Olen pari kertaa tuonut julki ulkonäkösuosimukseni kummastakin rodusta. Belgi ei saa olla liian sirorakenteinen, tikkujalkainen pieni paimenkoira. Shelteissä ärsyttää niiden kutistuminen useimpien tuomarien suosimuksissa. Ne ovat ihan hyviä periaatteita teoriassa.
Käytännössähän ulkonäön olisi tultava pennunvalinnassa toissijaisena ominaisuutena. Puoli vuotta käsityksiä muodosteltuani lähdin tekemään Pipin pentueeseen valintaa näiden edellä mainittujen ulkonäkötoivomuksien määräämänä, haluten koiran, jolla on jokseenkin samansävyinen turkki kuin äidillään. Ja kuitenkin mukaani lähti pentueen pienin ja siroin. Tämä pikkuruinen neiti on osoittautunut luonteensa puolesta varsinaiseksi unelmien täyttymykseksi, ihanaksi koiraksi harrastaa. Samoin olen yhtä grotskunarttua katsellut turhan pieneksi ja siroksi omaan makuuni, mutta ko. perhe on harrastuskoirina ihan huippupäätä, mitä nyt on hiukan katsellut niiden edesottamuksia. Harrastussilmäni alkaa hiljalleen kehittyä tuon ulkonäkösilmän ohi, tänäänkin jo kävi takaraivossa pieni ajatus, josko laittaisi ensimmäisen grotskunsa sitten joskus tuon sisarusparven jälkeläisistä. On niitä niin ihana katsella tositoimissa.
Shelttienkin suhteen vannoin ihan vasta, etten kyllä laita sellaista minishelttiä. Ajatus pääsi jalostumaan senkin suhteen jo; nyt päätoive olisi, että koira olisi eloisia luonteita kantavasta linjasta, ulkonäöllä ei varsinaisesti ole vähäistäkään väliä. Ainoa, mitä en nyt halua, on ns. näyttelybroileri, valtavaa turkkia kantava tyhjäpää. Ilman muuta ulkonäkö on vain plussaa, kyllä minäkin näyttelyihin lähden (Iirin kanssa on pikku pakko :D), mutta miettiä sopii, tekeekö puutteellisella luonteella varustetulla kauniilla, mutta harrastuksia varten hankitulla koiralla oikein mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti