Hah! Musta tuntuu, että oon altistunut liikaa Facebookille ja Varustelekalle. Nyt kun oon lukenut noita vanhoja tekstejä, kirjakielisyys tuntuu antavan musta ihan eri kuvan kuin puhekielisesti kirjoittaminen. Kirjoitin tuon sivupalkin esittelytekstin kokeeksi puhetyyliin. Saatan levittää kokeilun tänne merkintöjen puolelle.
Vaihdoin huvikseni taas nimeä. En jaksa toitottaa kenenkään kennelnimeä heti otsikossa. Musta tuo Rantavahti & Vauhtitassu -yhdistelmä on symppis, mutta siirsin sen sen sivun nimeksi, jossa esittelen nuo meidän haukkuvat möröt. Blogin uusi nimi on siis Leijonankeltainen. Se kuvaa ennen kaikkea mua, koska se on mun lempiväri, mutta on myös viittaus Iirin turkinväriin ja onhan se aika raflaava bloginnimenäkin.
Uusi bannerikin on tekeillä, eihän tuo vanha olekaan kuin yli kolme vuotta liian vanha. Tällä kertaa meinasin piirrellä jotain, se kun on helpompaa kuin noiden pörrien saaminen samaan kuvaan. Ei tule pidettyä järkkäriä mukana pohjoisen reissuilla, joten kaikki jo olemassaolevat ja tuoreemmat yhteiskuvat ovat kännykkäkameran myötä vallan suttuisia.
Kiinnostaa nähdä, kuinka tämä bloggaaminen ottaa tuulta purjeisiin tällä kertaa. Tässä vaiheessa löytyy asiaa kaikesta säätämisestä ja sen sellaisesta, ja kyllähän mulla juttua piisaa muutenkin, mutta saa nähdä, kuinka niitä oksentelen tänne.
Me ollaan Iirin kanssa menossa koirakouluttajalle. Niin niin, oikeat koiraihmiset kouluttavat koiransa itse, mä oon epäonnistunut, kun en "pärjää" sen kanssa ja niin edelleen. Mua ei jaksa enää kiinnostaa, mitä oikeat koiraihmiset tekevät. Uskallan väittää, että moni ois mun sijassa jo luovuttanut. Niin niin, koiran parhaaksihan se ois ollut päätyä osaavamman ihmisen käsiin. Pyh. Mä oon pitänyt koirani, maailman ihanimman olennon, ja mä kannan siitä vastuun. Kukaan ei voi enää dissata mua koiranomistajana enempää kuin mä itse oon dissannut itseäni. Jos joku dissaa, lakkaan yksinkertaisesti pitämästä yhteyttä. En tarvitse sellaisia ihmisiä mun elämään.
Nämä Iirin ongelmat liittyvät siis sen rauhattomuuteen ja hermostuneisuuteen. Koska kukaan tuntemani ei ole osannut auttaa meitä, me lähdetään ammattilaiselle ja sillä siisti. Haluan, että me voidaan mennä vaikka agilitykursseille ilman, että Iiri huutaa ja piippaa radan laidalla kurkku suorana ennen omaa vuoroaan toisten koirien takia ja omaa turhautuneisuuttaan.
Oon paasannut siitä, kuinka tärkeä auto on koiraharrastuksessa. Jalostaisin tuota väitettä vielä vähän. Tärkeintä on verkostot. Jos niitä ei ole ennestään, harrastuksen aloittaminen on ihan tuskaista puuhaa. Jos mulla ei ole autoa eikä koirakavereita, joku jäljestäminen muuttuu hirveäksi säätämiseksi. Me asutaan keskellä Helsinkiä. Tästä lähimpään sopivaan jälkimetsään menee puoli tuntia bussilla. Kerro tuo neljällä, kun käyt tekemässä jäljen, menet kotiin hakemaan koiran, ajelet takaisin metsään ja sitten jäljen jälkeen kotiin. Kaksi tuntia pelkkään matkantekoon. Vajaa tunti jäljentekoon ja -ajoon. Kun on verkosto ja kaverit, jättää koirat autoon, tekee jäljet ja lähtee vaikka kahville odottamaan niiden vanhenemista. Verkostojen luominen noin tavoitteellisesti, samaan aikaan kun aloittaa uutta harrastusta, on mulle ainakin ihan holokaustia. Tulee kauhean hyväksikäyttävä olo, "mä haluan tuntea tuon vain, koska sillä on auto", vaikkei se edes olisi noin. Eikä ne ihmisetkään aina ole niin suopeita pelkän kuskin roolissa, vaikka sitä rupattelisikin niitä näitä siinä etupenkillä ja koittaisi ystävystyä.
Jaha, no se meni taas paatoksen puolelle. Osapuilleen tuollaisen vastauksen multa saa aina, jos kysyy, harrastetaanko me Iirin kanssa mitään. Meinasin tuon yksityiskoulutuksen jälkeen aloittaa agilityn. Me käytiin silloin vuonna pallo sen kanssa alkeiskurssi, mutta siitä ei sitten tullut mitään sen enempää, koska se paikka oli sen verran jumalan selän takana, ettei sinne huvikseen lähtenyt. (se oli muuten Agilityakatemian halli Vantaan Kivistössä) Nyt suunnittelin semmosta, että käytäisiin uusi alkeiskurssi keväällä ja lähdettäisiin sitten treenaamaan johonkin seuraan. Musta ois kiva päästä kilpailemaan esim. ensi vuonna, mutta saa nähdä, miten sen kanssa nyt sitten menee, nouseeko taas seinät pystyyn kulkemisen suhteen.
Mutta nytpä voisin lähteä hortoilemaan tuonne loskaan Iirin kanssa. Sillä saattaa olla treffitkin tänä iltana naapuritalon ihanan groenendaelpojan kanssa. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti