Kuinka käsitellä stressiä

Bloggaaminen on vähän vaikeeta. Mussa asuu tietty esseisti, joka haluaisi kirjottaa tieteellisiä tekstejä, pohjustaa niitä sopivilla viitteillä ja perustella joka asian lähdekirjallisuudella. Mutta se vaatii multa sellaista määrätietoisuutta, johon mun sakkaavalla toiminnanohjauksella ei pysty. Ja sitten on se, etten mä oikeastaan kirjoita tieteelliselle yleisölle. Haluun kirjoittaa itseni kaltaisille koiranomistajille, jotka kokee usein huonommuutta siinä roolissaan. Tituleerasin itseäni joskus paskaksi belgi-ihmiseksi ja yllättäen monet löysi samaistumispintaa siihen termiin. Ehkä koko blogin voisi otsikoida raflaavasti Paskaksi belgi-ihmiseksi. 

Ai niin se heilahtelu bloggaamisen ja esseen välillä. Niin. Mä haluaisin kirjoittaa aina teemoittain. Edellinen teksti ois voinut käsitellä vaikka ääninappien koko ideaa, arvioida Christina Hungerin kirjaa How Stella learned to talk tai jotenkin olla koherentimpi esitys. Mutta mun realiteetti nyt vaan on se, etten mä aina pysty ennustamaan, miten paljon tuun kirjoittamaan tulevaisuudessa. Jos mä haluan kirjoittaa sekä Stellasta että Chaserista, mun pitää tehdä se samalla kertaa, koska seuraava kerta saattaa olla ehkä kymmenen vuoden päästä. Tiedän, että sisällöllisesti järkevämpää myös lukijan kannalta etsiä tietoa ois suunnitella tekstit hyvin etukäteen niin, että tällaiset lärpätykset ois omana postauksenaan, Hungerin liike omanaan ja Chaser omanaan. Tälläkin kertaa meinasin kertoa ajatuksistani koiran stressistä, mut oon kirjoittanut jo kaks pitkää kappaletta vähän tämmösestä anteeksipyytelevästä näkökulmasta...

No mutta. Stressi. Stressi on sillä lailla mun leipälaji, että mun tutkimuskohde kasvatustieteiden puolella käsittelee pitkälti stressiä. Stressi on varmaan kaikkien mielenterveyshaasteiden esiaste (joskin lisätään tähän nyt pakollinen vastuulause, että stressin perustehtävä on positiivinen). Jo itkevä vastasyntynyt kokee stressiä ja siitedes meidän tehtävä kasvattajina on luoda hänelle turvallinen malli käsitellä sitä. Joku lukion psykologiat käynyt saattaa jo arvata, mistä on kyse. Jätetään se kytemään. 

Jok'ikisellä eliöllä on oma tapansa kokea stressiä. Huonekasvi-ihmiset tietää kertoa, miten nopeasti viirivehka lörpsähtää, jos sen kastelu myöhästyy. Tai miten koko kasvi nuutuu, vaikka tauti rellestää vasta yhdessä osassa sitä. Kuinka räjähdysmäisesti bakteerit lisääntyy tietyssä lämpötilassa ja pysähtyy toisessa. Jos stressikokemus on niin universaalia eliökunnassa, eikö ole odotettavissa, että toisen nisäkkään, kuten koiran, stressikokemus on hyvin lähellä meitä ihmisiä? 

Kaivetaan ne psykologian kirjat esiin. Vauva muodostaa kiintymyssuhdemallin hoitajaansa sillä perusteella, miten tämä vastaa vauvan stressiin. Ihannemalli on turvallisesti kiintynyt vauva: hän oppii luottamaan, että hoitaja vastaa hänen viestintäänsä (itkemiseen) nopeasti. Turvattomasti kiintyvä vauva ei opi luottamaan siihen, että hoitaja huomaa hänen stressinsä ja tarjoaa tukea. Tässä on ihminen alkukantaisimmillaan. 

Ihmisten stressi perustuu kortisolihormoniin, kuten valtaosalla nisäkkäistä, myös koirilla ja kissoilla. Silloin lie turvallista olettaa, että muille nisäkkäille pätee täsmälleen samat stressivasteet kuin alkukantaiselle ihmiselle; pienelle vauvalle. Helpoiten käyttäytyvä koira hakee ihmiseltä apua stressaavissa tilanteissa. Käytösongelmiksi leimataan tilanteet, joissa koira yrittää itse ratkaista stressiä mm. murisemalla pelottavalle asialle. 

Ei ole mitään menetettävää kohdella eläintä kuin pientä vauvaa, joka vaikeassa tilanteessaan kaipaa hoitajansa tukea. Ja tämä ei tarkoita inhimillistämistä. Oikeastaan päinvastoin: John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria asettuu siihen kohtaan ihmisen aikajanaa, jolloin tämä on lähimpänä villieläinluontoaan.