Viikko sitten raapustin hyväksyttävästi tentin kasvattajan peruskurssilla. Jos ajatellaan kasvattajaksi päätymistä pelkkänä suorituksena, niin tämän jälkeen en tarvitse enää kuin rotujärjestön lausunnon, tietyn rahasumman ja muutaman tarjokkaan kennelnimeksi. Lausuntoa seuraavan hakemuksen postittamisen jälkeen paperit seilaavat maailmalla noin puoli vuotta, minkä jälkeen minulla toivottavasti on kennelnimi.
Mutta mitä muuta kasvattaminen on kuin suorittamista ja byrokratiaa? Kokeen läpäisemistä ehkä voisi pitää osoituksena kokelaan valmiudesta kasvattajaksi. Jos näin olisi, kuka tahansa kirjaviisas tai muuten vain hyvämuistinen voisi kasvattaa. Todellisuudessa yksi koe on varsin vähäinen osoitus. Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, mutta aihealueet on todella sisäistettävä. Sen lisäksi, että olet pennuttanut koirasi, olet myös tiettyyn pisteeseen asti vastuussa kasvateistasi; melkoisesta joukosta koiria siis. Se, että olet hankkinut itsellesi selkeän käyntikortin, kennelnimen, muistuttaa kasvattiesi omistajia siitä, kenen koirista nämä ovat syntynyt; keneen voi turvautua, jos asiat menevät hullusti. Jos minulla olisi nyt pentue, olisin aika heikoilla neuvomisessa. Eipä sillä, se on minulle hyvin ominainen luonteenpiirre, neuvominen, ohjaaminen ja opastaminen, mutta näin äkkiseltään en osaisi tyydyttävästi auttaa kasvattini omistajaa esimerkiksi murrosikäisen, dominointiin taipuvaisen belgiuroksen kanssa. Tiedän perusperiaatteet: jos sinulla on dominoiva koira, pyri näyttämään sille mahdollisimman vähän heikkouksiasi. Pyri olemaan rauhallinen auktoriteetti, tunnekuohut saavat sinut näyttämään epävarmalta koirasi silmissä. Se on kirjaviisautta. Todellinen ymmärrys tulee kokemuksen kautta, ja kolmiulotteisen vastauksen kasvattini omistajalle voin antaa vasta kun olen käynyt itse saman läpi. Iiri dominoi suhteellisen vähän. Nekku dominoi aika paljon, mutta koska en ole sen emäntä ja sen kanssa joka päivä, en tiedä sen persoonasta kuin siivun. Minulla ei ole hajuakaan, millainen se on silloin kun Iiriä ei näy mailla halmeilla tai se ei ole innoissaan minun, vierailijan, käynnistä.
Tietenkään kasvattajan ei tarvitse tietää kaikkea. Aina löytyy joku, joka tietää enemmän ja johon turvautua, jos oma asiantuntemus loppuu kesken. Koiriinkaan ei pidä suhtautua pelkästään asioina: vaikka minulta puuttuu kokemus dominoivasta uroksesta, minun ei suinkaan tulisi hankkia sellaista vain sen takia. Mutta oli eräs noista kurssin henkilökohtaisista oivalluksistani, se nimittäin, että minulta puuttuu kokonaan kokemus uroksen omistamisesta, ja se on jo aika iso aukko sivistyksessä.
Näin sai alkunsa haaveeni groenendael-jätkästä. Alustava aikataulukin alkaa hahmottua. Shelttityttöä olen kaavaillut vuodelle 2013, jolloin poitsu voisi tulla kenties 2014. Iirin pennuttamiselle katsotaan jokin sopiva ajankohta, jos terveystulokset antavat myöten. On katsottava myös, miten nämä henkilökohtaisen elämän kuviot menevät; työt, opinnot, asumiset, jne. Juuri nyt asun melko lailla kitsaan kokoisessa kodissa tuollaiselle eläintarhalle, mutta kuitenkin asuisin tässä mieluiten jokusen vuoden. Shelttityttö tänne mahtuu vielä hyvin.
Näissä kaikissa eläinhankintajutuissa pitäisi miettiä aina myös, miten aika riittää jokaiselle. Elämä nyt ei dramaattisesti muutu kalliimmaksi jokaisen lemmikin myötä. Silti kaikessa on kyse aina eläimen hyvinvoinnista: olisiko sen parempi jollain toisella, joka omistaa ehkä vähemmän eläimiä tai erityyppisen talouden? Mitä olemassaolevat lemmikit tuumaavat uudesta tulokkaasta? Entä jos kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä ja joudun vakavasti harkitsemaan jostakusta luopumista? Onko minun elämässäni tilaa tällaiselle lisälle, vaikka sydän haluaisi uuden sympaattisen laumanjatkeen? Samat kysymykset kerta toisensa jälkeen, oli eläin sitten ensimmäinen tai kymmenes. Yhdenkään ei tulisi olla toista vähäisempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti