Torstaina pistäydyimme Tashan kanssa lääkärissä. Kattiparasta otettiin yhteensä neljä verinäytettä, joilla tarkastettiin verensokeri sekä munuaisten, kilpirauhasten ja maksan tila. Sen lisäksi se joutui röntgeniin, jolla varmistettiin, ettei tytössä ole näkyviä kasvaimia.
Mahdollisia diagnooseja oli viisi, yksi kutakin koetta kohden. Diabetes, munuaisten vajaatoiminta, kilpirauhasen liikatoiminta, maksatulehdukset sekä syöpä. Eläinlääkärin mielipidettä kysyessäni jälkimmäinen olisi ollut se huonoin vaihtoehto, etenkin piilevänä ja armottomana. Kaikki muut pysyisivät kurissa lääkityksen avulla. Tasha todettiin kohtalaisen pirteäksi eikä ainakaan aneemiseksi kissaneidiksi. Sitä toimenpide ärsytti ensin järjettömästi; siltä tuli koko repertuaari sähinää, murinaa, raavinta- ja puremisyrityksiä. Sitten kun piikittäminen oli lakannut ja toinen sai hyvitykseksi hiukan raksuja, alkoi huomionkipeys. Se kehräsi ja puski jalkoja ja käsiä mielissään. Melkoinen tuuliviiri kissakseen.
Saimme tietää, että verikokeiden tulosten saapumisessa menisi huomiseen. Röntgenkuvan näki heti ja se todettiin puhtaaksi. Hyvässä tapauksessa koe tai kaksi kerkeäisi valmistumaan, jos jäisimme odottelemaan, mutta helpointa olisi vain mennä kotiin ja soitella tuloksista perjantai-iltapäivänä. Aloimme siis niine hyvinemme tehdä lähtöä.
Siinä korttiani maksuksi höylätessä labran lääkäri huikkasi meidät takaisin, sillä yksi koe oli valmistunut ja ilmentänyt liika-arvoa eräälle pitoisuudelle. Vastaanottanut lääkäri tulkitsi tuloksen, ja kertoi meille, että tefloninharmaalla kissallani on diabetes. Diagnoosi tarkoitti sitä, mitä se tarkoittaa ihmisellekin: insuliinilisää. Ja kyllä, piikitettynä. Kissani tarvitsisi tästä edespäin piikin kahdesti päivässä. Se tarkoittaisi melkoista elämänmuutosta meille kaikille.
Jatkuu seuraavassa numerossa. Sitten, kun jaksan jäsennellä taas ajatuksiani. :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti