Taskuraketteja ja kukkakeppejä

Olen pari kertaa tuonut julki ulkonäkösuosimukseni kummastakin rodusta. Belgi ei saa olla liian sirorakenteinen, tikkujalkainen pieni paimenkoira. Shelteissä ärsyttää niiden kutistuminen useimpien tuomarien suosimuksissa. Ne ovat ihan hyviä periaatteita teoriassa.

Käytännössähän ulkonäön olisi tultava pennunvalinnassa toissijaisena ominaisuutena. Puoli vuotta käsityksiä muodosteltuani lähdin tekemään Pipin pentueeseen valintaa näiden edellä mainittujen ulkonäkötoivomuksien määräämänä, haluten koiran, jolla on jokseenkin samansävyinen turkki kuin äidillään. Ja kuitenkin mukaani lähti pentueen pienin ja siroin. Tämä pikkuruinen neiti on osoittautunut luonteensa puolesta varsinaiseksi unelmien täyttymykseksi, ihanaksi koiraksi harrastaa. Samoin olen yhtä grotskunarttua katsellut turhan pieneksi ja siroksi omaan makuuni, mutta ko. perhe on harrastuskoirina ihan huippupäätä, mitä nyt on hiukan katsellut niiden edesottamuksia. Harrastussilmäni alkaa hiljalleen kehittyä tuon ulkonäkösilmän ohi, tänäänkin jo kävi takaraivossa pieni ajatus, josko laittaisi ensimmäisen grotskunsa sitten joskus tuon sisarusparven jälkeläisistä. On niitä niin ihana katsella tositoimissa.

Shelttienkin suhteen vannoin ihan vasta, etten kyllä laita sellaista minishelttiä. Ajatus pääsi jalostumaan senkin suhteen jo; nyt päätoive olisi, että koira olisi eloisia luonteita kantavasta linjasta, ulkonäöllä ei varsinaisesti ole vähäistäkään väliä. Ainoa, mitä en nyt halua, on ns. näyttelybroileri, valtavaa turkkia kantava tyhjäpää. Ilman muuta ulkonäkö on vain plussaa, kyllä minäkin näyttelyihin lähden (Iirin kanssa on pikku pakko :D), mutta miettiä sopii, tekeekö puutteellisella luonteella varustetulla kauniilla, mutta harrastuksia varten hankitulla koiralla oikein mitään.

Pee-Pee-Pello ja uusi blogi

Ensi alkuun ilmoitusluontoinen asia. Kun olen jonkun verran noita englanninkielisiä päivityksiä tehnyt, niin tästedes teen ne uuteen kissablogiini Feline Living. Tämä blogi säilyy edelleen koirapainotteisena, joskin kirjoitan myös entiseen malliin juttuja muistakin eläimistäni. Kissaversio vastaavasti painottuu kissoihin, mutta jos koen tarvetta kirjoittaa jonkin koirajutun englanniksi, teen sen sinne.
Hey, I've created a new blog written completely in English. It's mainly concerning cats as I have two of them, but I'm planning to update there all the dog stuff I feel I need to write in English. So this paragraph is the last one of that language you'll see here. You can find the blog by clicking the link above in the Finnish paragraph.

Viikonloppuna pakkasin Iirin mukaan ja lähdin käymään Pellon pentunäyttelyssä. Veljeni perheineen asuu ko. paikkakunnalla, ehkä muistatte tämän tarinan veljenpoikani syntymäpäiviltä. Oulu-Pello-väli on aika hurja pienelle matkustettavaksi, nelituntisen matkan aikana ehdin jo uumoilla tulevia vesivahinkoja. Käytin Iiriä kyllä ulkona Kemissä ja Torniossa, muttei se millekään alkanut. Ei ilmeisesti tyttö kuitenkaan niin jalat ristissä matkustanut.
Iiri pärjäsi matkat oikein hyvin. Se kiipeää bussiin jo itse, samoin hyppää penkille (jonka toki olen peittänyt). Sieti opetellakin, sen kymmenkiloinen olemus ei oikein enää anna myöten nopeille siirroille paikasta toiseen.

