Jatkanpa nyt ajatusta siitä keskenjääneestä diabetestapauksesta.
Tashan diagnoosista on nyt neljä viikkoa aikaa. Olen tuona aikana nähnyt diabeteksen molemmat ääripäät, vaarallisen matalan verensokerin, hypoglykemian, sekä taivaissa hipovia verensokerilukuja esittävän ketoasidoosin. Tasha sai hypoglykemian ensimmäisellä viikolla, jonka jälkeen sen insuliiniannos pienennettiin kahdesta yksiköstä yhteen, kahdesti päivässä. Sen jälkeen sen verensokeri on esitellyt varsin vaihtelevia lukuja, kuitenkaan missään vaiheessa menemättä alle toivotun kympin. Olen ollut jokseenkin optimistinen hoitotasapainon löytymisestä.
Tällä hetkellä Tasha kärsii pahasta ketoasidoosista. Kyseessä on tila, jossa jatkuvat korkeat verensokeriluvut aiheuttavat ketoaineiden voimakkaan lisääntymisen veressä, mikä johtaa happomyrkytykseen. Tasha lopetti syömisen viime viikolla. Vein sen torstaina lääkäriin, jossa se sai nesteytystä ja muita vahvistavia aineita, esim. antibioottia mahdollisten tulehdusten varalta ja b-vitamiinia ruokahalun lisäämiseksi. Tyttö virkistyi viikonlopuksi. Maanantaina se kuitenkin lopetti syömisen ja meni aika vaisuksi. Tiistaina tilasin ajan omalääkärille Lemmikkiin, joka tuli olemaan keskiviikkoaamuna. Tiistai-iltana se kävi kuitenkin sen verran flegmaattiseksi, että vein sen päivystykseen. Siellä se sai lisää tippaa niin suoneen kuin nahan alle, ketoaineitten runsas määrä virtsassa todettiin, samoin painajaismaisen korkea verensokeri, 26,5. Nesteytyksen jälkeen meidät lähetettiin kotiin odottamaan aamun lääkäriaikaa. Aamulla Tasha otettiin Lemmikkiin sisään tipalle koko päiväksi. Sitä koetettiin turhaan saada syömään, kaikin konstein, pahoinvoinninestolääkityksin, diatsepaamein, nesteytyksin. Hain sen viideltä kotiin jokseenkin samassa kunnossa kuin se oli aamulla mennessäänkin.
Tasha on lopettanut taistelun. Se on liki yhtä kauheassa kunnossa kuin Hista viimeisillään, tosin Histaakaan ei tarvinnut nesteyttää yhtä rytmisesti kuin Tashaa. Se kuitenkin söi hiukan. Tasha ei ole vapaaehtoisesti syönyt muruakaan sunnuntai-illan jälkeen.
Viiden tunnin päästä Tasha on kuollut. Olen tehnyt päätökseni. Tarkoitukseni oli joko saada se illan aikana syömään tai viedä aamulla viimeiselle piikille. Nyt sillä olisi edessään samanlainen päivä kuin keskiviikko, keinotekoista hengissäpitämistä. Virkistymisestä ei ole mitään takeita. Kun katson Tashaa, näen sydäntäsärkevän heikon pienen olennon, joka ei jaksa enää taistella. Se on laihtunut neljässä viikossa melkein kilon ja oli laihassa kunnossa jo diagnoosin aikaan. On tullut aika antaa sen mennä.
Seuraavaksi kirjoitan kai muistokirjoituksen. Tai ehkä jotain ihan muuta. Olen jo jonkin aikaa pelännyt Tashan siirtämistä tuosta osastosta Muu lössi muisto-osastolle. Silloin kuukausi sitten ennen sen diagnoosia arvelin sen kärsivän samasta kuin Hista. Se romahtikin Histaa nopeammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti