No nyt tuli akasta tuottelias. Nämä on juuri näitä aamuyön hetkiä, joina pitäisi olla autuaasti unten mailla, mutta joina ei vaan yksinkertaisesti jouda nukkumaan. On liikaa siistejä asioita, joita täytyy miettiä.
Niin, en ole kuin sivunnut tähän mennessä sitä aloittamaani koirahierojakoulutusta. Opiskelen Weterillä, Oulun Karjasillalla, koulutus kestää vuoden ja johtaa ammattiin. Kokonaisuudessaan sitä ei ole pakko käydä, vaan esim. pari ensimmäistä jaksoa riittää hyvin oman koiran hieromiseen. Koko paketti sisältää osa-alueita lihashieronnasta, kraniosakraalikäsittelystä, refleksologiasta, patologiasta, ruokinnan teoriasta, kasvilääkinnästä, jne. Ja homeopatiasta. Tuo jälkimmäinen minua nyt on mietityttänyt kovasti. Lähdin kurssille varustautuen ekstra-annoksella tervettä maalaisjärkeä, ja kieltämättä minun tekee tuon tuostakin mieli tarkistaa yksi jos toinenkin väite jostain muusta lähteestä.
Olen kasvanut new age -vaiheen yli. Osa kaikesta vaihtoehtolääkinnästä ja sen sellaisesta niputtuu samantyyppiseksi ilmiöksi. Valitettavasti monet hyvinkin ristiriitaiset käsitykset lasketaan samaan kastiin ihan terveen järjen avulla pääteltävien asioiden kanssa. Luin vasta Katiskasta kirja-arvostelun teoksesta, joka on muistaakseni merkitty koulutusmateriaaleihini suositeltavaksi lukemistoksi. Olen samaa mieltä sivustoa ylläpitävän Lehtosen kanssa siitä, kuinka valitettavaa on, että vaihtoehtomuotoina nähtävien tosiasioiden siivellä luikahtaa hyväksyttäväksi ja varteenotettavaksi hoitomuodoksi moni vähän kyseenalaisempi suuntaus. Lehtonen otti esimerkiksi luonnon- tai lajinmukaisen ruokinnan. On selvää, että koira periytyy susista ja susien tapoja seuraamalla voi päätellä paljon koiran luonnosta ja siitä, mikä ravinto sille on lajinmukaisinta. Kummallista sen sijaan on, jos toinen suuntaus kauppaa tämänkaltaisena totuutena ajatusta, että koiralle tulisikin syöttää viljatuotteita (muttei missään nimessä niitä monikansallisia kuivamuonia). Monet menevät tähän halpaan ja ostavat faktan, jonka mukaan koiran ruokavalioon kuuluu niin ikään pasta kuin lihakin.
Tämä kirja-arvostelu ja sen luoma kuva tuosta kirjasta sai minut ottamaan nenälleni entistä skeptisemmät kakkulat ja asentamaan korvilleni paskapuhetta suodattavat kuulolaitteet koirahierontakoulutukseni suhteen. Jos kouluttaja mainitsee tuon kirjan mainiona hakuteoksena aiheeseen, en oikein tiedä, mitä ajatella. Olen siis vähän pattitilanteessa. Uskon, että kasvilääkinnästä on apua niin koirille kuin ihmisillekin. Olen kuullut, että homeopatia auttaa. Kaipaisin koulutukseltani kuitenkin vähän enemmän tieteellisyyttä. Materiaaleissani ei ole edes lähdemerkintöjä. Anatomiaa koskevissa monisteissa ei sinällään ole epäselvyyksiä, sillä ne ovat enimmäkseen suoria kopioita joistain eläinlääketieteellisistä anatomian hakuteoksista. Hierontaotteita koskevat tekstitkin ovat suhteellisen selviä ja ihmisen klassiseen hierontaan verrattavissa olevia. Mutta toivoisin, että lukiessani muita tekstejä esim. koiran alkuperään liittyen, minun ei tarvitsisi kyseenalaistaa lukemaani ihan jatkuvasti. Ne lähdetiedotkin helpottaisivat huomattavasti.
Jos kouluttajani lukisi tätä tekstiä, hän luultavasti ihmettelisi, mitä varten maksan koulutuksesta, jos en usko sen sisältöihin. No, haluaisin kuitenkin osata hieroa aivan puhtaasti teknisenä ja tieteellisenä suorituksena. Tulossa oleva eläinlääkärin luento patologiasta on eittämättömän mielenkiintoinen. Nautin eläimen anatomian ja fysiologian pänttäämisestä ja sanaston opettelusta. Kuten edellä sanoin, uskon tiettyyn pisteeseen asti kasvilääkintään ja tietenkin lajiavastaavaan hoitoon. Toivoisin vain, ettei sitä sekoitettaisi vielä tässä vaiheessa sen "hihhuloinnin" kanssa. Ei sinällään sekoitetakaan, mutta toivoisin, ettei sitä olisi tässä koulutuksessa lainkaan. Se voisi olla täydentävänä osa-alueena. Se hämmentää minua.
Joku voisi sanoa, ettei mitään tulisikaan omaksua kyseenalaistamatta. Mutta on todellakin hämmentävää, jos en tiedä suurinta osaa ajasta, luenko oikeata faktatekstiä vai "new age -hihhulien" vihertävänhuuruisten lasien läpi tarkasteltua tietoa. Koetin kysyä kouluttajaltani siitä, miten hän vastaa homeopatiaa vastaan esitettyihin syytöksiin pseudotieteellisyydestä. Hän vain sanoi, että se on myöhemmin ohjelmassa. Ei tainnut hoksata, etten kaivannut homeopatian määritelmää vaan pikaisen rauhoittelun sen ja muiden epätäsmällisten koulukuntien vaikuttamattomuudesta senhetkisiin opintosisältöihin. En oikein tiedä, olenko oikeassa paikassa.
Vaan tässäpä tällainen yöllinen purkautuminen. Olisi äärimmäisen mukavaa, jos minulla olisi kommentoijia, jotta saisin mielipiteitä tähänkin asiaan, mutta ehkä niiden aika on sitten joskus. Sitten, kun jaksan ruveta huseeraamaan ympäri koirasivustojen vieraskirjoja ja blogeja linkkeineni.
Täydennys 12 tuntia myöhemmin: Mikä tuossa homeopatiassa eniten harmittaa, on täydellisen objektiivisen tiedon puuttuminen. Puolustajat ovat itse homeopaatteja tai hoidon kokeneita. Jälkimmäinen ryhmä voisi ehkä olla luotettava lähde, jos lääkeaineet eivät olisi niin pirullinen aihe käyttäjäkokemuksia ajatellen. Monet lumelääkettä saaneet ovat kokeneet oireidensa parantuvan, koska he ovat uskoneet saaneensa parantavaa lääkettä. Todellisuudessa oireet ovat olleet kuviteltuja tai asennoituminen lääkkeen parantavuuteen on saanut aikaan psykosomaattisia muutoksia elimistössä. Itse saadulla lääkkeellä ei ole mitään tekemistä parantumisen kanssa. Tämä voi siis olla homeopatiapotilaiden lausuntojen luotettavuuden ongelmana.
Yhtäläisen vaikeaa on suhtautua kriittisiin teksteihin objektiivisina. On ryhmiä, enimmäkseen skeptikkoja ja ateisteja, jotka eivät halua uskoa näiden hoitomuotojen tehoavuuteen. He kieltäytyvät näkemästä onnistuneiden hoitojen johtumista esim. juuri homeopatiaan, vaan syyttävät juuri edellämainitun kaltaisia teorioita lumelääkityksistä ja vastaavista. Tässä on iso ongelma: ryhmä, joka ei hyväksy tietoa, vaikka se olisi kuinka vakuuttavaa, ja ryhmä, joka on jäävi antamaan lausuntoa. Tiedemiehet ja lääketieteen ammattilaisetkin tuntuvat olevan melkoisen skeptisiä aihetta kohtaan. En tiedä, onko se otettava juuri sinä objektiivisena lausuntona, vai liippaako se elämäntapaskeptikon suuntaan.
torstai 21. huhtikuuta 2011
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Pientä suuhunpantavaa
Olen tässä kartoitellut, minkälaisen ruokavalion räätälöin belginpenskalleni. Vanhempanikin ovat aiheesta aikaisempaa kiinnostuneita. Histahan söi sairautensa toteamiseen asti aika lailla samaa ruokaa, jota kasvattaja oli aikoinaan suositellut. Ei sillä, monet koirat syövät yksipuolisemminkin. Histan kupissa oli aina liotettujen kuivanappuloiden lisäksi raejuustoa, piimää ja jotain lihanpuolta. Jugurtteja ja muita vastaavia ei koskaan koetettu. Vanhempiani kiinnostaa, voiko tuollaisen sairauden välttää joillakin tämäntyyppisillä valinnoilla, ja kiinnostaapa se itseänikin. Netistä lukemani mukaan etenkin ihmisten munuaisten vajaatoiminta on elintasosairauteen verrattavissa olevaa, joka voi aiheutua tyypin 2 diabeteksesta ja korkeasta verenpaineesta. Koirien vastaavalle oli annettu syyksi mm. lääkekuurit ja tulehdukset. Lääkekuurien vaikutus on helppo ymmärtää. Pillerihän on käytännössä katsottuna vieras esine koiran elimistössä, sellainen kylläkin, joka sulaa ja jonka ainesosat suodattuvat munuaisten kautta elimistöön. Tulehdustilat niin ikään rasittavat munuaisia niiden joutuessa käsittelemään bakteerista ainesta virtsattavaksi. Niille ei oikein voi mitään. Monet tulehdukset ilmaantuvat aika sattumanvaraisesti.
Suoliston kuntoon voi kuitenkin vaikuttaa. Jos koira saa syödäkseen sille sopivaa ruokaa, ruuansulatuselimistö toimii hyvin. Antibioottikuuri on usein eläinlääkärin ratkaisu vaikeisiin ripuleihin, ja miksei olisi, pakkohan ripuli on saada talttumaan ennen kuin koira heikentyy liikaa. Ripulien syntysyyt pitäisi kuitenkin pyrkiä välttämään. Tämä väite ei ole uusi, mutta minäkin kohottaisin syyttävän sormeni kuivamuonien huoletonta käyttöä kohden. Ripuli on usein myös stressireaktio, joten kaikki tämäntyyppiset asiat pitäisi pyrkiä eliminoimaan toistuvasti oirehtivan koiran hoidossa. Ihmiset vain nykyään turhan usein pyrkivät lemmikinhoidon helppouteen. Kuivamuonan mittaaminen pussista kuppiin on nopea tapa hoitaa ruokintarutiini. Useimmat kuitenkin tietävät, etteivät einekset ole hyväksi ihmiselle lisäaineisuutensa takia. Entä sitten lemmikille, joka ei lausahda kriittistä sanaansa ruokansa laadusta ja jolle tästä syystä voidaan käyttää toisluokkaisempaa ravintoa?
Jotkut ehkä näkevät, mihin tämä järkeilyni on johtamassa. Kyllä, minä alan kallistua barfiin. Kuivamuonat ovat toki hyviä ja helppoja valmiiksi laskettujen ravintoarvojensa ja vitamiiniensa takia. Näkisin kuitenkin, että vitamiinien ja hivenaineiden laskeminen muuttuu yhtäläiseksi rutiiniksi kuin "pussista kuppiin"-ele, kun sen toistaa tarpeeksi monta kertaa. Elämän helpottaminen on mukavaa, mutta aina kannattaa kysyä itseltään, minkä kustannuksella sen tekee. Kuivamuonat koostuvat liiaksi halvoista hiilihydraateista, viljatuotteista. Onko kukaan koskaan nähnyt villiä koiraeläintä varkaissa viljapellolla? Ei, se ei kuulu niiden ruokavalioon. Ne vetävät hitaampaa tavaraa, kasviksia, sen lihan lisäksi, jota ne onnistuvat saalistamaan.
Minulla on vielä jonkun verran selvitettävää ennen kuin uskallan aloittaa barffauksen. Netin barffiharrastajat eivät näe ongelmaa sen aloittamisessa pennulle. Ainakin aikuisia koiria on suositeltu siirtymään kuivaruokinnasta suoraan barffiin, ehkä ottamalla välipäivän verran paastoa, sillä yhtäaikaisessa barffiruokinnassa ja kuivamuonassa tulee niin paljon energiaa, että se voi aiheuttaa enemmän vatsaongelmia kuin jyrkkä siirtymä. Tätä tietoa en kuitenkaan suoraan soveltaisi pennulle, en ainakaan ilman hyviä perusteita rupeaisi pitämään sitä paastolla.
Tulin mietiskelleeksi tänään, ottaako tämä taas yhden askeleen kohti "takaisin luontoa"-periaatetta ja onko seuraava "trendi" suositella koiranomistajia antamaan lemmikkinsä metsästää ruokansa itse. Toisaalta on erittäin hyvä, että tulee tällaisia tiedostavuuden lisäämiseen pyrkiviä muotiaaltoja. Perusperiaate useimmissa asioissa on noudattaa kultaista keskitietä eikä ryhtyä erityisen fundamentalistiseksi minkään ilmiön suhteen. Jos viulun kieltä virittää liiaksi, se katkeaa, mutta jos sen jättää liian löysäksi, se ei soi. Se hoksattiin jo vuosituhansia sitten.
Suoliston kuntoon voi kuitenkin vaikuttaa. Jos koira saa syödäkseen sille sopivaa ruokaa, ruuansulatuselimistö toimii hyvin. Antibioottikuuri on usein eläinlääkärin ratkaisu vaikeisiin ripuleihin, ja miksei olisi, pakkohan ripuli on saada talttumaan ennen kuin koira heikentyy liikaa. Ripulien syntysyyt pitäisi kuitenkin pyrkiä välttämään. Tämä väite ei ole uusi, mutta minäkin kohottaisin syyttävän sormeni kuivamuonien huoletonta käyttöä kohden. Ripuli on usein myös stressireaktio, joten kaikki tämäntyyppiset asiat pitäisi pyrkiä eliminoimaan toistuvasti oirehtivan koiran hoidossa. Ihmiset vain nykyään turhan usein pyrkivät lemmikinhoidon helppouteen. Kuivamuonan mittaaminen pussista kuppiin on nopea tapa hoitaa ruokintarutiini. Useimmat kuitenkin tietävät, etteivät einekset ole hyväksi ihmiselle lisäaineisuutensa takia. Entä sitten lemmikille, joka ei lausahda kriittistä sanaansa ruokansa laadusta ja jolle tästä syystä voidaan käyttää toisluokkaisempaa ravintoa?
Jotkut ehkä näkevät, mihin tämä järkeilyni on johtamassa. Kyllä, minä alan kallistua barfiin. Kuivamuonat ovat toki hyviä ja helppoja valmiiksi laskettujen ravintoarvojensa ja vitamiiniensa takia. Näkisin kuitenkin, että vitamiinien ja hivenaineiden laskeminen muuttuu yhtäläiseksi rutiiniksi kuin "pussista kuppiin"-ele, kun sen toistaa tarpeeksi monta kertaa. Elämän helpottaminen on mukavaa, mutta aina kannattaa kysyä itseltään, minkä kustannuksella sen tekee. Kuivamuonat koostuvat liiaksi halvoista hiilihydraateista, viljatuotteista. Onko kukaan koskaan nähnyt villiä koiraeläintä varkaissa viljapellolla? Ei, se ei kuulu niiden ruokavalioon. Ne vetävät hitaampaa tavaraa, kasviksia, sen lihan lisäksi, jota ne onnistuvat saalistamaan.
Minulla on vielä jonkun verran selvitettävää ennen kuin uskallan aloittaa barffauksen. Netin barffiharrastajat eivät näe ongelmaa sen aloittamisessa pennulle. Ainakin aikuisia koiria on suositeltu siirtymään kuivaruokinnasta suoraan barffiin, ehkä ottamalla välipäivän verran paastoa, sillä yhtäaikaisessa barffiruokinnassa ja kuivamuonassa tulee niin paljon energiaa, että se voi aiheuttaa enemmän vatsaongelmia kuin jyrkkä siirtymä. Tätä tietoa en kuitenkaan suoraan soveltaisi pennulle, en ainakaan ilman hyviä perusteita rupeaisi pitämään sitä paastolla.
Tulin mietiskelleeksi tänään, ottaako tämä taas yhden askeleen kohti "takaisin luontoa"-periaatetta ja onko seuraava "trendi" suositella koiranomistajia antamaan lemmikkinsä metsästää ruokansa itse. Toisaalta on erittäin hyvä, että tulee tällaisia tiedostavuuden lisäämiseen pyrkiviä muotiaaltoja. Perusperiaate useimmissa asioissa on noudattaa kultaista keskitietä eikä ryhtyä erityisen fundamentalistiseksi minkään ilmiön suhteen. Jos viulun kieltä virittää liiaksi, se katkeaa, mutta jos sen jättää liian löysäksi, se ei soi. Se hoksattiin jo vuosituhansia sitten.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
An English introduction
Huomasin, että jostain syystä blogiini eksyy säännöllisesti ihmisiä ulkomailta. Koska sivuni suomenkielisenä ei anna heille paljoakaan, kirjoitan tämän tekstin englanniksi.
I've noticed that my blog's viewers tend to be foreigners frequently. I can imagine my texts don't usually say nothing to people for example from UK, so I'll write a little introduction about myself and my blog in English.
I'm a Finnish student who loves animals and is about to have her first Belgian shepherd dog. The bitch, Bästdals Ginet, is already pregnant. She's giving birth to her first litter in mid-May. I myself have two cats and a rabbit. My first pet was an adorable Shetland Sheepdog who unfortunately passed away last week in the age of 12. She lived at my parents' place and was mainly their dog. They found a new puppy from northern Finland. She's also a Sheltie. You can see her picture below.
My texts concern my interests with animals. I've blabbered about animal protection, issues in breeding, becoming a vet or some other animal profession, all kinds of stuff I don't recall at the moment. My blog doesn't have many photos about my animals in competitions or shows or winter fun or things like that, but I like to write about things that I consider important at least to myself. Maybe I run out of subjects some day and begin to chat about what I've done with these creatures. And take pictures in shows and stuff. But at this point I'll just blabber whatever comes into my mind, and that mainly is some kind of a theoretical issue.
I don't know if I should write more in English. At least the links into this blog are in Finnish pages and for Finnish people. But if someone becomes interested, I may write some entry once for a while.
I've noticed that my blog's viewers tend to be foreigners frequently. I can imagine my texts don't usually say nothing to people for example from UK, so I'll write a little introduction about myself and my blog in English.
I'm a Finnish student who loves animals and is about to have her first Belgian shepherd dog. The bitch, Bästdals Ginet, is already pregnant. She's giving birth to her first litter in mid-May. I myself have two cats and a rabbit. My first pet was an adorable Shetland Sheepdog who unfortunately passed away last week in the age of 12. She lived at my parents' place and was mainly their dog. They found a new puppy from northern Finland. She's also a Sheltie. You can see her picture below.
My texts concern my interests with animals. I've blabbered about animal protection, issues in breeding, becoming a vet or some other animal profession, all kinds of stuff I don't recall at the moment. My blog doesn't have many photos about my animals in competitions or shows or winter fun or things like that, but I like to write about things that I consider important at least to myself. Maybe I run out of subjects some day and begin to chat about what I've done with these creatures. And take pictures in shows and stuff. But at this point I'll just blabber whatever comes into my mind, and that mainly is some kind of a theoretical issue.
I don't know if I should write more in English. At least the links into this blog are in Finnish pages and for Finnish people. But if someone becomes interested, I may write some entry once for a while.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Pentuja
Torstaina se sitten tuli: Pippi on tiineenä. Ultraus oli paljastanut useampia alkioita. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin varmaan pitänyt bileet. En voi kuitenkaan väittää, etteikö uutinen olisi ollut ihana. Ajoitusten suhteen tämä aika on vaan niin kummallista. Viikko sitten sunnuntaina löytyi Histan seuraaja, ja vanhusraukka itse kuoli seuraavana päivänä. Muutamaa päivää myöhemmin tuli varmuus Pipin tiineydestä. Eilen kävimme Savukoskella katsomassa shelttipentuetta.
Tässä se nyt sitten on: Vauhtitassun Piparminttu. Makustelimme pari päivää tyttöselle erilaisia kutsumanimiä, ja lopulta siitä muotoutui Nekku. Minulle tulee Piparmintusta mieleen ruotsalaiset makeispötköt, Polka grisit, ja muut vastaavat makeiset, joten nimet kuten Nekku ja Karkki tuntuivat luontevilta johdoksilta.
Nekun luovutus sijoittuu vapun tietämille. Sen nouto riippuu erinäisistä tekijöistä, kuten vanhempieni työkiireistä. Itse toivon, että se haetaan ennen vappua, jotta voisin olla mukana sen ensimmäisinä päivinä. Kieltämättä tässä on itsekin innoissaan pienokaisesta. :)
Vauhdikkaasta luonnostaan päätellen Nekusta olisi hyvinkin vaikka agilitykoiraksi, mutta itse en oikein ehätä sitä opettamaan eivätkä vanhempani ole niin koiraharrastuneita. Tokoilua voisi kokeilla, sillä se ei ole samalla tavalla välineurheilua kuin agility, sitä varten ei tarvitse varailla harjoittelutiloja.
Noin nelikuisena Nekku saa siis melkein samanikäisen ystävän, kun Rantavahdin J-pentue ehättää luovutusikään. Pipin laskettu aika on 18.5., ja jos se tuona nimenomaisena päivänä lapsensa saa, pennut ovat 8-viikkoisia 13.7. Liikkumamarginaaliksi voinee laskea viikon eteen- ja taaksepäin. Uskallan veikata, että Nekusta ja belgivauvasta tulee parhaat ystävykset. Toinen vaihtoehto on, että Nekku-neiti tulee mustasukkaiseksi oltuaan siihen asti "ainoa lapsi". :)
Histan vuoksi on tehty paljon surutyötä. Sen vieläkin näkee ja kuulee jatkuvasti kaikkialla asunnossa ja kopan tyhjyys masentaa joka kerta. Olen etsinyt sille sopivaa arkkua, jotain nättiä sisustuslaatikkoa. Se ei vaan ole kovinkaan mukavaa hommaa. Löysin Kodin ykkösestä sievän, mutta paketissa tulee kaksi samaan hintaan. En todellakaan halua ottaa sitä toista käyttöön, sillä joka kerta tuo laatikko muistuttaisi, millaisessa rakas Histani on maahan pistetty. Voisihan sen kirpparilla myydä pois. Hista haudataan vanhempieni uutta taloa varten ostetulle tontille, jonka vanhassa purkukuntoisessa talossa se on myös tällä hetkellä säilössä odottamassa maan sulamista. Haudan paikasta on käyty pientä väittelyä. Ensimmäinen ajatus oli se, että se sijoitettaisiin talon lähelle. Siinä kuitenkin on luultavasti jatkuvasti jonkinlaista säpinää, tavarantoimituksia ja muuta rakentamiseen liittyvää hässäkkää. Ei tunnu mukavalta, jos Histan haudalla on milloin mitäkin betonimyllyä tai eristepakettia.
Löysin taas uuden ihanan rodun, kun kävimme siellä Savukoskella. Vauhtitassun Ritvalla oli ihastuttava australianpaimenkoiramummo Fierra. Ritva kasvattaa myös niitä. Heitän villin veikkauksen, että myös isäni kiinnostuu rodusta nuo tavattuaan, sillä hän haluaisi uudelle talolle vartiokoiran. Aussiella vartiointiviettiä löytyy. Että saapa nähdä, saako Nekku jokusen vuoden päästä kaverikseen sellaisen.
Nekun luovutus sijoittuu vapun tietämille. Sen nouto riippuu erinäisistä tekijöistä, kuten vanhempieni työkiireistä. Itse toivon, että se haetaan ennen vappua, jotta voisin olla mukana sen ensimmäisinä päivinä. Kieltämättä tässä on itsekin innoissaan pienokaisesta. :)
Vauhdikkaasta luonnostaan päätellen Nekusta olisi hyvinkin vaikka agilitykoiraksi, mutta itse en oikein ehätä sitä opettamaan eivätkä vanhempani ole niin koiraharrastuneita. Tokoilua voisi kokeilla, sillä se ei ole samalla tavalla välineurheilua kuin agility, sitä varten ei tarvitse varailla harjoittelutiloja.
Noin nelikuisena Nekku saa siis melkein samanikäisen ystävän, kun Rantavahdin J-pentue ehättää luovutusikään. Pipin laskettu aika on 18.5., ja jos se tuona nimenomaisena päivänä lapsensa saa, pennut ovat 8-viikkoisia 13.7. Liikkumamarginaaliksi voinee laskea viikon eteen- ja taaksepäin. Uskallan veikata, että Nekusta ja belgivauvasta tulee parhaat ystävykset. Toinen vaihtoehto on, että Nekku-neiti tulee mustasukkaiseksi oltuaan siihen asti "ainoa lapsi". :)
Histan vuoksi on tehty paljon surutyötä. Sen vieläkin näkee ja kuulee jatkuvasti kaikkialla asunnossa ja kopan tyhjyys masentaa joka kerta. Olen etsinyt sille sopivaa arkkua, jotain nättiä sisustuslaatikkoa. Se ei vaan ole kovinkaan mukavaa hommaa. Löysin Kodin ykkösestä sievän, mutta paketissa tulee kaksi samaan hintaan. En todellakaan halua ottaa sitä toista käyttöön, sillä joka kerta tuo laatikko muistuttaisi, millaisessa rakas Histani on maahan pistetty. Voisihan sen kirpparilla myydä pois. Hista haudataan vanhempieni uutta taloa varten ostetulle tontille, jonka vanhassa purkukuntoisessa talossa se on myös tällä hetkellä säilössä odottamassa maan sulamista. Haudan paikasta on käyty pientä väittelyä. Ensimmäinen ajatus oli se, että se sijoitettaisiin talon lähelle. Siinä kuitenkin on luultavasti jatkuvasti jonkinlaista säpinää, tavarantoimituksia ja muuta rakentamiseen liittyvää hässäkkää. Ei tunnu mukavalta, jos Histan haudalla on milloin mitäkin betonimyllyä tai eristepakettia.
Löysin taas uuden ihanan rodun, kun kävimme siellä Savukoskella. Vauhtitassun Ritvalla oli ihastuttava australianpaimenkoiramummo Fierra. Ritva kasvattaa myös niitä. Heitän villin veikkauksen, että myös isäni kiinnostuu rodusta nuo tavattuaan, sillä hän haluaisi uudelle talolle vartiokoiran. Aussiella vartiointiviettiä löytyy. Että saapa nähdä, saako Nekku jokusen vuoden päästä kaverikseen sellaisen.
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Hista 16.2.1999-11.4.2011
Suru kohtasi minua ja perhettäni tehtyämme raskaan päätöksen nukuttaa rakas pikku Hista ikiuneen. Tyttö punnittiin eläinlääkärissä sitä ennen ja painoi siis kuolinhetkellään aivan liian vähän, 6,2 kiloa. Shelttiyhdistyksen rotukuvaus asettaa nartun ihannepainoksi 6-7 kg - kutsuinkin Histaa missinmittaiseksi sen painon pudottua alle tuon seitsemän kilon. Lopetustaan edeltävät päivät se oli hyvin vaisu ja kivulloisen oloinen vaihdellen asentoaan tuon tuostakin. Mietimme, mitä antaisimme sille ruuaksi ennen lopullista toimenpidettä. Käytännössä se on syönyt lempiruokiaan kuukausikaupalla, joten oli vaikea keksiä jotain erityisen hyvää. Tulin ajatelleeksi suklaata. Hista on ollut aina kova käymään suklaavarkaissa. Mitä merkitystä sillä siinä tilanteessa olisi, vaikka suklaa onkin koiralle myrkyllistä? Histalle haettiin siis Fazerin sinistä. Sitä tarjotessani se nuuhkaisi sitä ja kääntyi pois. Tämä koira oli menettänyt elämänilonsa.
Eläinlääkäri kertoi pulssin pysähtyneen klo 15.22. Sen myötä syvä huoli Histan sairaudesta ja mahdollisista kivuista vaihtuivat musertavaan suruun.
Histan koppa on jäänyt siis tyhjäksi, vaikka silmät itsepintaisesti haluavat nähdä siinä koiran joka kerta sen ohittaessaan. Koppa on omaa käsialaani. Tein sen peruskoulun puutyötunneilla Histalle "pentulaatikoksi", vaikka se on täsmälleen sopivan kokoinen yhdelle aikuiselle sheltille. Pennut jäi Histalla teettämättä, mutta laatikosta tuli sen toinen suosikkipaikka, jossa se nukkui vielä viimeisinä tunteinaan. Se on edelleen ehkä konkreettisin merkki siitä, ettei tuota shelttityttöä enää ole. Peti on tyhjä unikavereita lukuunottamatta. Nuo lelut lasketaan hautaan Histan mukana, jahka maa sulaa.
Löysin vanhemmilleni uuden koiran, jota he ovat passiivisesti kaivanneet vuosia. Äitini on empinyt suoraviivaista ja aktiivista pennunhankintaa, sillä Histan on pitänyt saada sairastaa rauhassa. Isäni kuitenkin pyysi minua etsimään pentueen netistä. Olin jo luopunut toivosta löytää sheltti, sillä ne vaikuttavat olevan sen verran suosittuja, että pentueet ainakin Oulun seudulta ovat kokonaan varattuja jo ennen kuin ne ovat syntyneetkään. Katsoin kuitenkin vielä välttelemästäni Apulasta, ja sieltä löytyi kuin löytyikin juuri sopiva. Perheeseen on siis tulossa vapun tienoilla pikkuinen tricolourtyttö Vauhtitassun kennelistä. Lapsonen saa osan Histan tavaroista, myös tuon vanhan puisen kopan, jota olen suunnitellut hiukan hiovani. Pikku koiraneiti saa siis osoittaa uusille omistajilleen, että elämä jatkuu eikä kaikkea kaunista tarvitse haudata pois.
Hista oli ensimmäinen koirani ja lemmikkini. Sen turkkiin tuli itkettyä monet itkut kun tuntui, ettei muita ystäviä ole tai kukaan ei ymmärrä. Sen empaattiset tummanruskeat silmät katsoivat minua viisaina ja kieli lipoi kyyneliä lohduttavasti. Sen se teki vielä toissapäivänä kuin kehottaen jatkamaan eteenpäin ja yrittämään ajatella, että sen on hyvä olla nyt. Sain hyvästellä Histan kunnolla, sillä tiesin, että sen aika käy vähiin. Vierailin sen luona usein ja otin sen vierelleni sohvalle ja sänkyyn. Sen puoliavoimista rapsutuksesta nauttivista silmistä ja hakeutumisesta läheisyyteeni huomasi, että se arvosti hiljaista hyvästelyäni. Se pieni koira oli niin uskomattoman viisas.
Minun koirani ei ollut näyttelyiden kauneuskuningatar eikä agilitykomeetta. Minun koirani taustassa oli paljon ihmeteltävää. Mutta minun koirani oli uskomattoman kiltti olento, josta useimmilla on sanottavana pelkkää hyvää. Minun koirani oli siipiä vaille enkeli, joka rakasti pyyteettömästi lähes jokaista ihmisolentoa.
Siivet se sitten lopulta myös sai.
Eläinlääkäri kertoi pulssin pysähtyneen klo 15.22. Sen myötä syvä huoli Histan sairaudesta ja mahdollisista kivuista vaihtuivat musertavaan suruun.
Histan koppa on jäänyt siis tyhjäksi, vaikka silmät itsepintaisesti haluavat nähdä siinä koiran joka kerta sen ohittaessaan. Koppa on omaa käsialaani. Tein sen peruskoulun puutyötunneilla Histalle "pentulaatikoksi", vaikka se on täsmälleen sopivan kokoinen yhdelle aikuiselle sheltille. Pennut jäi Histalla teettämättä, mutta laatikosta tuli sen toinen suosikkipaikka, jossa se nukkui vielä viimeisinä tunteinaan. Se on edelleen ehkä konkreettisin merkki siitä, ettei tuota shelttityttöä enää ole. Peti on tyhjä unikavereita lukuunottamatta. Nuo lelut lasketaan hautaan Histan mukana, jahka maa sulaa.
Löysin vanhemmilleni uuden koiran, jota he ovat passiivisesti kaivanneet vuosia. Äitini on empinyt suoraviivaista ja aktiivista pennunhankintaa, sillä Histan on pitänyt saada sairastaa rauhassa. Isäni kuitenkin pyysi minua etsimään pentueen netistä. Olin jo luopunut toivosta löytää sheltti, sillä ne vaikuttavat olevan sen verran suosittuja, että pentueet ainakin Oulun seudulta ovat kokonaan varattuja jo ennen kuin ne ovat syntyneetkään. Katsoin kuitenkin vielä välttelemästäni Apulasta, ja sieltä löytyi kuin löytyikin juuri sopiva. Perheeseen on siis tulossa vapun tienoilla pikkuinen tricolourtyttö Vauhtitassun kennelistä. Lapsonen saa osan Histan tavaroista, myös tuon vanhan puisen kopan, jota olen suunnitellut hiukan hiovani. Pikku koiraneiti saa siis osoittaa uusille omistajilleen, että elämä jatkuu eikä kaikkea kaunista tarvitse haudata pois.
Hista oli ensimmäinen koirani ja lemmikkini. Sen turkkiin tuli itkettyä monet itkut kun tuntui, ettei muita ystäviä ole tai kukaan ei ymmärrä. Sen empaattiset tummanruskeat silmät katsoivat minua viisaina ja kieli lipoi kyyneliä lohduttavasti. Sen se teki vielä toissapäivänä kuin kehottaen jatkamaan eteenpäin ja yrittämään ajatella, että sen on hyvä olla nyt. Sain hyvästellä Histan kunnolla, sillä tiesin, että sen aika käy vähiin. Vierailin sen luona usein ja otin sen vierelleni sohvalle ja sänkyyn. Sen puoliavoimista rapsutuksesta nauttivista silmistä ja hakeutumisesta läheisyyteeni huomasi, että se arvosti hiljaista hyvästelyäni. Se pieni koira oli niin uskomattoman viisas.
Minun koirani ei ollut näyttelyiden kauneuskuningatar eikä agilitykomeetta. Minun koirani taustassa oli paljon ihmeteltävää. Mutta minun koirani oli uskomattoman kiltti olento, josta useimmilla on sanottavana pelkkää hyvää. Minun koirani oli siipiä vaille enkeli, joka rakasti pyyteettömästi lähes jokaista ihmisolentoa.
Siivet se sitten lopulta myös sai.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Hiljaista jänskätystä...
Täällä ollaan, vaikken hetkeen olekaan tullut päivitelleeksi. Syy on se perinteinen "on olllut kaikenlaista hulinaa tässä".
Pipistä ja Pipin tiineydestä ei ole kuulunut vielä minkäänlaista varmistusta. Toissapäivänä tuli täyteen kolme viikkoa astutuksesta, joten eipä tuo mikään ihme ole, ettei ole kuulunut. Eihän sinne ultraan ennen aikojaan kannata mennä pettymään, jos pentuja ei näy. Käy sitten kun on ihan varmaa, että ne näkyvät, jos niitä on. Vaikka jännittäähän se.
Iloiset uutiset olisivat nyt enemmän kuin tervetulleita. Vanhemmiltani kuulin viestiä, jonka mukaan meidän vanha sheltti on huonossa kunnossa, oksentelee suurin piirtein kaikkea ja ripuloi sisälle tuon tuostakin. Hista kävi nyt torstaina eläinlääkärissä, jossa sen munuaiset ultrattiin, otettiin verikokeita ja se sai tipalla lääkkeitä. Verikoetulokset vahvistuvat joko tänään perjantaina tai alkuviikosta. Olen henkisesti valmistautunut siihen, että Histan matka on nyt tulossa tiensä päähän. Tuo munuaisten vajaatoiminta on kuitenkin kuolemaan johtava sairaus ilman dialyysiä tai elinsiirtoa. Histalla se diagnosoitiin viime lokakuussa, joten se on oireineen sinnitellyt viimeiset puoli vuotta urheasti. On sillä ollut paljon hyviäkin jaksoja. Tämä on kyllä uskomattoman vaikeaa aikaa, Hista oli teinivuosieni rakkain ystävä, ja yhä edelleen omistaa ison palan sydämessäni.
Olen miettinyt, mitä sitten, jos Pippi ei olekaan tiineenä. Olen aikaisemmin sanonut lähteväni sopivan pentueen perään kauemmaskin, mutta tarkemmin ajateltuna haluaisin kyllä tutustua narttuun ennen sen pennutusta tai odotuksen aikana ja nähdä pennut useampaan otteeseen ennen luovutusta. Minulla ei ole oikein varaa matkustaa kauemmas useita kertoja, joten ehkä sittenkin tyydyn lähialueisiin. Kuten aiemmin sanottua, ensimmäinen koira tuskin on täydellinen kantanarttu omalle kennelille ja niin edelleen, ja tässä on, hyvin sattuessa, viisikymmentä vuotta aikaa hankkia kokemusta kaikenlaisista koirista. Siinä ajassa luultavasti ehdin hakemaan pennun vaikka Indonesiasta (siitä en taas tiedä, miten kannattavaa se on). Ja jos Pippi saakin pentunsa, mutta niissä ei olekaan narttuja minulle asti, otan melko varmasti uroksen, jos niitä puolestaan riittää. Pippi on kuitenkin koirana sen verran ihastuttava, eikä isä-Hugokaan juttujen perusteella mikään epäsosiaalinen ryökäle ole. Olen kuullut, ettei uroksesta oikein ole huippukoiraksi agilityssa, mutta eipä sen väliä, lähdetään nyt ruohonjuuritasolta ja harrastamisen ilosta liikkeelle, vaikka joskus ehkä siellä huipulla haluaisikin olla. Ehtii sinne vielä.
Sen vain tulin huomanneeksi, että tällä alueella ovat nämä belgialaiset kovin vaisuja lisääntymään. Alueella on ehkä 7-8 kenneliä, joista iso osa viettää hiljaiseloa kasvatusrintamalla. Ainoita pentueita, joista olen saanut vihiä tämän vuoden sisään, ovat Rantavahdin, Qojotes, Secret Friend's ja High-spirited. Kahteen jälkimmäiseen otin aiheesta yhteyttä, mutten koskaan saanut vastausta. Kaksi ensimmäistä lienee lisääntymässä syksyllä noin samoihin aikoihin, jos siis Rantavahdin tämä yritys ei onnistu. Haapavedellä on lisäksi malikennel Suhteellisen, joka myös on pennuttamassa lähiaikoina, mutta ne ovat ipo-koirien jälkeläisiä. En ehkä uskalla ottaa sellaista ensimmäisekseni.
Löysin tuossa uuden rodunkin. Olen vasta aloittanut koirahierojakoulutuksen (siitä lisää myöhemmin) ja sain maanantaina ensimmäiseksi hierottavakseni ihastuttavan pk. collienartun. Minulla on heikko kohta pitkälle turkille - kaikilla eläimilläni on vähintään puolipitkä karva. Hoksasin turkinhoidon ilot aika vasta, kun vanhempi kissani Tasha alkoi tottua harjaamiskäsittelyyn (ennen se oli hyvin tuskallinen murinan, sähinän, raapimisen ja puremisen säestämä pakollinen takkujenselvitys tai -leikkaus). Tashahan on angorakarvainen kissa, eli karva on hyvin ohutta, hentoa ja hyvin hyvin takkuuntuvaa. Harjaan sen viikottain monta kertaa, mutta se ei estä takkujen kertymistä sen korvien taakse. Käsittääkseni karvatyyppi on suhteellisen harvinainen ainakin jos koko turkki koostuu siitä. No, colliehan ei omalla tavallaan heitä kauaksi belgistä - eurooppalainen paimenkoira, samaa kokoluokkaa ja todella aktiivinen otus. Tätä ajatuslinjaa en ole vielä miettinyt loppuun asti, mutta lähistön colliepentueita olen vähän vilkuillut. Mutta pitää nyt odottaa ne Pipin uutiset ennen kuin tekee mitään erikoisempaa.
Hista sitten taas... en uskalla toivoa isoja. :(
Pipistä ja Pipin tiineydestä ei ole kuulunut vielä minkäänlaista varmistusta. Toissapäivänä tuli täyteen kolme viikkoa astutuksesta, joten eipä tuo mikään ihme ole, ettei ole kuulunut. Eihän sinne ultraan ennen aikojaan kannata mennä pettymään, jos pentuja ei näy. Käy sitten kun on ihan varmaa, että ne näkyvät, jos niitä on. Vaikka jännittäähän se.
Iloiset uutiset olisivat nyt enemmän kuin tervetulleita. Vanhemmiltani kuulin viestiä, jonka mukaan meidän vanha sheltti on huonossa kunnossa, oksentelee suurin piirtein kaikkea ja ripuloi sisälle tuon tuostakin. Hista kävi nyt torstaina eläinlääkärissä, jossa sen munuaiset ultrattiin, otettiin verikokeita ja se sai tipalla lääkkeitä. Verikoetulokset vahvistuvat joko tänään perjantaina tai alkuviikosta. Olen henkisesti valmistautunut siihen, että Histan matka on nyt tulossa tiensä päähän. Tuo munuaisten vajaatoiminta on kuitenkin kuolemaan johtava sairaus ilman dialyysiä tai elinsiirtoa. Histalla se diagnosoitiin viime lokakuussa, joten se on oireineen sinnitellyt viimeiset puoli vuotta urheasti. On sillä ollut paljon hyviäkin jaksoja. Tämä on kyllä uskomattoman vaikeaa aikaa, Hista oli teinivuosieni rakkain ystävä, ja yhä edelleen omistaa ison palan sydämessäni.
Olen miettinyt, mitä sitten, jos Pippi ei olekaan tiineenä. Olen aikaisemmin sanonut lähteväni sopivan pentueen perään kauemmaskin, mutta tarkemmin ajateltuna haluaisin kyllä tutustua narttuun ennen sen pennutusta tai odotuksen aikana ja nähdä pennut useampaan otteeseen ennen luovutusta. Minulla ei ole oikein varaa matkustaa kauemmas useita kertoja, joten ehkä sittenkin tyydyn lähialueisiin. Kuten aiemmin sanottua, ensimmäinen koira tuskin on täydellinen kantanarttu omalle kennelille ja niin edelleen, ja tässä on, hyvin sattuessa, viisikymmentä vuotta aikaa hankkia kokemusta kaikenlaisista koirista. Siinä ajassa luultavasti ehdin hakemaan pennun vaikka Indonesiasta (siitä en taas tiedä, miten kannattavaa se on). Ja jos Pippi saakin pentunsa, mutta niissä ei olekaan narttuja minulle asti, otan melko varmasti uroksen, jos niitä puolestaan riittää. Pippi on kuitenkin koirana sen verran ihastuttava, eikä isä-Hugokaan juttujen perusteella mikään epäsosiaalinen ryökäle ole. Olen kuullut, ettei uroksesta oikein ole huippukoiraksi agilityssa, mutta eipä sen väliä, lähdetään nyt ruohonjuuritasolta ja harrastamisen ilosta liikkeelle, vaikka joskus ehkä siellä huipulla haluaisikin olla. Ehtii sinne vielä.
Sen vain tulin huomanneeksi, että tällä alueella ovat nämä belgialaiset kovin vaisuja lisääntymään. Alueella on ehkä 7-8 kenneliä, joista iso osa viettää hiljaiseloa kasvatusrintamalla. Ainoita pentueita, joista olen saanut vihiä tämän vuoden sisään, ovat Rantavahdin, Qojotes, Secret Friend's ja High-spirited. Kahteen jälkimmäiseen otin aiheesta yhteyttä, mutten koskaan saanut vastausta. Kaksi ensimmäistä lienee lisääntymässä syksyllä noin samoihin aikoihin, jos siis Rantavahdin tämä yritys ei onnistu. Haapavedellä on lisäksi malikennel Suhteellisen, joka myös on pennuttamassa lähiaikoina, mutta ne ovat ipo-koirien jälkeläisiä. En ehkä uskalla ottaa sellaista ensimmäisekseni.
Löysin tuossa uuden rodunkin. Olen vasta aloittanut koirahierojakoulutuksen (siitä lisää myöhemmin) ja sain maanantaina ensimmäiseksi hierottavakseni ihastuttavan pk. collienartun. Minulla on heikko kohta pitkälle turkille - kaikilla eläimilläni on vähintään puolipitkä karva. Hoksasin turkinhoidon ilot aika vasta, kun vanhempi kissani Tasha alkoi tottua harjaamiskäsittelyyn (ennen se oli hyvin tuskallinen murinan, sähinän, raapimisen ja puremisen säestämä pakollinen takkujenselvitys tai -leikkaus). Tashahan on angorakarvainen kissa, eli karva on hyvin ohutta, hentoa ja hyvin hyvin takkuuntuvaa. Harjaan sen viikottain monta kertaa, mutta se ei estä takkujen kertymistä sen korvien taakse. Käsittääkseni karvatyyppi on suhteellisen harvinainen ainakin jos koko turkki koostuu siitä. No, colliehan ei omalla tavallaan heitä kauaksi belgistä - eurooppalainen paimenkoira, samaa kokoluokkaa ja todella aktiivinen otus. Tätä ajatuslinjaa en ole vielä miettinyt loppuun asti, mutta lähistön colliepentueita olen vähän vilkuillut. Mutta pitää nyt odottaa ne Pipin uutiset ennen kuin tekee mitään erikoisempaa.
Hista sitten taas... en uskalla toivoa isoja. :(
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)