Oon aina ollut kauhean tietoinen omista heikkouksistani belginomistajana.
Sairastuin masennukseen 14-vuotiaana. Siitä lähtien se on ollut alituisesti mukana, hyvässä ja pahassa, odottamassa seuraavaa tilaisuutta iskeä päälle.
Oon tässä blogissa tehnyt selkoa siitä, miten Iiri oli pitkäaikaisen unelman täyttymys, oma belgi. Sitä se on edelleen. Mulla on sen kanssa vaan sellanen yhteys, me ollaan yhtä sen kanssa. Sen takia Iiri on joutunut kärsimään mun psyyken ongelmista; siitä, etten oo aina ollut se stabiilein lemmikinomistaja. Oon käynyt välillä sellasessa aallonpohjassa, että saan kiittää onneani (tai lemmikkejäni) siitä, että oon tässä vielä tänään.
Juuri se, että on mielenterveysongelmia, tekee kaikista ongelmista hirveän suuria. Jossain vaiheessa mun piti katsoa kellosta hirveän tarkkaan, milloin uskallan mennä ulkoiluttamaan Iiriä. Pyysin anteeksi koko maailmalta. Anteeksi, että oon näin kurja ihminen, että mun koira käyttäytyy epäluuloisesti kaikkia kohtaan ja häiritsee teidän päivää haukkumalla ja säikyttelemällä teitä.
Mitä tästä seuraa? No se, että Iiri altistuu mahdollisimman vähäiselle määrälle ärsykkeitä ja ongelmat vaan pahenevat. Mulla oli koulutuksen kannalta ihanteellisessa iässä oleva koira, mutta sen sijaan olin lamaantuneessa pitäiskrapulassa. Pitäis hankkia sille virikkeitä, pitäis mennä ulos sen kans, pitäis työstää noita ongelmia, pitäis pitäis pitäis... Oli valtava syyllisyys: mä oon kelvoton belginomistaja. Elin kolme vuotta varmana tuon väitteen paikkansapitävyydestä. Tiedättekö, miltä syyllisyys tuntuu? Se tuntuu siltä, että maito on kaatunut, eikä voi tehdä muuta kuin istua alas ja itkeä. Mä istuin ja itkin kolme vuotta.
En kuitenkaan pistänyt sitä pois. Siinä asiassa pidin pääni. Se oli yksi asia lisää mun syyllisyyteen: sen ois parempi jonkun oikean belgi-ihmisen käsissä. Mutta belgihän on hirveän leimaantuva koira. Iiri on mun koira, ja se tietää sen. Jos mä jätän sen hoitoon viikoksi, sillä menee vatsa ihan sekaisin. Sen takia toisinaan mietin, kannattaako mun vaihto-opiskelijaksi lähteäkään. Siksi ajattelin, että ei sen oikeasti ois edes parempi kellään muulla; kaikkien muiden ongelmiensa lisäksi se vielä ikävöis itsensä sairaaksi. Ja ennen kaikkea olin itsekäs. Mähän rakastin sitä. Ei silloin anneta ketään pois noin vain.
Koska mun elämä on ollut hirveetä emotionaalista vuoristorataa, Iiri on stressaantunut. Oon jäsentänyt sen sen pääongelmaksi: kaikki muu on sen stressin seurausta. Stressaantunut koira on kuin ADHD-lapsi. Ylivilkas, levoton, keskittymiskyvytön, kipakka, aistiyliherkkä... Stressiartikkelien lisäksi oon alkanut lukemaan myös ADHD-lasten vanhemmille suunnattuja arkioppaita. Pienellä soveltamisella niistä saa hyviä ideoita myös koiramaailmaan. Käytännössä mun pitää pedata Iirille arki niin kuin se ois tarkkaavaisuushäiriöinen lapsi: pitää kaikki hyvin säännöllisenä ja ennakoitavana, järjestää sille sopivaa ja rauhoittavaa tekemistä villitsemisen sijaan, olla itse hyvin jämäkkä ja selkeä, ja antaa sille tarpeeksi aikaa.
Tilasin muuten just Cesar Millanin Laumanjohtaja-kirjan. Siinä on kans erittäin kiistelty kouluttaja, mutta luulen, että siltä saa erittäin hyviä vinkkejä siihen, miten voi parantaa itseään koiransa silmissä. Mun ongelma ei ehkä niinkään ole epäjohdonmukaisuus, vaan sekavuus. Voin kuvitella, että annan ristiriitaisia viestejä. Pyrin esim. rähjätilanteissa rauhoittamaan Iiriä taputtelemalla ja silittelemällä sitä samalla kun kehun sitä hiljaa olemisesta. Nyt oon alkanut miettiä, tulkitseeko se sen sittenkin ennemmin mun alisteisuutena sille. Luulen, että ton johtajuuden tutkimisesta ois myös hyötyä.
Oon nyt sit miettinyt sitä agilitya, että sopiiko se Iirille sittenkään. Se on mun henkilökohtainen lempilaji, mut onhan se hektistä, kuumottavaa ja kovaa peliä. Jäljen lisäksi tokohan ois sille tosi hyvä, koska se oikeasti tositoimiin pistettäessä jaksaa hinkata niitä liikkeitä. Musta se on vaan kamalan tylsää! Ehkä mun pitää nöyrtyä siinäkin. Hieno laji se on, kotitottis on vaan sellasta "jaa mitä sä sitten tekisit, no istu vaikka taas"-meininkiä.
Mut joo, luulen, että mun voinnin suhteen pahin alkaa olla takana. Välillä tulee matalapainetta, mut mulla ei oo nyt vuoteen-kahteen ollut sellasta rusentavan ahdistuksen kautta. Nyt on kuitenkin ollut pääsääntöisesti hyvä kausi. Nyt on hyvä tehdä isoin työ, raamien asettaminen ja rajojen määrittäminen, että on olemassa valmis toimintamalli, vaikka jossain vaiheessa tulisikin huonompi kausi. Siitäkin voi olla sitten helpompi nousta taas ylös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti