Suru kohtasi minua ja perhettäni tehtyämme raskaan päätöksen nukuttaa rakas pikku Hista ikiuneen. Tyttö punnittiin eläinlääkärissä sitä ennen ja painoi siis kuolinhetkellään aivan liian vähän, 6,2 kiloa. Shelttiyhdistyksen rotukuvaus asettaa nartun ihannepainoksi 6-7 kg - kutsuinkin Histaa missinmittaiseksi sen painon pudottua alle tuon seitsemän kilon. Lopetustaan edeltävät päivät se oli hyvin vaisu ja kivulloisen oloinen vaihdellen asentoaan tuon tuostakin. Mietimme, mitä antaisimme sille ruuaksi ennen lopullista toimenpidettä. Käytännössä se on syönyt lempiruokiaan kuukausikaupalla, joten oli vaikea keksiä jotain erityisen hyvää. Tulin ajatelleeksi suklaata. Hista on ollut aina kova käymään suklaavarkaissa. Mitä merkitystä sillä siinä tilanteessa olisi, vaikka suklaa onkin koiralle myrkyllistä? Histalle haettiin siis Fazerin sinistä. Sitä tarjotessani se nuuhkaisi sitä ja kääntyi pois. Tämä koira oli menettänyt elämänilonsa.
Eläinlääkäri kertoi pulssin pysähtyneen klo 15.22. Sen myötä syvä huoli Histan sairaudesta ja mahdollisista kivuista vaihtuivat musertavaan suruun.
Histan koppa on jäänyt siis tyhjäksi, vaikka silmät itsepintaisesti haluavat nähdä siinä koiran joka kerta sen ohittaessaan. Koppa on omaa käsialaani. Tein sen peruskoulun puutyötunneilla Histalle "pentulaatikoksi", vaikka se on täsmälleen sopivan kokoinen yhdelle aikuiselle sheltille. Pennut jäi Histalla teettämättä, mutta laatikosta tuli sen toinen suosikkipaikka, jossa se nukkui vielä viimeisinä tunteinaan. Se on edelleen ehkä konkreettisin merkki siitä, ettei tuota shelttityttöä enää ole. Peti on tyhjä unikavereita lukuunottamatta. Nuo lelut lasketaan hautaan Histan mukana, jahka maa sulaa.
Löysin vanhemmilleni uuden koiran, jota he ovat passiivisesti kaivanneet vuosia. Äitini on empinyt suoraviivaista ja aktiivista pennunhankintaa, sillä Histan on pitänyt saada sairastaa rauhassa. Isäni kuitenkin pyysi minua etsimään pentueen netistä. Olin jo luopunut toivosta löytää sheltti, sillä ne vaikuttavat olevan sen verran suosittuja, että pentueet ainakin Oulun seudulta ovat kokonaan varattuja jo ennen kuin ne ovat syntyneetkään. Katsoin kuitenkin vielä välttelemästäni Apulasta, ja sieltä löytyi kuin löytyikin juuri sopiva. Perheeseen on siis tulossa vapun tienoilla pikkuinen tricolourtyttö Vauhtitassun kennelistä. Lapsonen saa osan Histan tavaroista, myös tuon vanhan puisen kopan, jota olen suunnitellut hiukan hiovani. Pikku koiraneiti saa siis osoittaa uusille omistajilleen, että elämä jatkuu eikä kaikkea kaunista tarvitse haudata pois.
Hista oli ensimmäinen koirani ja lemmikkini. Sen turkkiin tuli itkettyä monet itkut kun tuntui, ettei muita ystäviä ole tai kukaan ei ymmärrä. Sen empaattiset tummanruskeat silmät katsoivat minua viisaina ja kieli lipoi kyyneliä lohduttavasti. Sen se teki vielä toissapäivänä kuin kehottaen jatkamaan eteenpäin ja yrittämään ajatella, että sen on hyvä olla nyt. Sain hyvästellä Histan kunnolla, sillä tiesin, että sen aika käy vähiin. Vierailin sen luona usein ja otin sen vierelleni sohvalle ja sänkyyn. Sen puoliavoimista rapsutuksesta nauttivista silmistä ja hakeutumisesta läheisyyteeni huomasi, että se arvosti hiljaista hyvästelyäni. Se pieni koira oli niin uskomattoman viisas.
Minun koirani ei ollut näyttelyiden kauneuskuningatar eikä agilitykomeetta. Minun koirani taustassa oli paljon ihmeteltävää. Mutta minun koirani oli uskomattoman kiltti olento, josta useimmilla on sanottavana pelkkää hyvää. Minun koirani oli siipiä vaille enkeli, joka rakasti pyyteettömästi lähes jokaista ihmisolentoa.
Siivet se sitten lopulta myös sai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti