Muistoissa Iiri

Rantavahdin Jäätelökesä

16.5.2011-24.7.2024

En ole ikinä rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. 

Rakastin sinua, kun heinäkuun neljäs vuonna 2011 olin samana päivänä hakenut sinut kotiin ja sinä iltana nukahdit syliini leikittyäsi koko päivän uuden ystäväsi, vain yhdeksän viikkoa vanhemman Nekku-sheltin kanssa. Rakastin sinua, kun vajaan vuoden vanhana sairastuit kennelyskään. 

Rakastin sinua, kun yhdessä etsimme paikkaamme maailmassa eri puolilta Suomea. Rakastin sinua, kun etsimme kuumeisesti meille sopivaa harrastusta. Se löytyi lopulta omasta kotoa. Rakastin sinua, kun kahden vuoden iässä aloit oksennella ja menettää karvaa ja sait ensimmäisen allergiadiagnoosin kanasta. Se säilyi sinulla sinä pahimpana allergiana loppuun asti. 

Rakastin sinua silloinkin, kun lähdin kokeilemaan Ruotsiin ja jätin sinut Suomeen odottamaan, että löytäisin meille sopivan yhteisen kodin. Rakastin sinua, kun tulin pois sieltä ja muutimme pikku solukämppään Viikkiin vain tajutakseni, että olin itse henkisesti liian huonossa jamassa kyetäkseni käsittelemään reaktiivisuuttasi. Onneksi mummikin rakasti sinua ja otti sinut ilomielin vastaan. Rakastin sinua ja päätin olla tuomatta sinua asuntoon, jonka rämisevää hissiä olisit aivan varmasti pelännyt kuollaksesi. 

Rakastin sinua, kun eräässä puuskassa päätin hakea sinut kotiin ja hoitaa sinut itse, kävi miten kävi, vaikka minun oli vaikea uskoa omaan pystyvyyteeni. Rakastin sinua, kun henkinen kuormituksesi alkoi olla liiallista kuunnellessasi hiiriä vilisemässä seinien sisässä. Päätin aikaistaa muuttoa takaisin Helsinkiin vain siksi. 

Rakastin sinua, kun saman vuoden marraskuussa sairastuit kohtutulehdukseen ja luulin menettäväni sinut. Oireilit niin vähän ja vielä odotushuoneessakin haukuit pystyyn kaikki muut koirat, vaikka olit kuolemansairas. Rakastin sinua sen vajaan kolme vuotta, jonka sain lisäaikaa tuon päivän jälkeen. Rakastin sinua joka kerta, kun sinulle tuli uusi allergia ja jouduimme aloittamaan alusta ruuan etsimisen. Kiitos, että siedit loppuun asti kauraa. 

Rakastin sinua, kun aloit oireilla samanlaisia takapääoireita kuin äitisi, joka oli menehtynyt niihin. Rakastin sinua aivan erityisen paljon sen vajaan vuoden sen jälkeen, jolloin tiesin, että elät jatkoajan jatkoajalla. 

Rakastin sinua sinä aamuna, kun hyppäsit alas sängyltä ja tasapainosi ei enää kannatellut sinua. Kun näin silmissäsi sen mielipahan, kun rakkosi ei enää pitänyt ja ulkona taistelit jokaisen askeleen edestä. En voinut olla rakastamatta sinua, kun tein sen puhelun, jonka tekemistä jokainen lemmikinomistaja vihaa. Rakastin sinua työntääkseni oman suruni taka-alalle ja tarjotakseni sinulle rauhallisen viimeisen päivän lempi-ihmisesi vieressä. Rakastin sinua ja halusin ottaa sinut mukaani kotiin, vaikka tiesin, ettet enää nousisi siltä pöydältä. Kun tulin kotiin ja näin, että kissat käyttäytyivät ihan eri tavalla kuin normaalisti, tajusin, että nekin rakastivat sinua.

Kääntöpiiri

Iiri menehtyi 1,5 kk sitten. Kirjoitan hänestä erillisen muistokirjoituksen.

Reilu viikko sitten meille tuli perheenlisäystä uuden belgialaiskakaran muodossa. Tervetuloa Redion Toutou eli Tuuma 💜 

Tuuma on heittänyt mut uuteen tuntemattomaan. Mulla oli koira, jonka tunsin läpikotaisin. Ennakoin kaikki sen jännät tilanteet. Iiri ei ollut normaalisti niin hermoraunio kuin olisi voinut olla, koska olin tottunut harjaamaan asiat sen edestä. Olisinko voinut yrittää enemmän totuttaa sitä asioille? Varmasti. En kuitenkaan halunnut kiusata vanhaa koiraa altistamalla sitä pelottaville asioille niin usein, että ne olisivat menettäneet pelottavuutensa. Iiri eli viimeiset vuotensa vähän pumpulissa ja pystyn elämään valintani kanssa. 

Kun Tuuma tuli, olin likimain paniikissa. Pentu suhtautui pelokkaasti asioihin, joko mä nyt jo ehdin pilata sen? Olin elänyt reaktiivisen koiran kanssa kauan, miten pennun kouluttaminen eroaa siitä? Osaisin tsempata pelokasta aikuista koiraa, mutta miten tsempataan pentua tavalla, ettei traumaa pääse syntymäänkään? 

Viikkoa myöhemmin ollaan rentouduttu molemmat. Tullessaan Tuuma oli älyttömän rauhallinen, mutta nyt pentutyypillisempää riehakkuutta on jo löytynyt. Ilokseni oon huomannut, että Tuuma hakee entistä enemmän kontaktia muhun jännittävissä tilanteissa ja ylipäätäänkin. Oon suunnilleen saanut vastattua itselleni, mikä erottaa pennun ja reaktiivisen aikuisen koulutuksen. 

Konkreettisesti ei välttämättä mikään. Molempia rohkaistaan ihan samalla tavalla ja molempia saattaa jännittää hyvin samantyyppiset asiat. Tuuman kanssa en vaan voi tehdä samanlaista ratkaisua kuin Iirin kanssa ja mukauttaa elämää välttelemään niitä kaikkein jännittävimpiä asioita. Se on siinä mielessä vaikeempaakin, että mun täytyy oppia sietämään omia vaikeita tunteitani, kun koira osoittaa jännitystä ja pelkoa, ja luovimaan meidän molempien tunteiden läpi tilanteeseen, jossa jännä juttu ei enää ole jännä juttu. 

Iirin muisto saa erityisesti mun ahdistuneisuushäiriön liioittelemaan kaikkia reaktiivisuuden merkkejä. Jos Tuuma ois jonkun muun pentu, en luultavasti ois yhtään niin huolissani kuin nyt kun itse oon vastuussa hänestä. 

Mulla on paljon koira-ajatuksia taas ja koitan päivittää niitä tähän blogiin. Palataan siis astialle!