Kannoin eilen tefloninharmaan ystäväni viimeiselle matkalleen. Asetin sen koppaan, jossa se oli viettänyt paljon aikaa matkustellessaan eläinlääkärin ja kodin väliä, silloin tällöin Torniossa käyden. Otin sen sängyn alta, jonne se oli kömpinyt haaveilemaan kuolemasta, ja laitoin sen katottomaan koppaan odottamaan, tietäen, että se oli liian voipunut lähteäkseen siitä mihinkään, vaikkei sen kulkua rajoitettukaan.
Olin edellisenä päivänä tuonut sen tiputuksesta samassa kopassa, ja matkan aikana se oli pissannut alleen ja kastellut siinä olevan lakanan. Se ei tuntunut välittävän tästä sotkusta lainkaan, kissa, joka normaalisti oli sangen mielenosoituksellisesti boikotoinut viikon vanhoja kissanhiekkoja ja juossut lattiakaivolle lirulle. Vaihdoin kuitenkin lakanan. Kotona ollessaan se taapersi laatikolle, vaikka kyykistyi sille niin suurpiirteisesti, että noro varui puoliksi lattialle. Tämä toimenpide varmasti verotti sen voimia äärimmäisen paljon, sillä se toimituksensa jälkeen toikkaroi metrin kauemmaksi ja lysähti siihen joksikin aikaa. Väsynyt, painunut katse ei kiinnittynyt mihinkään.
Natashan kuolemaa edeltävä yö on ollut tähänastisessa surutyössäni kaikkein vaikein. Rakas lemmikki, ei vielä edes kovin vanha, vaati saada helpotuksen sairauteensa. Tarjosin sille kaikki herkut, mutta pää kääntyi pois. Tyttöni ei ollut syönyt mitään vapaaehtoisesti sunnuntai-illan jälkeen. Se oli pysynyt elossa ainoastaan nesteytyksen avulla, niellen ainoastaan lääkeruiskulla pakkosyötetyn soseen. Ihmiset jatkoivat taistelua sen puolesta, vaikka se niin ilmeisesti oli itse jo luovuttanut. Huokaisten ymmärsin: oli pelkkää kidutusta viedä se uuteen nesteytykseen taas yhdeksi päiväksi. Minun ainoa velvollisuuteni oli antaa sille kuolema, jota se kaipasi.
Itkin hiukan, kun rauhoittava lääke annettiin sen edellisenä päivänä tassuun jätettyyn kanyyliin. Tuo käpälään teipattu vieras esine ei häirinnyt sitä vähääkään, se ei yrittänyt saada sitä pois. Siihen laitettiin myös viimeinen barbituraattiyliannostus. Kun katselin viimeisiä sydämensykkeitään kokevaa lemmikkiäni, en enää itkenyt. Odotin rauhallisesti, että sen lihasnytkintä lakkaa ja kiedoin sen pyyheliinaan. Kannoin sen pois pahvilaatikossa, ja se tuntui raskaalta sylissä, vaikka kissani oli kuollessaan noin kolmikiloinen, äärimmäisen alipainoinen kokoisekseen.
Tasha odottaa nyt viimeistä leposijaansa. Se haudataan Histan viereen Keminmaahan vanhempieni tulevan talon vihreälle tontille. Siellä saavat nukkua kaksi erilaista ystävää, jotka tapasivat Tashan ollessa aivan pieni. Ystävää, jotka kuolemallaan jättivät perheensä sydämiin valtavan kokoisen aukon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti