Tie kasvattajaksi, vaihe 1 läpäisty

Viikko sitten raapustin hyväksyttävästi tentin kasvattajan peruskurssilla. Jos ajatellaan kasvattajaksi päätymistä pelkkänä suorituksena, niin tämän jälkeen en tarvitse enää kuin rotujärjestön lausunnon, tietyn rahasumman ja muutaman tarjokkaan kennelnimeksi. Lausuntoa seuraavan hakemuksen postittamisen jälkeen paperit seilaavat maailmalla noin puoli vuotta, minkä jälkeen minulla toivottavasti on kennelnimi.

Mutta mitä muuta kasvattaminen on kuin suorittamista ja byrokratiaa? Kokeen läpäisemistä ehkä voisi pitää osoituksena kokelaan valmiudesta kasvattajaksi. Jos näin olisi, kuka tahansa kirjaviisas tai muuten vain hyvämuistinen voisi kasvattaa. Todellisuudessa yksi koe on varsin vähäinen osoitus. Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, mutta aihealueet on todella sisäistettävä. Sen lisäksi, että olet pennuttanut koirasi, olet myös tiettyyn pisteeseen asti vastuussa kasvateistasi; melkoisesta joukosta koiria siis. Se, että olet hankkinut itsellesi selkeän käyntikortin, kennelnimen, muistuttaa kasvattiesi omistajia siitä, kenen koirista nämä ovat syntynyt; keneen voi turvautua, jos asiat menevät hullusti. Jos minulla olisi nyt pentue, olisin aika heikoilla neuvomisessa. Eipä sillä, se on minulle hyvin ominainen luonteenpiirre, neuvominen, ohjaaminen ja opastaminen, mutta näin äkkiseltään en osaisi tyydyttävästi auttaa kasvattini omistajaa esimerkiksi murrosikäisen, dominointiin taipuvaisen belgiuroksen kanssa. Tiedän perusperiaatteet: jos sinulla on dominoiva koira, pyri näyttämään sille mahdollisimman vähän heikkouksiasi. Pyri olemaan rauhallinen auktoriteetti, tunnekuohut saavat sinut näyttämään epävarmalta koirasi silmissä. Se on kirjaviisautta. Todellinen ymmärrys tulee kokemuksen kautta, ja kolmiulotteisen vastauksen kasvattini omistajalle voin antaa vasta kun olen käynyt itse saman läpi. Iiri dominoi suhteellisen vähän. Nekku dominoi aika paljon, mutta koska en ole sen emäntä ja sen kanssa joka päivä, en tiedä sen persoonasta kuin siivun. Minulla ei ole hajuakaan, millainen se on silloin kun Iiriä ei näy mailla halmeilla tai se ei ole innoissaan minun, vierailijan, käynnistä.

Tietenkään kasvattajan ei tarvitse tietää kaikkea. Aina löytyy joku, joka tietää enemmän ja johon turvautua, jos oma asiantuntemus loppuu kesken. Koiriinkaan ei pidä suhtautua pelkästään asioina: vaikka minulta puuttuu kokemus dominoivasta uroksesta, minun ei suinkaan tulisi hankkia sellaista vain sen takia. Mutta oli eräs noista kurssin henkilökohtaisista oivalluksistani, se nimittäin, että minulta puuttuu kokonaan kokemus uroksen omistamisesta, ja se on jo aika iso aukko sivistyksessä.

Näin sai alkunsa haaveeni groenendael-jätkästä. Alustava aikataulukin alkaa hahmottua. Shelttityttöä olen kaavaillut vuodelle 2013, jolloin poitsu voisi tulla kenties 2014. Iirin pennuttamiselle katsotaan jokin sopiva ajankohta, jos terveystulokset antavat myöten. On katsottava myös, miten nämä henkilökohtaisen elämän kuviot menevät; työt, opinnot, asumiset, jne. Juuri nyt asun melko lailla kitsaan kokoisessa kodissa tuollaiselle eläintarhalle, mutta kuitenkin asuisin tässä mieluiten jokusen vuoden. Shelttityttö tänne mahtuu vielä hyvin.

Näissä kaikissa eläinhankintajutuissa pitäisi miettiä aina myös, miten aika riittää jokaiselle. Elämä nyt ei dramaattisesti muutu kalliimmaksi jokaisen lemmikin myötä. Silti kaikessa on kyse aina eläimen hyvinvoinnista: olisiko sen parempi jollain toisella, joka omistaa ehkä vähemmän eläimiä tai erityyppisen talouden? Mitä olemassaolevat lemmikit tuumaavat uudesta tulokkaasta? Entä jos kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä ja joudun vakavasti harkitsemaan jostakusta luopumista? Onko minun elämässäni tilaa tällaiselle lisälle, vaikka sydän haluaisi uuden sympaattisen laumanjatkeen? Samat kysymykset kerta toisensa jälkeen, oli eläin sitten ensimmäinen tai kymmenes. Yhdenkään ei tulisi olla toista vähäisempi.

Koirashoppailua

Olen jäsennellyt omia toiveitani koiramaisen tulevaisuuden suhteen. Lieväksi järkytyksekseni huomasin, että toivelistalla on kolmea eri rotua ja belgeistä kahta eri muunnosta.

Ihan ensimmäisenä taisin haaveilla mustasta belgistä, groenendaelista. Siis silloin, kun päätin ottaa koiran runsas vuosi sitten. Haave ei ole sinällään hävinnyt mihinkään, vaikka tähän punatukkaan päädyinkin. Iirikään nyt ei ole ensimmäiseksi ja viimeiseksi tervuksi jäämässä. Saa nähdä, jätänkö itselleni jonkun sen pennuista sitten aikojen päästä, vai etsinkö uusia sukuja. Muille muunnoksille en ole oikein lämmennyt, olen jotenkin niin leimallisesti pitkäkarvaisten eläinten ystävä. Yhtä kissaa ja lapsuuden hiirilemmikkejä lukuunottamatta kaikki eläimet ovat olleet enemmän tai vähemmän pitkäkarvaisia.
Minulla on jo toivekin, mistä sukulinjasta grotskuni haluaisin. Oulun seudulla vaikuttaa Sysisalaman D-pentueesta ainakin neljä, joista kaksi olen tavannut ja kolmannelta tyttären. Sisaruskatras on menestynyt erinomaisesti siinä, mille on alkanutkaan, titteleissä löytyy kolminkertaista käyttövaliota, tokovaliota ja monikansallista muotovaliota. Qojote's-kennelin Kestilän Sarin Diva (Sysisalaman Diiva) on tuon lauman jalostusnarttu, joka tekee pian toisen pentueensa. No, aivan näin pian en ole grotskuhaaveitani toteen saattamassa, joten kyseeseen tulee varmaankin sitten lapsenlapset.
Belgikäsittelyn jälkeen koirien määrä Katariinan toivetulevaisuudessa: Iiri + grotku + mahd. Iirin jälkeläinen = 3

Shelttejä ei sovi unohtaa. Vaikka joskus pohdin belgien olevan harrastusalttiuden puolesta kuin isoja versioita shelteistä, ei asia aivan niinkään ole. Sheltti on topakka pieni seuralainen, ei aivan yhtä miellyttämishaluinen kuin tämä vertauskohteensa, mutta älykäs ja lojaali yhtä kaikki. Vaikka Nekku onkin aika epätyypillinen sheltti, joka ei epäröi komentaa isompiaan, muistaa sen kanssa silti usein, miksi en ole riemusta kiljuen vaihtamassa rotua kokonaan. Se on vain niin karismaattinen rotu.
Se merle on luultavasti seuraavana hankintalistalla. Haaveilen shelttimäisestä jalostusnartusta, sillä haluan kasvattaa näitäkin koiria. Kasvattajasta en ole aivan satavarma, Nekun kasvattajan kanssa on keskusteltu, mutta asia riippuu paljolti siitä, mihin saumaan hänen seuraava shelttipentueensa asettuu.
Koirien määrä shelttien jälkeen: 3 + merlesheltti = 4

Toisinaan olen leikitellyt ajatuksella kunnon kääpiökoirasta, melkein yksinomaisesta seurakoirasta. Pk-piireissä törmää paljon väheksyvään ajattelutapaan, mitä tulee seurakoiriin. Minä pitäisin siitä, että voisin antaa jonkun koiran olla ihan vaan oma itsensä. Siitä, ettei sitä tarvitsisi koko ajan olla kehittämässä johonkin suuntaan. Siitä, että sille riittäisi ihan normaali kotiarki ja lämmin kainalo, mutta että jos siltä tuntuisi, sen voisi viedä treeneihin, joista se suoriutuisi hyvin.
Kääpiörodut painiskelevat hyvin paljon terveysongelmien kanssa, juuri niin kuin jättirodutkin. Kun koiraa jalostetaan olemaan nätti kuin nappi ja käsilaukkuun sujahtavan pieni, syntyy liian pieniä kalloja, liian lyhyitä kuonoja ja liian matalia runkoja. Pidän kääpiövillakoirista, mutta niillä on melkoinen kirjo erilaisia periytyviä sairauksia. Cavalierit ovat ihania, mutta tuo kallo-ongelma on viimeisen kymmenen vuoden aikana niillä ilmennyt ongelma, joka on hirvittävä ja kivulias. Ehkä olette lukeneetkin siitä. Ja vaikka pitkästä karvasta pidänkin, en jostain syystä lämpene pomeranianeille, kleinspitzeille ja niiden kaltaisille pörröturkeille. Mistähän minä sen mieluisen rodun sitten tällä viikolla bongasin. Yhtä kaikki, tulin todenneeksi, että paperilla perhoskoirat eli phalènet ja papillonit ovat pitkälti se, mitä kääpiörodulta toivoisin. Terhakka arjen sankari.
4 + phalene = 5

Viisi koiraa, joista kolme palveluskoiria. Ehkä minä harkitsen vielä uudemman kerran. :) Vaan eihän sitä elämästä koskaan tiedä, mihin se nakkelee ja mitä se mahdollistaa!

Kypsy siihen

No joo, vastaus tuohon auto-ongelmaan tuli loppujen lopuksi melko kivuttomasti. Ei auta muu kuin karsia harrastuksia sellaisiksi, joita pystyy harrastamaan julkisten vuorojen kanssa. Haku nyt meiltä taitaa jäädä, mutta toko ja jälki pidetään. Tokon jälkeen meillä on mahdollisuus käydä myös nätötreeneissä. Toinen vaihtoehto on pelastuskoirajutut, jonka itse asiassa keksin ihan juuri. Pitää olla yhteyksissä aiheesta enemmän tietävään.

Hieman kyllä meinaa riepoa, että Nekun treenaaminen uhkaa jäädä pois mahdottomana aikatauluun sovitettavana. Maanantai on Torkkilla päivä sekä tapakasvatukselle että sen jatkoryhmälle, jossa Iiri nyt siis on. Nekku aloittaisi tuossa tapakasvatuksessa. Autollisellehan tämä olisi huippujuttu ja kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Iiriä ja Nekkua ei kuitenkaan pysty taluttamaan yhtä aikaa (pistävät ihan hösseliksi) ja Nekun autoilukokemukset, saati sitten bussin suhteen, ovat hyvin vähäiset ja se suorastaan pelkää niitä. Näillä lähtökohdilla molempien tempaiseminen mukaan treenejä varten olisi luultavasti täynnä verta, hikeä ja kyyneliä ja erittäin todennäköisesti myös muitakin eritteitä.

