Luin tänään ihmisestä, jonka koira oli jäänyt auton alle. Asia on hänelle äärimmäisen kipeä, koiran menetyksestä aiheutuva suru jatkuvaa. Voin kuvitella. Kun lemmikki menehtyy onnettomuudessa, ihminen vaan heitetään äkkiarvaamatta ja valmistautumatta surutyöhön.
Tasha kuoli nopeasti, mutta minulla oli kuitenkin aikaa valmistautua sen kuolemaan. Minulla oli aikaa viivyttää eutanasiapäätöstä. Silti se tuntuu niin äkkinäiseltä. Katson vanhoja kuvia, tältäkin vuodelta: tuota ottaessa en voinut aavistaa, että ensi jouluun mennessä olisin jo haudannut sen. Tuntuu syylliseltä, kun Iiristä on valtavia määriä valokuvia ja Tashasta vain pari. Miksi en kuvannut sitä enemmän? Osaan kuitenkin ymmärtää itseäni. Jokainen eläin on joskus uusi ja/tai pentu. Kutakin kuvataan vuorollaan muistikortit/filmirullat täyteen. Tashastakin on pentuajoiltaan runsain määrin kuvia. Tietysti Iiristä on. Muutaman vuoden päästä kuvia ei ole enää läheskään niin paljon. Seinällekään ei tarvita kuin yksi, ja eläimen tulee muistamaan päivittäin.
Kuvista johtuva itsesyytös on heijaste tunteista elävästä elämästä: Miksi en huomioinut Tashaa niin paljon kuin huomioin Iiriä? Onko tämä jokin karman kosto siitä, että uskaltauduin hankkimaan koiran?
Lemmikin tasaisesti etenevä sairaus antaa aikaa totuttautua ajatukselle, että pian sen elämä on päättynyt. Jos kaikki käy äkkiä, kuten auto-onnettomuudessa, tarina jää kammottavan kesken: meidän piti keretä vielä niin paljon. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuisi menettää joku näistä lapsosista aivan yhtäkkiä. Silti se voi sattua milloin vain. On parempi vaalia nykyhetkeä, osata nauttia asioiden keskeneräisyydestä, sillä yhden eliniän aikana ei voi saada aikaan niin paljon, että kaiken päätyttyä voisi sanoa tehneensä kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti