Prosodiaksi kutsutaan sitä, mitä monet eivät miellä osaksi kieltä. Silti se on mitä integraalein osa kommunikaatiota ja viestintää. Se on myös yleisin koirankoulutuksen keino. Ilman erityishuomiota prosodiaan kysymys "toitsä sitä maitoa" jää kuulijalta helposti huomaamatta.
Kyse on tietysti sävelestä, painotuksesta, intonaatiosta ja kaikesta siitä, jolla voidaan ilmaista poikkeavia merkityksiä ääntöelimistön avulla. Suomen kielessä näitä ei juurikaan merkitä kirjoitukseen, mutta esimerkiksi espanjassa aksentin avulla kerrotaan, mihin kohtaan sanassa tulee paino, mikäli se poikkeaa normaalista toiseksi viimeisen tavun käytännöstä. Esimerkkejä tästä ovat mm. "matemática", "nación" ja "publicación". Tämä nyt on vielä suhteellisen kesyä. On olemassa paljon kieliä, jossa yksi väärä sävel voi muuttaa sanan merkityksen kokonaan toiseksi. Henkilökohtainen suosikkini on kiinassa, jossa äitiään voi kutsua vahingossa hevoseksi, jos nämä sävelasiat eivät ole selkärangassa.
Minua kiinnostaa kaikenlaiset lingvistis-foneettiset piirteet eläinten kouluttamisessa. Eläinhän ei ymmärrä ihmisten kieltä sanaakaan. Ikään kuin meille puhuttaisiin jotain täysin vierasta kieltä, esim. swahilia, emmekä voi muuta kuin yrittää päätellä jotain äänenpainoista. Erotamme, onko henkilö vihainen vaiko hellittelevä. Sen sijaan me ihmiset suhtaudumme komentosanoihin semantiikan eli merkitysopin kautta. Mielenkiintoinen esimerkki tästä on "ei"-sana. Yksikään eläin ei ymmärrä sanaa "ei" samalla tavalla huikean negatiivisesti kuin ihminen. Eläin ymmärtää komentosanan sen funktion kautta: ei tarkoittaa luopumista.
Jos koiralle opetetaan jokin toinen luopumiseen tähtäävä sana, se ei ikään kuin muuta sitä eitä kummemmaksi. Sekä "ei" että "luovu" tarkoittaa eläimelle täsmälleen samaa: lopeta heti paikalla se, mitä olit tekemässä, menetä kiinnostuksesi siihen mahtavaan juttuun, jota olit lähestymässä. Itselläni on perus-ein lisäksi käytössä myös "ei ota" ja "ei mene". "Ei" ei aina tuota haluttua lopputulosta, mutta nuo kaksi muuta ovat erittäin tehokkaita. Jos haluan muuttaa molemmat komentosanat joksikin toiseksi, jotka eivät sisällä "ei"-sanaa, teen muutoksen vain itseäni varten. Voisin sanoa "ei ota" tilalla esim. "anna olla", "luovu", "jätä se siihen" täsmälleen samoilla prosodisilla vihjeillä; äänenpainoilla ja sävelillä, kannattaisikin, jotta eläin oppisi nopeammin uuden komentosanan. Tekisin muutoksen vain ja ainoastaan siksi, etten itse halua luoda itselleni kuvaa siitä, että se, mitä eläimeltäni pyydän, on negatiivista. Ei sillä, ei minua haittaisi keksiä uusia komentosanoja noiden tilalle. Haluan vain kiinnittää huomion siihen, että tuollaiset semanttiset muutokset ovat vain ihmistä varten. Vain ihminen ymmärtää hiuksenhienot erot sanoilla "ei" ja "luovu". Ihminen itse haluaa tehdä koulutuksesta itselleen positiivisemman kuvan välttelemällä äärimmäistä negatiivisuutta ilmaisevia sanoja. Eikä siinä ole mitään vikaa.
Suurin kysymys, jonka haluan esittää, liittyy siihen, missä määrin eläimen prosodinen ymmärtäminen on opittua. Erotamme swahilista tunnetiloja, koska omassakin kielessä ilmaistaan tunteita jokseenkin samoilla keinoilla. Entäpä eläin, jolle ääni ei ratkaise (sori Axl Smith) samalla tavalla kuin ihmiselle? Ymmärtääkö pentutehtaan pentu, jolla on ollut hyvin vähän ihmiskontakteja elämässään, kun sen uusi omistaja lörpöttelee sille tai toruu sitä? Ymmärtääkö koira, jolle ei ole koskaan ilmaistu suuttumusta, jos se kuulee omistajansa vihaista ääntä vaikka puhelimesta, jolloin sen ei ole mahdollista saada vinkkejä esim. kehonkielestä? Ymmärtääkö zen-luostarin koira ihmisen vihaisuutta? Rauhoittaako hellittelevä äänensävy orpoja villikissanpentuja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti