Luonnehtisin pohjoisen-keikkaani jokseenkin vaikeaksi. On jännä, kuinka vieraaksi sitä voi olonsa tuntea seudulla, jossa on viettänyt lapsuutensa, mutta samalla tunnistaa jonkin tunteen jostain kaukaa historiasta. Minä muistin, kuinka 12-vuotiaana lopetin niin kovin turhautuneena agilityn. Se oli maailman ihaninta, se oli maailman mahtavinta, mutta ujo tyttö ei päässyt millään kyydillä treeneihin. Lätkäistiinpä toinen kaksitoistavuotinen päälle, eikä mikään ollut muuttunut.
Meistä tuli Citybelgejä. Minä kuittasin paikan Helsingin yliopistossa ja värväydyin Iirin kanssa paikalliseen, aktiivisuudessa varsin kunnostautuneeseen rotuyhdistykseen. Ollaan käyty tokoilemassa kerran viikossa. Iiri tykkää ja minä tykkään. Tutustuin juuri alokasluokan kisaliikkeisiin. Ei sekään välttämättä ole poissuljettua. Mutta otetaan rauhallisesti.
Rakastan koiraani sohvachampionina. Jo ennen kuin se on istahtanut sivulleni täydessä linjassa polviini nähden, olen sulkenut sen kainalooni ja nukkunut sen kanssa kymmenen minuuttia pitempään aamulla. Sen ei tarvitse tehdä mitään muuta riittääkseen kuin olla siinä. Kaunis otus. Tietysti haluan tarjota sille tekemistä, jotta se saisi minulta yhtä paljon kuin minä siltä. Ei meillä kuitenkaan mikään kiire ole. Ongelmat ratkotaan sitä mukaa kuin niitä tulee. Kyllä se vähän tahtoo rähjätä remmissä samoin kuin vetää. Mutta en minä sitä koe laiminlyöväni, vaikkei meillä jatkuvasti olekaan joku projekti päällä.
En tiedä, hankinko toista belgiä pitkään, pitkään aikaan. Tai edes toista koiraa. Kyllähän minä niitä manioissani aina mietin, mutta saan jo Iiriltäkin niin paljon. Siksi toisekseen minulla ei ole aikaa opintojeni ohella.
 |
| Iiri ja Dana ottavat rennosti |