Meille on tulossa perheenlisäystä. :) Tuossa viime syksynä ryhdyin tutkimaan rotukissaharrastusta. Silloin kun hain Lillin kotiin pentuna, harmistuin aika tavalla tuohon tyypilliseen kotikissakasvatukseen: pentu halvalla tai ilmaiseksi mukaan heti, ei juuri mahdollisuuksia kysellä pentujen taustoista ja "kasvattajan" toiminnasta, sen koommin et pentusi kasvattajasta tai sisaruksista kuule. Silloin, kesällä 2008, päätin, että seuraava kissani aikojen päästä tulee olemaan rotukissa; norjalainen metsäkissa tai Maine coon. Tämä Iirinhankintaprojektini sitten varmaan madalsi kynnystä sen verran, että aloin kyselemään kasvattajia toden teolla ja nyt on hyvällä tuurilla erään ylivieskalaisen kauniin cooninartun vatsassa meille uusi tulokas. :) Minun piti odotella loppuvuoteen 2012 toista pentuetta samalta kasvattajalta, mutta yksi kuva, jossa tuo narttu kökötti turkin väritystä vaille aivan samannäköisenä kuin Tasha, riitti aikaistamaan pentusuunnitelmat. On ihan älyttömän mukava kasvattaja (mainos: linkki), ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka olen käynyt paikan päälläkin ja ollut paljon mailivaihdossa. :)

Mutta joo, sellaisia jänniä juttuja meillä tällä kertaa, nyt ollut taas vähän enemmän päivitysintoa kuin kuluneina kuukausina.

Se, mikä jää sanomatta

Iiri on ollut minulla puoli vuotta. Ennen Iiriä perehdyin koiraharrastuksiin lähinnä paperilta, ja paljon sen jälkeenkin. Meidän ja minun kokemukset pk-lajeista ovat hyvin vähäiset, ollaan käyty mejä-alkeet ja tehty vähän harjoitusjälkeä, siinä se oikeastaan on. Haku piti aloittaa, mutta ensimmäisenä treenipäivänä olin sairaana ja nyt ei ole vielä tullut tilaisuutta lähteä tutustumaan.

On yksi asia, joka vähintäänkin palveluskoira-, myös muissa lajeissa, on niin oleellinen, ettei sitä innokas harrastaja edes huomaa ensin sanoa, mutta tunnustaa sen tärkeyden sitten kun joku muu sen osoittaa. Ja ilman sitä useimmat asiat vaikeutuvat huomattavasti, melkein voisin sanoa, että pk-lajit muuttuvat mahdottomiksi. Se on luettava rivien välistä.
Koirien omistajia ohjeistetaan:
"Kesäpäivänä kisatessa on huomattava, että vaikka jättäisit autosi varjoiseen paikkaan, useita tunteja kestävän seisotuksen aikana aurinko liikkuu ja koirasi voi altistua lämpöhalvaukselle."
"Treenaamme hakukoirakkoja yksitellen. Sillä välin muut koirat odottavat saapumispaikalla."
"Arvostelu alkaa kello 9."
Siellä se on, vaikkei sitä pikavilauksella huomaa.

Ehkä minä olen vain poikkeustapaus. Ehkä suurin osa harrastajista ei kärsi tästä ongelmasta eikä joudu koskaan ajattelemaan sitä. Mutta jokaisen palveluskoiraa hankkivan tai useamman koiran treenaamista suunnittelevan tulisi tiedostaa, että tulet aivan väkisillä tarvitsemaan autoa. Et selviä ilman sitä kisamatkoista. Yksi harvoista näyttelyistä, johon voit kuvitella meneväsi julkisilla, on voittajanäyttely eli Messari Helsingissä. Kun sinun pitää saada koirasi rauhalliseen paikkaan lepäämään vaikka agilityratojen välillä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa se autoon. Ja se, miksi nostin palveluskoirat erityisryhmäksi, on, että pk-lajien treenaus useimmiten tapahtuu metsässä ns. keskellä ei mitään. Treeneissä oma ja koirasi suoritusaika on varsin vähäinen harjoitusten kestoon verrattuna. Sinun on laitettava koirasi autoon väliajoiksi. Kisapaikat ovat niin ikään keskellä ei mitään ja siinä missä halleissa ja kentillä tapahtuvissa kilpailuissa, kokeissa ja näyttelyissä voit sijoittaa koirasi boksiin kentän tai kehän reunalle, sinulla ei pk-lajeissa oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää koiraasi autossa.

Minua surettaa, koska tunnen meidän pk-juttujen ja oikeastaan Nekunkin treenauksen katkeavan tähän typerään, mitättömään, valtavan suureen käytännön seikkaan. Tähänastisissa jutuissa olen vaan pummannut kyytiä kyydin perään ja mennyt bussilla niin paljon kuin olen pystynyt. Pummaaminen on kuitenkin henkisesti hirveän kuluttavaa ja nöyryyttävää. Aina kysytään samat kysymykset; "miten sulla ei ole omaa autoa?", "onko sulla ajokorttia?" Rivien välissä "pystyisitkö kulkemaan muuten kuin pummilla?" Toisinaan et tiedä, millä pääset takaisin. Mieti, kuinka sellainen ajatus vaikuttaisi omaan treenifiilikseesi.

Minusta tuntuu, että me joudutaan lopettamaan nämä jutut ennen kuin ne ovat päässeet kunnolla alkamaankaan. Ja kaikki vain tuon sikakalliin, bensaa nielevän peltilehmän takia.

Näytön paikka

Katsoinpa eilen vuoden tauon jälkeen elokuvan Julie & Julia. Sehän perustuu toimittaja Julie Powellin tarinaan, jossa hän päättää kokata vuodessa tiensä legendaarisen tv-kokki Julia Childin teoksen Mastering the art of French cooking läpi ja blogata aiheesta. 524 reseptiä, 365 päivää. Mitä minä jäin leffasta muun muassa miettimään, on, kuinka Powellilla riitti intoa päivittää blogiaan päivittäin, sen ohella, että kokkasi vaativan reseptin. Heijastin sitä omaan bloginpäivitysintooni, joka ei ole tainnut pahimpina pentukuumeaikoinakaan yltää vastaavaan. Kai minulla ei vain ole tarpeeksi sanottavaa, niin masentavaa kuin se onkin.

Hei mutta tänään lähden ensimmäistä kertaa Torkkin tokotreeneihin! Vähän jännittää, saadaanko jatkaa tokoryhmässä vai lähdetäänkö paikkaamaan tapakasvatusta. Iiri on vetämiseen ja intoilemiseen taipuvainen, kovasti pitäisi päästä toisten kanssa kisuamaan ja hermot menee, jos ei pääse. Active Dogin Jenni taisi sanoa, että kuumuva tapaus. Muuten Iirin tapakoulutus on kohtalaisen hyvin kasassa. Minua tuo toko on alkanut innostaa aika paljon, ainakin näin ennen kuin ollaan oltu treeneissä. Iiri on tottisjutuissa hirveän kärsivällinen, säilyttää malttinsa myös liikkeen korjauksissa. Saa nähdä, miten käy, kun on häiriötä. On se pentukurssilla pärjännyt ihan kohtalaisen hyvin liikkeissään häiriöstä huolimatta. Kotona olen pitänyt sitä paikallaanmakuussa 80 sekuntia kun väliä on ollut noin viisi metriä, se onnistuu siltä oikein hyvin. Hui, taitaa jännittää itse asiassa aika paljonkin. Tuntuu, että ollaan menossa jonkinlaiseen näytön paikkaan. Eihän sitä sellaisena kannattaisi ottaa, on ihan ymmärrettävää, jos ei ihan vielä tuohon ryhmään valmiita ollakaan. Taukoa on ollut paljon. Eikä Iiri nyt yleensä hirveän paljon korjaamista tarvitse ymmärtääkseen. Tuohon vetämiseen ehkä haluaisin lisää eväitä.

Tässä kun olen paljon aikaa viettänyt taas Nekun luona niin tuntuu, että kyllä se sheltti on se rotu. Tai toinen niistä. Vaikka Iiri on kuin unelmaa ja toimii kuin ajatus, sheltti on sillä lailla pieni ja pippurinen paimenkoira, että kun siihen kerran on hurahtanut niin paluuta ei ole. Tervuista tykkään myös ihan hulluna, muista belgeistä ei ole sillä lailla oikein kokemusta. Kyllä vielä jonain päivänä laitan grotskunkin, sitten kun Iiri on "iso" ja ehkä laitan vielä sen jalostussheltinkin ennen sitä. Nyt heittäydyn vaan harrastamaan täysillä Nekun ja Iirin kanssa ja otan selvää, minkälaista potentiaalia niissä on tositoimissa. Sillä välin laitan kissan. ;)

Eläin elää ja ihminen ihmettelee

Koiraharrastuksen raamit alkavat lopultakin olla kasassa, vaikka odottaa saikin melkoisen kauan ennen kuin homma alkoi luistaa. Nyt näyttäisi siltä, että pääsemme ensi maanantaina aloittamaan tokossa ja nätossa.

Olen vähän selventänyt omia ambitioitani itselleni. Olen sikäli kiitollisessa asemassa, että Iirillä on oikein hyvät edellytykset yhteen jos toiseenkin lajiin. Se hakuharrastuksen vilkaiseminen on nyt seuraavana vuorossa. Meidän piti mennä jo uuden vuoden aattona, mutta sairastumiseni takia tapaus jäi väliin ja nyt odotellaan seuraavaa kertaa. Iiri on enemmän maavainuinen koira, joten se jälki saattaisi nyt olla ainakin mututuntumalla enemmän Se Juttu, mutta kokeilemattahan ei voi varmasti tietää. 

Toko vaikuttaisi myös aika varteenotettavalta vaihtoehdolta. Sehän on laji, jota kannattaa harrastaa joka tapauksessa, vaikkei koskaan tähtäisikään kilpailukentille. Kotona se on Iirin lempijuttuja, ja perustottisliikkeiden lisäksi olen opettanut sille joukon temppuja. Pilkunviilauslajina toko vastaisi omaan tietynlaiseen perfektionismiini. Tietysti kilpailuviettisenä ihmisenä veisin homman mieluusti myös koekentille.

Agilityn suhteen olen tainnut ajatukseni jo julki tuoda. Käyn molemmilla koirilla vähintäänkin alkeet, vaikka luulen, että Nekulla voisi olla enemmän edellytyksiä menestyä lajissa. Nekulle sovitan joka tapauksessa ainakin yhden harrastuksen aikatauluun, sillä Iirillä on niitä noin miljoona kesäkaudella. 

BH-kokeeseen tähtään Iirin kanssa tämän vuoden puolella, ja jos hyvältä näyttää, ensimmäisiin pk-kokeisiin. Vepe kiinnostaa myös. Siitä varmaan tietää enemmän sitten lähempänä kesää.

Se kasvattajan peruskurssi on ohjelmassa tässä kuussa. Laitan varmaan kennelnimianomuksenkin tänä vuonna liikenteeseen. Mietin tänään mahdollista nimeä, suosikki minulla on ollut jo jonkin aikaa. Pyrin saamaan nimeen jonkunlaista kansainvälistä tuntua, sellaista, ettei se aivan yksiselitteisesti olisi englanninkielinen, muttei suomalainenkaan. Yksi suomenkielinen vahva ehdokas minulla kyllä on. Mietin niitä valmiiksi viisi kappaletta, vaikkei hakemukseen menekään kuin kolme. On sitten mistä ottaa, jos yksikään noista kolmesta ei mene läpi. 

Pienenä meillä oli tapana miettiä mitä mielikuvituksellisimpia kennelnimiä pennuille. Tuo on vielä aika tuoreessa muistissa, sen verran, että sitä riemuiten kaivaa vanhan huvittelutavan naftaliinista ja nimiäkin löytyy jo varmaan kolmasosalle aakkosista. :P Sitten niistä ei tietenkään yksikään kelpaa, kun asia on oikeasti ajankohtainen ja rekisteröintilomakkeet nenän edessä.