Viime päivien agendassa on ollut tuo belgien vertaaminen muihin rotuihin. Kaveri, vannoutunut seropien ystävä, vakuutti minulle kaiken rodunjalostuksen olevan yhtä pahaa eikä belgien sen kummempaa sakkia kuin muutkaan. Silti itselleni on pistänyt silmään yksi jos toinenkin poikkeama monien muiden rotuyhdistysten jalostusohjelmissa.
Ensimmäisenä vilkaisin saksanpaimenkoiria. Kyseessä on rotu, jota olen omaksenikin puolivakavissaan haaveillut, mutta jota en ensimmäiseksi täysin omalla vastuulla olevaksi koiraksi ruvennut ottamaan. Kuulin tässä sitten vastikään vihjaisun siihen suuntaan, että sakemanneja on jalostettu melko tavalla; suorastaan että tervettä seefferipentua on jokseenkin mahdotonta nykyään löytää.
Tutustuin Saksanpaimenkoiraliiton jalostusohjelmaan. Päällisin puolin ok, mutta kurttuja otsaan alkoi syntyä, kun ryhtyi vertaamaan sitä SBPKY:n vastaavaan. Sakujen rodunjalostusohjeistuksessa ei puhuta sanallakaan terveydestä. Peräänkuulutetaan rakenteen moitteettomuutta käyttölajeja ajatellen sekä erinomaista luonnetta, mutta mitä minä olen kuullut, saksalaiset suojelijamme kärsivät valikoimasta erilaisia lonkkavaivoja. Löysin paljon pentueita, joiden vanhemmissa oli C-lonkkia. Minä olin aluksi epäileväinen jo B-lonkkaisesta Pipistä. C-lonkkaista en todellakaan käyttäisi jalostukseen. Tietysti kasvattajasta on sanoinkuvaamattoman ärsyttävää, että lupaavaksi jalostuskoiraksi hankittu yksilö osoittautuu terveydeltään heikentyneeksi, mutta minun mielestäni terveiden yksilöiden tuottamisen tulisi mennä helposti oman ärtymyksen ohi. Ehkä olen vain naiivi, kun en ole itse koskaan tuota kasvattamisen riemua kokenut, mutta koen vain näiden periaatteiden olevan sellaisia, joista ei tingitä.
Sakujen lisäksi tutustuin shetlanninlammaskoirien taustoihin. Niidenhän kanssa tässä on touhuttu ja oltu tekemisissä viitisentoista vuotta; siitä lähtien, kun kirkassilmäisenä arpamyyjänä tutustuin naapurikorttelin Taro-herraan ja ryhdyin lenkittämään kaveria. Yllätyin toden teolla. Shelttiyhdistyksen sivuilla ei edes ollut jalostusvaatimuksia. Ohjeistusta oli, sellaista maalaisjärjellä pääteltävää. Pääni sisäiset hälytyskellot alkoivat kalkattaa, kun missään ei selkeästi ilmoitettu, minkälaisia pentueita ei kennelliittoon rekisteröidä!
Shelttihän on collierotu, eli kantaa CEA-rasitetta mukanaan. Sheltinpennut melkein järjestään CEA-testataan ennen luovutusta, ja käsittääkseni CEA-koiraa ei tule käyttää jalostukseen. Tuon option jyrkkyyttä en mene kirkossa julistamaan, saattaa sekin olla näitä tapauksia, jotka rekisteröidään, mutta jotka päätyvät PEVISA-listan ulkopuolelle.
Aikaisemmassa merkinnässä kerroin omaavani itsekin ulkonäkömieltymyksiä belgien suhteen. Niiden ei kuitenkaan soisi menevän edelle tärkeysjärjestyksessä terveestä ja hyvinvoivasta koirasta. Hurttiamme vainoaa jo muutenkin valikoima todella ikäviä sairauksia; miksi järjestäisimme itsellemme ja ympäristöllemme lisää eläinlääkärikuluja lonkkaniveldysplasiasta, kataraktasta ja muista perinnöllisistä, turhamaisista sairauksista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti