkään? 

Viikkoa myöhemmin ollaan rentouduttu molemmat. Tullessaan Tuuma oli älyttömän rauhallinen, mutta nyt pentutyypillisempää riehakkuutta on jo löytynyt. Ilokseni oon huomannut, että Tuuma hakee entistä enemmän kontaktia muhun jännittävissä tilanteissa ja ylipäätäänkin. Oon suunnilleen saanut vastattua itselleni, mikä erottaa pennun ja reaktiivisen aikuisen koulutuksen. 

Konkreettisesti ei välttämättä mikään. Molempia rohkaistaan ihan samalla tavalla ja molempia saattaa jännittää hyvin samantyyppiset asiat. Tuuman kanssa en vaan voi tehdä samanlaista ratkaisua kuin Iirin kanssa ja mukauttaa elämää välttelemään niitä kaikkein jännittävimpiä asioita. Se on siinä mielessä vaikeempaakin, että mun täytyy oppia sietämään omia vaikeita tunteitani, kun koira osoittaa jännitystä ja pelkoa, ja luovimaan meidän molempien tunteiden läpi tilanteeseen, jossa jännä juttu ei enää ole jännä juttu. 

Iirin muisto saa erityisesti mun ahdistuneisuushäiriön liioittelemaan kaikkia reaktiivisuuden merkkejä. Jos Tuuma ois jonkun muun pentu, en luultavasti ois yhtään niin huolissani kuin nyt kun itse oon vastuussa hänestä. 

Mulla on paljon koira-ajatuksia taas ja koitan päivittää niitä tähän blogiin. Palataan siis astialle!