Sitä tulee toistuvasti miettineeksi, voisiko elämän perustaa kokonaan eläimien ympärille. Ei vain harrastus- ja vapaa-ajallisessa mielessä, vaan ammatillisesti ajatellen. Ilmoittauduin tuossa taannoin koirahierojakoulutukseen. Se tulee pirullisen kalliiksi, mutta ajattelin, että se ehkä maksaisi itsensä takaisin, jos jo muutenkin aion perustaa yrityksen ja voisin liittää koulutuksen yhdeksi tarjoamakseni palveluksi.
Minun täytyy kertoa jotain itsestäni: olen jokseenkin kunnianhimoinen tyyppi. Siitä on toistaiseksi ollut enimmäkseen harmia, sillä olen tullut haalineeksi hoidettavia asioita yli omien voimavarojeni, mutta eihän sitä pelkästään huonoksi ominaisuudeksi voida lukea. Vaikka totta on, että tämä piirre ajaa minua pyrkimään parempaan ja korkeammalle ja kysymään itseltäni jatkuvasti, voisinko nousta hierarkian portaita nykyisestä koulustani tai elämäntilanteestani. Se aiheuttaa minulle itsetutkiskeluvaiheen joka kevät, kun kaikenlaiset oppilaitoshaut ovat ajankohtaisia. Nyt olen luvannut itselleni, että saan käydä tämän koulun loppuun, jotta valmistuisin edes jostakin. Kokeilin korkeakoulua viime vuonna - se ei ollut minun juttuni, ainakaan tässä vaiheessa elämää.
Vaikka olen jollain tasolla rauhoittanut itseni havittelemasta hienoja tutkintoja ja korkean profiilin opiskelupaikkoja, jossain päin takaraivoani kytee kuitenkin ajatus siitä, josko minusta olisi eläinlääkäriksi. Kuten sanottua, eläimien kanssa työskenteleminen olisi mahtava juttu, ja nimenomaan lääkäriksi lukeminen jotenkin tyydyttäisi tietynlaista akateemista janoani. Tietty siinä olisi joitakin ristiriitoja. Itsessään jo opiskelua varten minun pitäisi kasvaa ihmisenä, olen nimittäin sanoinkuvaamattoman laiska läksyntekijä, mikä on aika huono juttu noissa piireissä. Tai ainakin hidastaa kovasti. Toisekseen minua vaivaa sama, mikä useita eläinlääkärihaaveet hylkääviä tyttöjä kismittää eniten ko. ammatinkuvassa: eutanasia. Periaatteen tasolla hyväksyn nukuttamiset sairauden takia, mutta en tiedä, miten selviäisin tilanteista, joissa piikki ei mielestäni olisi tarpeellinen, jos eläimen omistaja(t) vain olisi(vat) vastuunsa tasalla. Tällaisia tapauksia ovat luonnollisesti kaikki ajanpuutteen, uudelleensijoituksen vaikeuden ja käytöshäiriöiden takia nukutettaviksi tuotavat eläimet. En usko, että selviäisin huomauttamatta, jos joku toisi nuoren koiransa piikille vain sen takia, että ei ehdi touhuamaan sen kanssa. Ihmiset tuntuvat nykyään olevan niin kovin laiskoja selvittämään näitä ongelmia. Tiedän yhdenkin, jonka koiraa viihdyttävät naapuruston pikkutytöt, olisiko tuon tyyppisen ratkaisun etsiminen niin uskomattoman vaikeaa?
Se siitä moralisoinnista. Tai no, täytyy sanoa, että moralisointi nimenomaan on yksi niistä asioista, jotka kokisin vaikeimmiksi, jos minut huomenaamulla paiskattaisiin peruseläinlääkärin päivärutiineihin. Vaan ehkä ne eläinlääkiksessä kouluttavat kestämään sen. Olisi kiinnostavaa kuulla ammatinharjoittajien kantoja asiaan. Luultavasti he sanoisivat, että kestävät sen kun eivät liikaa ajattele sitä.
Yksi isompi juttu, mikä siinä eläinlääkiksessä mietityttää, on myös se, että maan ainoa vastaava instituutti on Helsingissä. Sattuneista syistä en ole oikein pk-seutuorientoitunut ihminen, joten olen harkinnut koulutusta ulkomailla. Siinä sitten taas omat kiemuransa - opiskelepa lääketiedettä vieraalla kielellä. Jos suomalaisessa koulutuksessa täytyy olla virittäytynyt pänttäämiseen, moninkertaista omistautuneisuutta mahtaa vaatia koulutus ruotsiksi tai englanniksi, saathan istua iltasi lukemassa tenttikirjoja ja luentoaineistoa ja käännellä niitä mielessäsi suomeksi.
Oikeastaan luulen, että tuo koirahierojakoulutus on ihan hyvä askel tällä hetkellä tuohon suuntaan. Siihen sisältyy eläinlääkärin luentoja ja muuta vastaavaa matskua, esim. anatomian opiskelua tieteellisillä nimillä. Sen lisäksi voi pikku hiljaa tutustua tuohon luonnontieteelliseen aineistoon ja opetella tekemään niitä tehtäviä - eihän niitä muuten opi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti