Iiri koirakoulussa

Varasin siis Iirille ajan yksityiskouluttajalle. Valitsin kouluksi Heiluvan hännän. Minulla oli jokunen kriteeri; 1) sijainti kohtuullisen matkan päässä liikenneyhteyksistä, 2) sijainti Helsingissä, kunnanrajan ylittäminen kismittää aina, koska matkakortti, 3) kouluttajan/kouluttajien oma koulutus. Olen toisinaan kyllin elitistinen suosiakseni yliopistotutkinnon suorittanutta ammattitutkinnon yli, koska yliopisto edellyttää opiskelijalta melkoista laajakatseisuutta ja omaa ajattelua. Jos ei muulla, niin sillä valinta meni Heiluvan hännän Miiran puoleen. Kävin eilen yleisöluennolla Miten eläin oppii, ja tänään oli sitten itse yksityistunti.

Mutta sitä ennen kerron, että tuon edellisen naisteniskumerkinnän jälkeen päätin ottaa yhdeksi vakioteemoistani feminismin. Oon sikäli vannoutunut feministi, että minulla löytyy siitäkin aina kaikenlaista sanottavaa, joten yllätyin, etten muistanut sitä silloin kun listasin asioita, joista aion kirjoittaa. Eli tadaa, olen myös feministi!

Tänään siis Iiri tapasi Miiran ensimmäistä kertaa. Lähdin tunnille muutamilla ennakko-oletuksilla varustettuna. Käytän sanaa "ennakko-oletus", koska ennakkoluulo sanana antaa kuvan siitä, että nämä luulot tullaan myöhemmin todistamaan vääriksi. Eikä kyse ollut myöskään ennakkoasenteista, koska asenne sanana kuvaa jotain monimutkaista mentaalista rakennetta, jonka työstäminen pois vaatii paljon enemmän työtä kuin mitenkään muotoiltu yksittäinen "olet väärässä" voisi saada aikaan. Kyse oli ennakko-oletuksista tai -ajatuksista, joita olin muodostanut siinä välissä kun eilen lähdin luennolta ja tänään palasin rikospaikalle koiran kera.

Miira on mm. BAT-kouluttaja. Se on melko uusi juttu Suomessa, mutta ehkä näkyvin osa siitä on koiran kouluttaminen ja ulkoiluttaminen tavattoman pitkissä liinoissa ja hihnoissa; käytännössä jälkiliinaa voidaan käyttää peruspissalenkkeihin. Kysyin asiasta luennolla, ja Miira vastasi käyttävänsä aina vähintään 3-metristä liinaa. Mä ajattelin, että tuo ei kyllä tuu toimimaan meillä. Mulla kun toisinaan on sitä shittiä mukana ihan uskomattoman paljon, ei puhettakaan, että ois käsiä pidellä vielä kolmemetristä hihnaa. Ajattelin siis: okei, voin kokeilla tuota koulutuksessa, mutta jos Iiri saa poukkoilla tuollaisessa ympäriinsä ihan koko ajan kun ollaan ulkona, sehän vaan stressaa sitä entistä enemmän. Vähän niin kuin ei rajoja oiskaan. Tämä oli ennakko-oletus numero 1.
Toinen ennakko-oletus oli se, ettei meille toimi vetämättömyystreeni pysähtelemällä. Oon kokeillut sitä joskus, ja sillä metodilla me ei koskaan päästy puusta pitkälle. Mulla meni hermot siihen töks-töks-töks-hommaan, ja lenkit pysyi aina tyyliin korttelinvälin mittaisina. Ei nyt varsinaisesti mikään belkkarin ihannelenkinpituus?
Kolmas ja viimeinen ennakko-oletus koski palkkausta. Miira spämmäsi koiriaan nameilla ihan koko ajan. Oon joskus, ja oikeastaan aika paljonkin, pitänyt nameja mukana, mutta se oli jotenkin hankalaa. Valmiit ja laadukkaat makupalat on ihan sikakalliita. Iiri on kana-allerginen, eli sille ei voi mitään marketin sekamakupaloja syöttää. Mulla oli aikaisemmin Mustin ja Mirrin ankanrintaa, ei nyt mitään maailman halvinta sekään, mutta se on sellanen pomminvarma herkku. Viimeksi oon käyttänyt nakinpaloja ja juustoa. Meni hermot siihen pilkkomiseen ja siihen, että uloslähtöön meni aina miljoona vuotta, kun piti varmistella, että kaikki on mukana. Iiri on myös vastaanottavainen leluille ja ihan pelkille kehuille. Eikö se oo ihan tarpeeksi?

Oon opiskellut myös sitä Millania. Tuo Laumanjohtaja-kirja ottaa hyvin vähän kantaa mihinkään koulutustekniikkoihin, joten siinä mielessä se oli ihan oikea valinta Millanin tuotannosta. Vaikka se välillä liikkuu ihan perhanan abstrakteissa aihepiireissä (mikä se nyt olikaan se korkean energian taso?), oon oppinut sen kautta kunnioittamaan itseäni Iirin huoltajana, ohjaajana ja johtajana. Se antaa mulle siis itsevarmuutta, joka hyödyttää myös mun epävarmaa koiraa. Kaikki nyt dissaa Millania, mutta ei se musta nyt ihan konna ole, niin kuin aikaisemmin sanoinkin.

Kaikkein tärkein ennakko-oletus ja oikeastaan se asenne, joka kaikkien näiden ajatusten takana on, on se, että en usko olevan olemassa yhtä ainoata oikeaa koulutustapaa, jossa kaikki muut on vääriä. Uskon, että oikeita koulutustapoja on olemassa niin monta kuin on koirankouluttajiakin, eikä vain ammattimaisia tai ammattimaisesti harrastavia, vaan kotona omaa koiraansa tai naapurin koiraa kouluttavia. Se ei tarkoita sitä, ettei kukaan tarvis minkäänlaista ohjausta tai opetusta ja kaikkien pitäis tehdä asiat vaan perstuntumalla, vaan että yhtään ainoata tekniikkaa, oli se sitten Stilwellin, Millanin, BATin, mitä näitä nyt on, ei voi kutsua niin kertakaikkisen yleispäteväksi, että se sopis kaikenlaisiin tilanteisiin, kaikenlaisille ohjaajille ja kaikenlaisille koirille. Ja musta oli ihan hirveän tärkeä havaita, että Miira tuntui tälle asenteelle vastaanottavaiselta. Jos ei, se ois syönyt sen uskottavuutta kouluttajana mun silmissä tosi paljon.

No mutta, koska useimpia lukijoita luultavasti kiinnostaa, mitä siellä sitten tehtiin, annan jonkunlaista osviittaa.

Aloitettiin pikku kävelyllä. Ihan ekana Miira teki vaikutuksen huikkaamalla mulle kauempaa jotain, minkä sisällöllä ei niinkään ollut väliä kuin sillä, että sen toinen sana oli "Iiri". Se kertoi mulle, että meidän paperit ja lomakkeet oli opiskeltu ja tiedettiin, ketä tässä oltiin menossa auttamaan. Joku koirakoulu on joskus kutsunut sitä "Liriksi" mailissa. Olettanut, että kirjoitan sen nimen pienellä "liri", vaikka se oli pitkä maili ja mä oon aina tarkka pitkissä teksteissä, kuten tässäkin, että erisnimet ja lauseenalut saa isot alkukirjaimet. Se oli mun mielestä ehkä hiukkasen huolimatonta, muttei nyt mikään maailmanloppu. Mutta tämä asia oli Miiralla kunnossa. Paperit oli luettu huolella.

Ekana kuulin siitä hihnanpituudesta. Oon pitänyt sitä tarkoituksella varsin lyhyellä, että Iirille jää mahdollisimman vähän saumaa poukkoilla ympäriinsä ja kiihtyä siitä. Mutta koska nyt olin yksityistunnilla, jätin pullikoimatta vastaan ja päästin pitemmälle. Sitten tarjouduin itse lisäämään hihnalle lisää pituutta kiinnittämällä siihen toisen, jonka olin tuonut matkassa ihan vaan sitä ajatellen. Jos oisin tehnyt ton harjoituksen omin päin, en luultavasti ois saanut niin hyvää tulosta kuin kouluttajan kanssa. Mähän en näe itseäni ja Iiriä ja meidän välistä dynamiikkaa koskaan kävelyttäessä. Noin lyhyellä hihnalla en näe Iirinkään eleitä juuri ollenkaan. Vaikka se on mulle mukava tapa kävellä ja Iiri ei ainakaan kisko mua jäällä nurin (vielä kun on se kuonopanta), oon joskus katsonut näyteikkunasta meidän heijastusta ja miettinyt, että Iiri näyttää vähän alistuneelta. Kokeilen nyt tuolla pitkällä hihnalla vähintään seuraavaan kertaan, joka on parin viikon päästä. Tulee sitä pitkäjänteisyyttä ja kunnon kuva siitä, sopiiko se meille.

Siinä kun Iiri poukkoili menemään pitäjänmäkeläisellä teollisuusalueella hiljaisena sunnuntai-iltapäivänä fuusioremmissä, jolla oli pituutta nelisen metriä, Miira kommentoi, että sen elekieli on paljon vapautuneempaa ja rennompaa. Pikkuhihnassa se kuulemma pälyili ympärilleen varovaisena. Kuten sanottua, itsehän en näe sellaisia asioita kun olen se, joka kävelyttää.

Kävelyn jälkeen mentiin sisään. Keskusteltiin mun odotuksista, Millanista ja muista teoreettisista jutuista. Mulle se sopii hyvin. Musta on kivempi kertoa vähän omista ajatuksistani ja jutuista, mitä tulee ja on tullut mieleen. Kertoa omista asenteista ja niistä ennakko-oletuksista. Kun sanoin, ettei pysähtely sovi meille, Miira tarjosi heti mukauttamista. Ei ole pakko seisoa pönöttää paikoillaan siihen asti, että lähdetään liikkeelle ja se kiskaisee hihnan kireälle heti uudestaan. Pisteet kotiin. Tekniikassa on meikäläisellä vielä harjoittelemista.

Miira antoi diagnoosinsa, joka ei tuottanut mulle yllätyksiä: Iiri on epävarma, sillä on huono itseluottamus ja se on siksi arka. Sitä lähdetään korjaamaan tuottamalla sille onnistumisen kokemuksia. Ostin naksuttimen. Mulla on ollut sitä kohtaan pieniä ennakkoluuloja, mutta halusin kokeilla. Ajattelin käyttää sitä ennen kaikkea siihen rähjäyksestä poisopettamiseen ja sitten tietysti kaikenlaiseen hienovaraisempaan tokoiluun ja sen sellaiseen.

No mutta, kokemuksena tuollainen yksityiskoulutus oli erittäin inspiroivaa. Ennen kaikkea se oli toinen ihminen kertomassa sillä silmällä, miltä me näytetään ulospäin, ja valamassa itsetuntoa. Hyviä meistä vielä tulee.

Ai niin ja ei mua haittaa, vaikka teinkin tiedettäväksi, mikä koirakoulu ja kuka kouluttaja. Kritiikkiä ei vielä ainakaan tässä tekstissä tullut, mutta vaikka myöhemmin tuliskin, musta on ihan hyvä, että asioista puhutaan ja sekin, että niin kritiikki kuin myös kehut, menee perille asti. Luultavasti linkkaan koko blogin Miiralle seuraavassa mailissa. Kirjoittaminen on kuitenkin tavallaan mun leipälaji ja se keino, jolla kommunikoin parhaiten. Jos jotain jää sanomatta livenä, sen saa kirjoitettua. Tässä blogissa nyt on vielä autenttista matskua meidän historiasta vuodelta 2011, joka voisi vaikka auttaa ymmärtämään meitä vielä paremmin. Kuka tietää.