Automatkustuksenkin Iiri on omaksunut. Ehdimme ennen matkaa käydä rokotusreissun kaverin kyydillä farmarilla, sitä ennen se ei ollut moisen kulkuvälineen perässä olla. Veljenikin omistaa farmarin, ja sen kyydissä Iiri jo osasi olla kuin kala vedessä, mitä nyt että se mönki pari kertaa koiraverkon raosta takapenkille...

Näyttelyynhän olimme menossa turisteina. Nekku ei päässyt osallistumaan (sitä ei ole totutettu kehää varten), mutta paikalla oli sen sijaan Nekun sisko Fella (Vauhtitassun Lipstikka), jonka tapasin nyt ensi kertaa luovutuksen jälkeen. Kaunis tyttö oli merlestä kasvanut! Fella sai kehästä kakkosen kokonsa takia. Se on nyt puolivuotiaana tasan 35 cm, Nekkua noin kolme senttiä matalampi. En oikein välitä siitä, mihin suuntaan sheltit ovat menossa. Kehän voitti äärettömän pieni merlesheltti, mikä taitaa olla aika yleinen trendi nykyään. Ei taida olla Nekulla asiaa muotovalioruusukkeille, jos tämä on asian laita. Ei kyllä tarvitsekaan. Haluaisin Nekusta vain harrastuskoiran, tosin minulla ei ole hirveän hyviä saumoja kouluttaa sitä, kun asun niin kaukana. Harmikseni.

Mutta tosiaan, Iiri ei päässyt näyttelyyn sisään! Portsari vilkaisi tytön paperit ja lähetti kotiinsa kasvamaan. ;) No ei vaineskaan, rokotukset eivät olleet kyllin vanhat, eikä sille mahda mitään. Saipahan tehdä debyyttinsä auton perässä odottamisessa. Hyvin hoituikin. :) Paikalla ei ollut ensimmäistäkään belgialaista, mikä oli aika harmi. Kai ne eivät vain tule etelämmästä noin ylös pohjoiseen, kun tällä alueella ei hetkeen ole ollut sopivan ikäistä belgipentuetta. Iiri olisi luonnollisesti varastanut show'n ja leipoutunut epäviralliseksi BISsiksi. ;)

Likka pääsi hieromaan tuttavuutta veljeni koirien kanssa, joita ovat aiemmassa postauksessa mainittu nuori labbis Saana sekä liki kymmenvuotias sekarotuinen Tessi. Saana on hirveä touhottaja, ja Iiri vähän vierasti alkuun moista innokkuutta. Tessi vanhempana koirana ei sitten mellestämiseen syttynyt I:n yrityksistä huolimatta, mutta labbiksesta syntyi varsinainen melskakaveri. Siellä ne saivat sitten pihallakin vetää juoksurallia. Iiri sai olla tosi paljon irti, mihinkään ei pihalta luvatta lähtenyt, tosin säikäytti yhden pikkutytön, lasten kaverin, silkalla riemastuneella kohtijuoksullaan. :S Iirihän on älyttömän sosiaalinen koira, tykkää lapsista, toisista koirista ja vieraista aikuisista, mutta tuota intoa pitäisi alkaa hiljalleen hillitä. Itse en pysty kuvittelemaan, että joku pelkäisi tuollaista hyväntahtoista hömppää, mutta tosi on, että jos pelkää koiria, kohtijuokseva hännänheiluttaja vaistomaisesti laukaisee pelkoreaktion, oli kuinka kiltti ja pentu hyvänsä. Minusta on vähän sääli hillitä tuollaisia silkkaa riemua osoittavia eleitä, kuten vastenhyppimistä ja tuota kohtijuoksua, mutta onhan se niin, että kunnon koirakansalaisen pitäisi osoittaa välinpitämättömyyttä kadullakulkijoita kohtaan. Tykkäisin tosi paljon, jos Iiriä voisi pitää irti kaikissa tilanteissa kaupunkikävelyitä lukuunottamatta. Se tarkoittaa vain sitä, että kaikki pyrähdykset on opetettava pois.

