Mä olen aina ollut enemmän tai vähemmän ylijakaja. Siis sellainen ihminen, joka kertoo asioita, joista puhuminen on usein jollain lailla tabu. Uskon olevani autismin kirjolla. Oli aika, jolloin koitin mukautua joihinkin näkymättömiin ja kirjoittamattomiin sääntöihin siitä, millaisista asioista ei saa puhua, ja se oli huomattavan ahdistavaa, kun useimmiten autistinen ihminen ei kauhean hyvin hahmota sellaisia varsinkaan tavallisessa arkisessa kanssakäynnissä. Mitä vanhemmaksi tässä on tullut, sitä vahvemmin sitä on ryhtynyt omaksumaan asennetta, että se on mun asiani, kerronko vai en kerro, ettei mulla ole luottotietoja tai etten ole väleissä isäni kanssa. Se on rentouttanut mua huomattavasti.
Mutta yksi sellainen ihan hirveän paljon mun elämään vaikuttava asia on se, miten huonoksi koiranomistajaksi koen itseni, ja mä myös häpeän sitä niin paljon, että siitä asiasta en ole uskaltanut alkaa puhua ennen kuin vasta tänä vuonna.
Iiri on mun ensimmäinen oma koira. Olin 23, kun sain sen. Läpikävin silloin yhtä elämäni isoa murroskohtaa. Olin eronnut vasta ihmisestä, joka ei tykännyt koirista. Mä olen aina rakastanut koiria ja tiennyt haluavani koiran. Ensimmäisiin tuttuihin koiriin kuului opaskoiria. Sitä myötä käyttökoirat on aina kiehtoneet mua. Ihmisen ja koiran yhteiselo. Millä tavalla koira voi auttaa ihmistä ja millä tavalla ihminen koiraa. Meille tuli sheltti mun ollessa 11, ja sitä agitreeneissä käytettäessä ja siihen maailman tutustuessa tuli myös belgit vastaan ja ne jätti lähtemättömän vaikutuksen. Millä lie ne nyt sen ikäiseen lapseen sen tekee, ulkonäöllä vai jollain ajatuksella siitä, millainen ihminen sitä saisi olla, kun sellaisen omistaisi. Meni kuitenkin yli kymmenen vuotta ennen kuin lapsen ihastus rotuun muuttui omaksi pennuksi.
Jokaisella koiraihmisellä varmaan on mielikuva siitä, millainen on belgi-ihminen. Metsässä harva se viikonloppu, kaikki palveluskoiralajit, vähintään tunnin lenkkejä joka ikinen päivä, aina oma piha joko taajama-alueen ulkopuolella, josta sujuvasti lähtee lampsimaan lenkkejä ilman hihnaa päällystämättömällä tiellä, tai josta koiran kätevästi pakkaa farmarin perään ja suhauttaa lähimmälle kuvaukseen sopivalle ulkoilualueelle. Kaipa mun olisi pitänyt ymmärtää luovuttaa Iiri sellaiselle ihmiselle siinä kohtaa kun tajusin, että se ihminen en ole minä.
En edes tiedä, minkärotuinen koira mulla pitäisi olla, jos en kerran ole oikea belgi-ihminen. Totta puhuen se pirullinen ääni mun takaraivossa sanoo, ettei mulla pitäisi olla minkäänlaista koiraa, koska olen niin huono ihminen. Tiedän, että Iirillä on paniikkihäiriö, se on reaktiivinen ja se pelkää tosi monenlaisia asioita, mutta oon aina yrittänyt parhaani. Kaipa se voisi paremmin ihmisellä, joka on oikea belgi-ihminen. Toisaalta belgi on siinä määrin yhden ihmisen koira, että ehkä kodinvaihto olisi traumatisoinut sen samaan tilaan joka tapauksessa. Ollaan taas samassa loppupäätelmässä. Sitä ei olisi ikinä pitänyt antaa mulle. Mutta mulla se on ja mulla se tulee olemaan elämänsä loppuun. Se täytti viime viikolla kaksitoista. Saa onnitella.
Oon haaveillut uudesta koirasta jo vuosia. Iiri tulee toisten koirien kanssa vähän vaihtelevasti toimeen, mutta parhaiten tuttujen urosten. Nuori koira varmaan tekisi sille hyvää. Belgit nyt mä tietty vaan tunnen parhaiten, kun niistä on eniten kokemusta. Mutta mua jännittää ajatus esim teiniuroksesta. Kun en kuitenkaan ole se oikea belgi-ihminen. Belgikuplassa tietty myös belgien ongelmat korostuu. Oon jo sata kertaa päättänyt vaihtaa rotua, kun kuulen ties kuinka monennesta vatsasyöpäkuolemasta tai Iirin kaltaisesta moniallergikkobelgistä. Mutta kaikilla roduilla (myös monirotuisilla) on omat ongelmansa eikä oman otuksensa terveyttä voi ikinä täysin ennustaa.
Loppuviimeksi en oikein vieläkään ole selvittänyt itselleni, mitä haluaisin koiran kanssa touhuta. Oon kysynyt itseltäni, mitä tekisin Iirin kanssa, jos se ei esim kiihtyisi tavalla, joka estää sitä hengaamasta kentän laidalla, kun toinen koira suorittaa. En yritä enää sulloa itseäni siihen palveluskoiralajien muottiin, koska se piste, jossa mulla on auto, johon pistää koira odottelemaan jäljen vanhenemista tai jolla ylipäätään körötellä sinne metsän laitaan, on hyvin epämääräinen piste jossain epämääräisessä tulevaisuudessa. Kaipa siis testaisin ne hallilajit. Mua edelleen myös kiinnostaa se, miten koiraa voi kouluttaa avustamaan erilaisissa ongelmissa. Joskus leikin ajatuksella jostain superhermoisesta malinoisista, jonka voisi kouluttaa joksikin psykiatriseksi avustajakoiraksi olemaan henkisenä tukena vaikkapa julkisella paikalla.
Mun varmaan kanssa pitäisi yrittää tutustua vähän erilaisiin koiraihmisiin. Se on niin ilmeistä, ettei musta ole tulossa sellaista Oikeaa Koiraihmistä, jota aiemmin jo kuvailin ja johon mä vertaan itseäni jatkuvasti, kun näen sellaisten päivityksiä somessani. Haluaisin silti uskoa, että se ei ole se ainoa oikea tapa olla koira- eikä ehkä edes belgi-ihminen. Mä vaan oon jotenkin tosi noidankehässä oman ahdistukseni ja riittämättömyydentunteeni kanssa, mitä ehkä tästäkin sepustuksesta on joku saanut vähän hahmotettua.
Jos tänne asti oot saanut luettua, kiitos siitä 💓 Tämän tarkoitus oli oikeastaan vaan toimia eräänlaisena kaapistatulona mulle todella vaikeassa asiassa. Ehkä joku jopa pystyy samaistumaan. Kun koiraharrastuskin on niitä asioita, joista somessa näkee lähinnä hienot tulokset kilpailuissa ja missä ikinä, ja ne arjen haasteet jätetään kertomatta.
Jos tänne asti oot saanut luettua, kiitos siitä 💓 Tämän tarkoitus oli oikeastaan vaan toimia eräänlaisena kaapistatulona mulle todella vaikeassa asiassa. Ehkä joku jopa pystyy samaistumaan. Kun koiraharrastuskin on niitä asioita, joista somessa näkee lähinnä hienot tulokset kilpailuissa ja missä ikinä, ja ne arjen haasteet jätetään kertomatta.
Otin tän hassun kuvan vasta kun olin kirjoittanut koko sepustuksen. Pöljä rakas akkarukka, joka kaikesta huolimatta vielä sinnittelee mukana, vaikka meidän elämä ei todellakaan ole mennyt kuin Strömsössä. Vaikka kai se aika harvalla loppujen lopuksi niin tekee.