Erään kissan sairaskertomus

Torstaina pistäydyimme Tashan kanssa lääkärissä. Kattiparasta otettiin yhteensä neljä verinäytettä, joilla tarkastettiin verensokeri sekä munuaisten, kilpirauhasten ja maksan tila. Sen lisäksi se joutui röntgeniin, jolla varmistettiin, ettei tytössä ole näkyviä kasvaimia.

Mahdollisia diagnooseja oli viisi, yksi kutakin koetta kohden. Diabetes, munuaisten vajaatoiminta, kilpirauhasen liikatoiminta, maksatulehdukset sekä syöpä. Eläinlääkärin mielipidettä kysyessäni jälkimmäinen olisi ollut se huonoin vaihtoehto, etenkin piilevänä ja armottomana. Kaikki muut pysyisivät kurissa lääkityksen avulla. Tasha todettiin kohtalaisen pirteäksi eikä ainakaan aneemiseksi kissaneidiksi. Sitä toimenpide ärsytti ensin järjettömästi; siltä tuli koko repertuaari sähinää, murinaa, raavinta- ja puremisyrityksiä. Sitten kun piikittäminen oli lakannut ja toinen sai hyvitykseksi hiukan raksuja, alkoi huomionkipeys. Se kehräsi ja puski jalkoja ja käsiä mielissään. Melkoinen tuuliviiri kissakseen.

Saimme tietää, että verikokeiden tulosten saapumisessa menisi huomiseen. Röntgenkuvan näki heti ja se todettiin puhtaaksi. Hyvässä tapauksessa koe tai kaksi kerkeäisi valmistumaan, jos jäisimme odottelemaan, mutta helpointa olisi vain mennä kotiin ja soitella tuloksista perjantai-iltapäivänä. Aloimme siis niine hyvinemme tehdä lähtöä.
Siinä korttiani maksuksi höylätessä labran lääkäri huikkasi meidät takaisin, sillä yksi koe oli valmistunut ja ilmentänyt liika-arvoa eräälle pitoisuudelle. Vastaanottanut lääkäri tulkitsi tuloksen, ja kertoi meille, että tefloninharmaalla kissallani on diabetes. Diagnoosi tarkoitti sitä, mitä se tarkoittaa ihmisellekin: insuliinilisää. Ja kyllä, piikitettynä. Kissani tarvitsisi tästä edespäin piikin kahdesti päivässä. Se tarkoittaisi melkoista elämänmuutosta meille kaikille.

Jatkuu seuraavassa numerossa. Sitten, kun jaksan jäsennellä taas ajatuksiani. :P

Kissaneitiseni

Meidän tefloninharmaa Natsi-neiti on kipeä. Enkä tykkää sen oireista yhtään. Ehkä antauduin liiaksi Googlen vietäväksi, mutta sen idean jälkeen, jonka sieltä sain, olen äärimmäisen huolissani katsonut noita oireita, sillä tunnen ne. Liiankin hyvin.

Yleiskunnon heikkeneminen. Laihtuminen, turkin laadun huononeminen, oksentelu, huono ruokahalu, tiheä virtsaaminen. Ihan kuin meidän Hista vajaa vuosi sitten. Miinus ripuli, joita kissoilla ei munuaisten vajaatoiminnassa niin esiinnykään.

Olen yrittänyt viime viikosta asti päästä sen kanssa lääkäriin, vaan eri asemat pallottelevat meitä ympäriinsä. "Meillä ei ole aikoja, yritä päivystykseen", "tämä ei ole päivystysasia", "meidän ajat menevät ensi viikolle", "soititko jo Ouluvetiin, Akuuttiin, jne..." Eilen kukaan ei vastannut puhelimeen. Tänään sitten vihdoin ja viimein sain ajan torstaille Lemmikkiin. Tulee kallis tikki, mutta se maksetaan, että saadaan Tasha-rievulle jotain diagnoosia. Toivon, että olen väärässä pahojen aavistusteni kanssa.

Kissat ja koirat eivät sairasta tuota vajaatoimintaa ihan samalla tavalla. Kissoille yleensä pystytään antamaan pitempi elinajan ennuste, riippuen siitä, miten varhain sitä ollaan ryhdytty hoitamaan. Minä vannoin Histan kuoleman jälkeen, etten saman diagnoosin sattuessa anna enää yhdenkään lemmikkini päästä niin pitkälle siinä. Mutta mihin sen viivan pystyy piirtämään? Mikä on ohimenevä heikkouden hetki, mikä on lopullinen heikkeneminen? Histankin ripulia olisi voinut viikkoa aiemmin luulla vielä niiksi sen taudeiksi, joiden jälkeen se taas piristyy. Ja kuinkas sitten kävikään.
Kyynelsilmin olen tuota kissaa katsonut ja koettanut varautua siihen hetkeen, jona kuulen sen verikoetuloksista vahvistuksen pelolleni. Se on minun Natsi. Se on vasta seitsemän.

Keltainen nokka ja märät korvat

Tässä Iirin sisarusten uusiin perheisiin ja muihin belgi-ihmisiin tutustuessa on tullut aika nöyräksi kirjoittamaankaan mistään. :) Ennen ehkä tuntui, että oli hiukan haisua asioista ja että jopa voisi jonkinlaisia yleistyksiä tehdäkin, mutta nyt on alkanut jo vähän hävettää tämä pieni minä pienten juttujensa kanssa. :D Kouluttaminen on sellainen asia, josta itse mielellään rupattelisi, mutta toisaalta, erästä vessakirjoitusta lainaten, on parempi pitää suunsa kiinni ja antaa vaikutelma tyhmyydestä kuin avata se ja osoittaa vaikutelma todeksi. :D

Koen tosin, että yksi iso vahvuus omassa persoonallisuudessa koirani kouluttajana on pyrkimykseni aina kehittymään. Aika harvoin (paitsi tänään ;)) olen menettänyt hermojani itse Iiriin, enemmän itseeni, joka ei ole tehnyt tarpeeksi vaikuttaakseen Iirin käyttäytymiseen. Nyt olen sairastanut monta päivää ja näin ollen myös hukannut monta päivää Iirin kouluttamisessa, sillä leikkiminen, lenkkeileminen ja kaikki muu yhteinen tekeminen on ollut minimissään. Pakolliset käskytkin ovat olleet aika vaisuja, sellaisia kuin ne nyt kuumeisella, räkäisellä ihmisellä voivat olla. Sitähän neiti uhmispuhmis on käyttänyt härskisti hyväkseen, ja "alas!"- ja "tule!"-käskyt ovat kaikuneet paljon kuuroille korville.

Seura-/yhdistystoiminta kiinnostaisi myös. En vain tiedä, mikä se mieleinen ryhmä olisi; rotuyhdistys, rotuyhdistyksen lehti, rotuyhdistyksen paikallisosasto, harrastusseura, toinen vaiko kolmas. Osaan kuvitella, että nämä kaikki ottaisivat mielihyvin tekevät kädet vastaan, mutta kuitenkin pitäisi poimia se yksi, jolle uhraisi enemmän aikaansa. Ai niin ja mikä osasto tai jaos? Mitä rotuyhdistyksen toimintaan tulee, olen kiinnostunein jalostuksesta ja harrastustoiminnasta, joissa kummissakin olen murheellisen keltanokkainen. No, josko aloittaisi tämän uran rivijäsenenä, eihän sitä ole heti koiran hankittuaan pakko työntää nokkaansa intensiivisesti joka asiaan. Aloittaisi vaikka talkoilusta.